Ahdistusoksennus

Tästä tulee ahdistuksenpurkupostaus. Varoituksen sana siis, että teksti on sekavaa ja jäsentymätöntä. En saa nyt purettua oloani oikein mihinkään, kun treenit on pannassa ylirasituksen takia enkä oikein halua nyt enää ketään läheistäkään vaivata ainaisella valituksellani. Ja minusta tuntuu ettei kukaan kuitenkaan tajua mistään mitään. Nyt vaan pursuaa niin, että kirjoitan sitten sen tänne.

Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?

Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?

PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.

SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.

ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.

Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.

Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.

Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.

Suurin lahja

Dextra Lapsettomuusklinikka

Muruselle

Tuuli tuule sinne missä muruseni on

Leiki hetki hänen hiuksillaan

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin

Kerro, häntä ootan yhä vaan

-Jenni Vartiainen-

 

Lapsettomien lauantaina 2014

 

Lapsettomien lauantai 2014

Ylihuomenna on taas lapsettomien lauantai. Miten se vuosi onkin taas vierähtänyt? Tunnelmia edellisiltä lapsettomien lauantailta pääsee lukemaan tästä (2012) ja tästä (2013). Tosin se kaksi vuotta sitten aloittamani lapsettomien lauantain kakku -perinteeni taisi jäädä yhden vuoden ihmeeksi, sillä tuskin tänäkään vuonna kakkua teen :D. Koska nyt on taas laihdutettavaa ja sunnuntaina tulee kuitenkin äidin ja anopin herkkuja maistettua. Kynttilän varmasti sytytän edelleen sille pienelle, jota edelleen odotamme. Voisinkin tässä jakaa uudelleen tekstintyngän, jonka viime vuonna olin raapustellut:

Sytytän illalla kynttilän Sinulle, joka et ole vielä saapunut luoksemme.
Emme ole vielä luopuneet toivosta, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Emme halua luopua Sinusta, ei vielä.
En haluaisi luopua koskaan.

Eilen Simpukan sivuilla oli loistavasti mielestäni kiteytetty lapsettomien lauantain ajatus kirjoituksessa Mikä ihmeen lapsettomien lauantai? Se herätti minutkin pohtimaan, mitä päivä minulle merkitsee. En ennen omaa lapsettomuuden kokemustani tiennyt tällaisen päivän olemassaolosta mitään, vaikka sitä on vietetty jo 21 vuotta! Harvoinpa sitä on tietysti tietoinen sellaisista tapahtumista, jotka eivät itseä tai ketään läheistä kosketa. Nyt olen omalta osaltani jakanut tietoutta jakamalla tuon samaisen linkin FB-tililläni. Ei minua hävetä, että ihmiset tietävät tästä tilanteesta. Miksi sitä pitäisikään hävetä? Ja juuri siksi minusta tällainen päivä on erityisen tärkeä! Kun tahaton lapsettomuus on ollut aina sellainen vaiettu asia, josta ei välttämättä edes pariskunnan lähipiiri ole tiennyt mitään, niin on hienoa, että esimerkiksi lapsettomien lauantain kaltaisella päivällä sitä tietoa voidaan viedä eteenpäin. Parina viime vuotena mediakin on näkyvämmin mielestäni tuonut aihetta esiin, ja se on tietenkin hyvä. Minulle lapsettomien lauantai merkitsee siis osaltaan hienoa tilaisuutta ajaa tahattomasti lapsettomien asiaa levittämällä tietoa siitä, millainen tämä elämäntilanne on ja mitä kaikkea tämä meille merkitsee. Enkä tietenkään tarkoita, että kaikkien tulisi olla avoimia lapsettomuutensa suhteen. Se on ihan tasan tarkkaan jokaisen oma asia, kuinka paljon siitä haluaa muille kertoa. Mutta itse olen sitä mieltä, että ainakaan yhteiskunnallisella tasolla ei todellakaan mitään asiaa saada ajetuksi, jos ei siitä välillä vähän pidetä meteliä.

Henkilökohtaisemmalta tasolta mietittynä lapsettomien lauantai on minun mielestäni sijoitettu juuri oikean viikonlopun lauantaille. Monethan kritisoivat sitä, että se päivä vie hohtoa ja iloa seuraavana päivänä vietettävältä äitienpäivältä. Itse en lainkaan ymmärrä moista ajattelutapaa. Äitienpäivähän on siis sunnuntai, ei koko viikonloppu. Meille tahattomasti lapsettomille äitienpäivä on monesti melko tuskallinenkin. Kun sitä höösätään koko viikko ja kuinka äitiyden auvoa ja onnea toitotetaan äitienpäivänä joka paikassa (ja se Facebook on silloin pannassa). Ja niinhän se pitää ollakin! En minä ainakaan halua olla viemässä pois äideiltä heille kuuluvaa päivää, en todellakaan. Mutta sitä omaa tuskaa, vajavaisuuden tunnetta ja surua helpottaa hieman se edellisen päivän ajatus meidän omasta päivästä. Silloin tunnen, etten ole yksin, vaan on niin paljon muitakin jotka toivovat, että vielä jonain äitienpäivänä hekin saisivat nauttia äitiyden onnesta. Sitten seuraavana päivänä voi hieman kevyemmin mielin mennä onnittelemaan omaa rakasta äitiä ja anoppia, joille todellakin haluan suoda kaiken kunnian tuona päivänä.

Itse en kuitenkaan suoranaisesti "juhli" lapsettomien lauantaita, mutta annan sinä päivänä itselleni luvan surra, toivoa, pelätä, uskoa, ajatella jne. ihan rauhassa tätä meidän tilannettamme. Mietiskelen myös varmasti hieman sitä pientä, jota meillä ei ole. Kyllä minulla on ihan kirkas ajatus ja kuva hänestä mielessäni. Ja sytytän sen kynttilän.

Millaisia ajatuksia lapsettomien lauantai sinussa herättää? Noteeraatko sitä ollenkaan vai vietätkö jotenkin?

Kyyneleet karkuteillä

Alan taas tuntea. Tällä viikolla olen nauranut kaksi kertaa niin, että ihan säikähdin itseäni. Apua, enhän minä naura näin? En ole nauranut tällä tavalla moneen vuoteen. Siksi, kun olin niin surullinen. Kahteen vuoteen en ole nauranut näin siksi, kun kaikki tunteet ovat olleet vaimennettuina lääkityksen takia. Nyt lääkityksen purkua on kaksi viikkoa takana ja annosta on taas pienennetty. Myös surun tunne on pikku hiljaa alkanut hiipiä tietoisuuteeni. Sitä minun on vaikea käsitellä.

Eilen sain kutsun hautajaisiin, jotka ovat ensi perjantaina. Tiesin tämän henkilön kuolleen jo tammikuussa, kun hän katosi. Nyt hänet viimein löydettiin, jäiden lähdettyä. Kyseessä on nuori henkilö, johon olin vasta viime vuonