Tilanneanalyysi

Olen taas niin kiitollinen teille kaikille tuesta ja kaikista rohkaisevista sanoistanne! <3 Uskomatonta, miten tärkeitä teistä, tavallaan ihan tuntemattomista ihmisistä, on minulle tullut! Ennen netin aukaistuani säntäsin ensimmäisenä Facebookiin. Nykyään ensimmäinen osoite on blogistania ja tsekkauskierros seuraamistani blogeista. Minua kiinnostaa paljon enemmän, onko joku edennyt hoitojonossa, kenellä on milloinkin ovulaatio, kuka kärvistelee kp1 kourissa, kenellä on tänään punktio, ja kuka onnellinen on saanut kauan kaipaamansa plussan raskaustestiin. Te olette todella tärkeitä!

Minä soitin aamulla polille negauutisen. Puhelimessa ollut ihana sairaanhoitaja oli todella pahoillaan. Hän kertoi myös, kuinka järkyttynyt oli ollut kuultuaan siitä pakastealkioiden jäädytyslaitteen viasta, joka tuhosi meidän alkiot. Hän sanoi, että ei tietenkään kenellekään tällaista toivo, mutta oli ajatellut, että varsinkin meidän kohdalla tämä nyt on niin väärin, koska ne alkiot olivat meille niin arvokkaita munasarjojeni huonon lääkevasteen vuoksi ja hoitotaipaleemme on ollut niin täynnä pettymyksiä. Ihan omaa sydäntäkin puristi kuulla, kuinka pahoillaan hän oli. Lääkäri oli tietoihini kirjoitellut siitä, että tosiaankin saamme ylimääräisen hoitokerran, vaikka olenkin poor responder (eli munasarjoilla huono vaste). Tämä siksi, koska hoitotulos oli kuitenkin niin hyvä edellisessä hoidossa ja samalla kaavalla kannattaa vielä jatkaa. Olen helpottunut, että minun ei siis tarvitse enää käydä sitä pitkää kaavaa läpi, vaan antagonistina jatketaan syksyllä. Lääkäri oli kirjoittanut kuitenkin myös, että ennen seuraavaa IVF-stimulaatiota on selvitettävä vasemman munatorveni tilanne. Siellähän näkyi nestekertymää hoidon 2.folliultrassa. Menen 14.5. polille, jossa tilanne katsotaan ja lääkäri päättää, pitääkö munatorvi poistaa. Se tehtäisiin ilmeisesti kesällä, että pääsisimme syksyllä jatkamaan hoitoja. Itse olen poiston kannalla, jos yhtään vaikuttaa siltä. Olen nimittäin googlaillut (joo, tosi fiksua taas, mutta kuitenkin), että neste munatorvessa voi haitata alkion kiinnittymistä! Voisiko tuossa sitten olla se syy, miksi meidän alkiomme eivät kiinnity? Jos sieltä munatorvesta vuotaa sitä nestettä kohtuun, niin sehän huuhtoo pikkuisen, vielä kiinnittymättömän alkion mennessään. Mietin myös, olisiko sillä viime viikolla kokemallani värittömällä nestemäisellä vuodolla jotain osuutta tuohon? Sekä niillä hirveillä vatsakivuilla, jotka ovat tulleet aina siirtoa seuraavalla viikolla? Tässäpä kysymyksiä kerrakseen. Onneksi hoitaja varasi minulle puolen tunnin ajan lääkärille, että saamme rauhassa keskustella tilanteesta ja jatkosta. Me taidamme kyllä olla todella haastava tapaus, kun ei ole kyse vain yhdestä tai kahdestakaan ongelmasta.

En ole edelleenkään surrut tätä negatulosta läheskään sillä intensiteetillä kuin edellistä. Luulen, että tässä vaikuttaa se, että koin niin raskaasti sen PASsiin aiottujen alkioiden menetyksen. Kun ne eivät saaneet edes mahdollisuutta. Tämä yksi sai, mutta ei tarrannut. Ja nyt kun asioita taas tutkitaan lisää, niin sekin helpottaa omaa oloa. Tunnen kyllä itseni sen verran hyvin, että kaikki ei ole vielä tullut ulos. Mutta se tulee sitten kun tulee. Onneksi on ensi viikolla se terapeutin vastaanottoaika. Siellä on sitten hyvä purkaa tätä kaikkea. Vuoto ei ole vielä alkanut pientä vaaleanruskeaa tuhrua lukuunottamatta. Eipä se taida alkaakaan vielä Lugejen vaikutuksen takia.

Mies lähti aikaisin aamulla reissuun ja palaa maanantai-iltana. Ihan hyvä hänelle päästä vähän tuulettumaan. Tänä iltana minä aion nauttia karpalolonkeron. Ja erittäin hyvällä omallatunnolla!

Ihmeet tapahtuvat muille

 Niin se on. Ei meille. Meille tulee vain vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään. Jos joskus tuleekin parempiakin uutisia, niin sitten nekin viedään pian pois. Vähän niinkuin "olette jo niin lähellä, mutta ettepäs pääsekään maaliin saakka". Epäreilua. Surullista. Henkilökohtainen helvetti. Tätä se taas on. Pp 13 ja puhdas nega. Kohtuni on heittänyt taas pienen ulos. Todennäköisesti silloin viime viikolla kun oli ne kovat kivut. Olen vähän turta. En edes ole kunnolla itkenyt. Onko se vasta tulossa vai voivatko tunteetkin kuolla? Niinkuin meidän pikkuiset alkiot. Päätä särkee, mahaan koskee.

Miehen kanssa on päätetty, että me ei luovuteta. Syksyllä taistelu jatkuu.

Odottavan aika on pitkä...

...varsinkin odotusta odottavan! Toinen piinaviikko on kuitenkin jo hyvässä vauhdissa, jotenkin ne päivät ovat taas kuluneet. Nyt on pp11 ja testata meinaan ylihuomenna. Tällä kertaa testaan siis päivän etuajassa, mutta vain siksi, että mies on lähdössä muutamaksi päiväksi ulkomaanreissulle aikaisin torstaiaamuna, jolloin siis on se pp14. Me tietenkin haluamme varmistuksen tälle tilanteelle ennen hänen lähtöään, ja kyllähän se tulos pitäisi pp13 jo melko selvä olla. Aikamoista vuoristorataa tämä on taas ollut.

Ensimmäiset piinapäivät olin onnensekaisissa tunnelmissa, koska tällä kertaa emme olleetkaan vain tämän yhden alkion varassa! Meillä on pakkasessakin kaksi odottamassa! Kunnes tasan viikko sitten tuli se romahduttava puhelu ja tuntui, että matto vetäistiin jalkojen alta ihan totaalisesti. Sitten alkoivatkin ne hirvittävät vatsakivut, polttelut, viiltelyt, juilinnat ja lievemmätkin jomottelut ja olin jo valmis luovuttamaan. Koko ajan olen muistellut edellistä ICSIä ja verrannut oireita (ja seurannut blogistanikin viime lokakuun piinapäivien kirjoituksiani). Silloin koin myös välillä kovia vatsakipuja ja menkkajomotuksia. Nyt nuo kovimmat viiltelyt ovat olleet mielestäni vielä pahempia kuin viimeksi. Lauantaina päivällä menkkaolot hävisivät, sunnuntaita edeltävänä yönä heräsin pariin kovaan vihlaisuun, jotka menivät pian ohi. Eilen oli oikeastaan oireeton päivä ja toivokin alkoi herätä. Toisaalta taas kun ei tuntunut miltään, sekään ei tuntunut lupaavalta. Mikään ei ole hyvä. Viime yönä ja tänä aamuna kipuja taas oli. Tänä aamuna oli paha päänsärky, ja viimeksi se ennakoi negaa ja menkkoja. Nyt päätä on jomotellut jo muutaman päivän ajoittain. Aamulla oli turvauduttava jo särkylääkkeeseenkin, että pystyin aloittamaan päivän edes jotenkin. Paha, paha menkkaoire kohdallani!

Ei minusta kyllä yhtään tunnu, että olisin raskaana. Jotkuthan pääsevät sanomaan, että minä vaan tiesin jo ennen testiä! No, minä en ainakaan tiedä, joten sen perusteella nega on tulossa. Ei minun mahassani tunnu oikeastaan miltään, jos ei niitä ajoittaisia menkkaoloja oteta huomioon. Edellisen kirjoitukseni kommenteista voi lukea eritehuomion (ällövaroitus!), jonka olen tässä kierrossa bongannut. Se on ollut erilaista kuin ennen. Mutta ei se todellakaan ole mikään raskausoire ja viikonlopun jälkeen ei ole sitäkään enää ollut. Voi olla myös Lugejen aiheuttamaa, kun kehoon kertyy nestettä ja limakalvot paksuuntuvat. Viime ICSIssä tissikipu kaikkosi melkeinpä kokonaan pp11. Nyt sitä kyllä vielä on, ainakin vähän, mutta pingotus on ehkä vähän lopahtanut. Vilunväreitäkin saan ja koko ajan paleltaa, mutta minähän palelen muulloinkin jatkuvasti, ellei ole vähintään 25 astetta lämmintä. Joten sitäkään ei voi laskea raskausoireeksi. Kyllähän tämä alkaa taas tuntua siltä, että todennäköisyys negalle on siis reippaasti suurempi kuin plussalle.

Minä taas pelkään sitä testaamista ihan kamalasti! Minä en jaksaisi enää nähdä sitä negatulosta. Ja nyt en voikaan ajatella, että onhan meillä vielä se yksi PAS ennen seuraavaa rumbaa. Ei, vaan kaikki alkaa sitten taas alusta. Mutta kai se pitää nyt ensin kuitenkin odottaa siihen ylihuomiseen ja murehtia tilannetta vasta sitten, kun se on varmaa. Olen kuitenkin jo varautunut negaan ja sen tuomaan mielenmyllerrykseen varaamalla ajan polin terapeutille ensi viikolle.

Unta, unta se vain on!

Minä näin viime yönä parikin erilaista unta, että olen raskaana. Pettymys herätessä oli aivan musertava. Se oli vain unta! Ensimmäisessä unessa tiesin, että sisälläni kasvaa pikkuinen sikiö. Se siis oli jo sikiövaiheessa ja tiesin, miltä se näyttää. Sellainen pikkuinen käpristynyt olento, joka voisi olla ihan yhtä hyvin vaikkapa pieni possunalku. Tiedättehän ne kuvat eri eläinten sikiöistä, kuinka ne, ihminen mukaanluettuna, muistuttavat melkoisesti toisiaan. Tuosta unesta havahduin kääntäessäni kylkeä, jolloin heräsin hirveään menkkavihlaisuun ja rintoihinkin heilahtaminen koski. Hirveä tunne, se oli unta, ja kamala vatsakipu.

Toinen uni seurasi ensimmäistä ja se oli ihan absurdi. Siinä me olimme menossa ennakkonäytökseen. Raskaana oleville pariskunnille oli kaupungissamme ennakkonäytös elokuvateatterissa. Ei mikä tahansa ennakkonäytös, vaan sellainen, jossa näemme tulevan lapsemme. Ihan hullua, mutta minun uneni usein ovat, varsinkin hormonihoitojen aikana. Siinä unessa katselimme noin 2-vuotiasta lastamme, joka kirmasi takapihallamme ympyrää ja yritti kiivetä puuhun. Mieheni tokaisi unessa, että onpa hyvä, että hän on aloittanut kuntosalilla käymisen, että pysyy sitten aikanaan tuon perässä. Ja sitten herääminen. Taas se oli vain unta. Tosin tuo jälkimmäinen uni vähän naurattikin ja kerroin sen miehellenikin. Vähänhän tuo taas silmiään pyöritellen katsoi ja taivasteli taas kummallista unimaailmaani.

Koko aamun on taas ollut olo, että menkat alkavat. Illallakin iski taas kova polttava kipu ensin keskelle vatsaa ja sitten se siirtyi molemmille puolille ja levisi nivusiin ja reisiin asti. Aivan karmeaa, kun tietää mitä kipuja nämä ovat, mutta kun Lugeja ei saa lopettaa ennenkuin kaksi viikkoa siirrosta on täynnä ja testi nega, ellei kunnon vuoto ala ennen sitä ja testi nega. Olen varma, että jos nyt en laittaisikaan Lugeja, ei menisi kauaa, kun vuoto alkaisi. Tämä on siis kuin löysässä hirressä roikkumista. Kipuaallot ovat välillä niin pahoja, että on pakko ottaa 1g Para-Tabsia. Eikä siitä aina ole oikein apua. Ja kun sitä Buranaa ei kuitenkaan saa ottaa ennenkuin tulos on varma. Ei siihen mahaan koko aikaa onneksi koske. Välillä se jomotus on lievempääkin ja se olo, että vuoto alkaa just nyt. Mutta niin. Eikun vaan taas niitä Lugepalleroita tunkemaan, eihän tässä muu auta. Aamun mietteitä piinapäivänä nro 8.

Aaltoilua

Minusta vaan nyt tuntuu, että pitää kirjoittaa taas. Eilen ei lukemisesta tullut mitään, sen sijaan siivosin. Tänään täytyy käydä hoitamassa asioita, mutta myös lukemisesta on pakko tulla jotain. Alan olla todella huolissani kurssista suoriutumisestani.

Olen päässyt jo pahimman yli tuossa alkioidenmenetyskatastrofissa. Pakko vaan ajatella, että tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä sille enää mitään voi, vaikka kuinka murehtisi. Pakko yrittää keskittyä tähän siirrettyyn pikkuiseen. Sekin on nyt vaikeaa, sillä puoliksi minä ajattelen, ettei se ole edes matkassa enää. Tuntuu niin tyhmältä lähetellä positiivisia ajatuksia ja energioita tyhjälle kohdulle. Nämä ajatukset kumpuavat koko ajan tihenevistä ja kovenevista menkkatuntemuksista. Aika samoilla päivillä samankaltaisia tuntemuksia minulla oli viimeksikin alkionsiirron jälkeen, ja siksi tämä nyt tuntuu niin pahaenteiseltä. Mutta se vuoto alkoi kunnolla vasta negan testaamisen ja Lugejen lopettamisen jälkeen. Tiedän, että menkkatuntemuksia voi olla alkuraskaudessa, niinhän minulle kaikki jaksavat muistuttaa. Ja hyvä että muistuttavat, siitä minä saan edes vähän toivonrippeitä. Tarvitsen kaikki mahdolliset positiiviset ajatukset, että jaksaisin pitää toivoa yllä vielä. Tämä tilanne on vaan nyt kääntynyt niin päälaelleen niiden kahden alkion menehtymisen vuoksi. Oli jotenkin niin helpottavaa ajatella, että jos tästä tulee nega, meillä on vielä PAS ennen kesää. Meillä on vielä mahdollisuus raskautua ennen kesää. Nyt meiltä se mahdollisuus on viety pois ja tilanne on täsmälleen sama kuin viime syksynä ensimmäisessä ICSIssä. Kyllähän minä tunnen myös surua niiden kahden pikkuisen vuoksi, ne pääsivät jo alkuun, mutta eivät saaneet koskaan edes mahdollisuutta alkaa kehittyä pieniksi ihmisiksi. Meidän lapsiksi. Tiedän, että tällainen ajattelu ei tee hyvää mielelle, mutta väkisinkin tuollaisiakin miettii. Mielentilani aaltoilee ylös-alas hyvinkin lyhyellä aikavälillä.

Lugeista on tullut taas aikamoinen läjä oireita. Nestettä on alkanut kertyä kehoon. Maha on taas turvonnut ja eilen se välillä näytti jo melkein samanlaiselta kuin Menopurin aikana. Unet ovat sekavia. Olen väsynyt. Tissikipu senkun pahenee ja rintaliivit alkavat ahdistaa. Ilmankaan ei ole hyvä olla. Kaksi sellaista oiretta on nyt myös, joita en ainakaan muista viimeksi olleen. Nimittäin ummetus ja kehon lämpö. Maanantaiaamuna olin jo räjähdyspisteessä, kun 3 vrk oli mennyt ilman vessakäyntiä. Sitten se onneksi helpotti, mutta edelleen tuntuu suolisto toimivan puolella teholla. Lisäksi minusta tuntuu välillä, että kehoni lämpötila olisi kohonnut. Ei ole sellainen olo, että olisi kuumetta, mutta välillä tulee melkein hiki. Minä olen yleensä melkoinen palelija ja siksi tämä tuntuu oudolta. Tiedän, että tämä on normaalia keltarauhashormonin kanssa, se kehon lämpötila kyllä laskee sitten kun/jos vuoto alkaa.

Edellisiin IVF-stimulaatioihin verrattuna tämä hoito meni eri tavalla myös siten, että painoni on todellakin noussut. Aiemmissa se laski hoidon aikana puutteellisen ruokahalun takia. Menopur taas keräsi kehooni paljon turvotusta eikä vienyt ruokahalua. Päinvastoin, minulla oli koko ajan kauhea mässyhimo. Söin suklaata lähes joka päivä. Vitsailinkin, että tästä lähtien meinaan aina syödä suklaata joka päivä IVF-stimulaation aikana, jospa se oli syynä yllättävän hyvään lopputulokseen :D. En ole uskaltanut edes astua vaa'alle. En ole millään voinut selvitä vain parilla lisäkilolla, niitä on varmasti rutkasti enemmän. Eilen sanoinkin miehelle, että kunhan tämä kierros päättyy, aloitan taas painonpudotuksen sellaisella draivilla, että olen hyvässä kunnossa syksyllä seuraavan hoidon alkaessa. Mies sanoi tähän, että entäs jos tämä kierros kestääkin 9 kuukautta. Niin, kunpa vain niin olisikin!

Very bad luck

Soitin aamulla polin hoitajalle. Hänkin oli toki hyvin pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei osannut vastata kysymyksiin ja antoi polin labran puhelinnumeron, johon voin soittaa. Kysyin hoitajalta, että onko toivo nyt tämänkin siirretyn osalta menetetty, kun on nyt ollut menkkatuntemuksia. Kuulemma ei todellakaan vielä ole, päinvastoin moni kokee alkuraskaudessa ja kiinnittymisen aikoihin menkkamaisia tuntemuksia. Vielä siis on toivoa tämän pikkuisen suhteen. Kovasti hän valoi minuun positiivisuutta ja tsemppasi ja toivoi voimia jännittäviin päiviin.

Soitin sitten labraankin ja siellä vastasi sama labran vastaava hoitaja, joka soitti eilen minulle. Hän piti hyvänä asiana, että soitin vielä, koska asia oli jäänyt kaihertamaan enkä muistanut oikein mitään siitä eilisestä selonteosta. Eli se vahinko oli tapahtunut jo torstaina myöhään iltapäivällä alkioiden jäädytysvaiheessa. Samassa oli menetetty toisen samana päivänä siirrossa olleen parin alkiot. Alkioiden lämpötilaa oltiin siis normaalisti alettu laskea ja aluksi jäädytys oli näyttänyt menevän niinkuin pitääkin. Prosessia oli seurattu tarkasti, kuten täytyykin. Tämä labran vastaava hoitaja ei itse silloin ollut töissä, mutta sai siis selonteon silloiselta työntekijältä. Yhtäkkiä systeemi oli vain pettänyt, oli tullut katkos tietokoneen ja jäädytyslaitteen välillä. Mikä tässä vielä tekee katastrofaalisemman on se, että nyt oli ollut käytössä varalaite, koska varsinainen sammio (vai mikä lie se nyt olikaan) oli ollut huollossa. Eli harvinainen tilanne jo sinänsä, ettei ollut varajärjestelmää käytössä. Juuri nyt sitten piti tapahtua tuollainen tietokonevirhe! Ei ole koskaan meidän labrassa aiemmin moista sattunut. Ja laitteet ovat kuulemma kansainvälisellä tasolla huippuluokkaa, mutta toki labran vastaavakin myönsi, ettei mikään ole ikinä 100% varmaan, ainahan voi jotain tapahtua. Eihän tälle nyt yksinkertiasesti vaan mitään voi. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, ettei meillä siellä ollut vielä enempää alkioita. Perjantaina sitten lääkäri oli yrittänyt meitä tavoitella tuosta tilanteesta. Huomasinkin, että puhelimeeni oli soitettu jostain numerosta, mutta en ollut soittanut takaisin, koska viime viikolla minulle soitteli niin monta lehtimyyjää, joten ajattelin kyseessä olevan taas sellaisen. No eipä ollut.

Labrahoitaja lohdutteli vielä, että kuitenkin nyt lupaavaa jatkon kannalta on, että meidän solut hedelmöittyivät ja jakautuivat niin hyvällä prosentilla, että ei kannata luovuttaa. Hänkin peräänkuulutti nyt sitä, että ensisijalla on nyt se pieni, joka siirrettiin kohtuuni torstaina ja nyt vaan pitää yrittää löytää positiivista energiaa ja voimaa ylläpitää sellaista mielialaa, että tämä pieni nyt tarttuisi kiinni. Juuri nyt onkin kriittiset ajat menossa kiinnittymisen suhteen (pp5, hedelmöittymisestä 7 päivää). Labrahoitaja vielä sanoi, että olisi hyvin positiivisella mielellä onnistumisen puolesta, koska olosuhteet sille ovat nyt niin hyvät ja se siirretty alkio oli niin huippuluokkaa. Saa nyt nähdä. Kyllähän minun voitontahdostani eilen aika iso osa mureni, mutta nyt yritän unohtaa tämän episodin ainakin siihen asti, kunnes tiedämme, miten tässä tulee käymään. Eilinen oli kyllä aika kauhea päivä, yökin meni tosi huonosti. Tänään pitäisi lukea palvelujen markkinointia. Voitte arvata, ettei voisi vähempää moinen kiinnostaa!

Shokki

Vieläkin tärisyttää. Sain polin labrasta noin yhden maissa puhelun, jollaista en olisi osannut odottaa pahimmissa painajaisissanikaan. Olivat jo perjantaina yrittäneet soittaa, mutta minä en ollut huomannut sitä. Meidän molemmat pakastetut alkiot on menetetty :'( Siihen, missä meidän alkiot olivat, oli tullut joku vika ja alkiot olivat olleet lämpimässä n. 10 minuuttia eikä kuulemma niistä voi ottaa riskiä, että siirrettäisiin. Kuulemma ei ole koskaan käynyt ennen näin. Miksi juuri nyt? Miksimiksimiksi? Meni siitä puhelustakin varmaan puolet huti, järkytyin niin. Labrahoitajallekin se puhelu taisi olla vaikea, ihan kuin olisi itsekin itkuun purskahtamaisillaan. Minä en ymmärrä tätä. Miten tämä voi olla mahdollista? En tajua, oikeasti. Ihan kuin tämä olisi unta. Ei voi käydä näin. Miksi juuri me? Jos jotain positiivista, niin lääkärit olivat keskustelleet ja päättäneet, että me saamme kolmen hoidon lisäksi nyt yhden ylimääräisen, jos haluamme, koska näin kävi. Mutta juuri nyt tuokaan ei kyllä lohduta.

Sain aikamoisen paniikki-itkukohtauksen tuon puhelun jälkeen ja nyt alkoi mahaankin sattua, ihan kuin menkat olisivat tulossa. Nyt minä pelkään niin paljon tuon pikkuisen puolesta, joka torstaina laitettiin kohtuuni. Entä jos nyt tuosta järkytyksestä johtuen tuo ainokainenkin tulee pois? Jos se enää siellä edes on. Voi miksi? Miten paljon pitää vielä kestää? Juuri, kun minä olin niin positiivisella mielellä pitkän negatiivisuuden jälkeen, käy näin. Ja ei ole ikinä ennen käynyt. Minä en ymmärrä. Minä en jaksa.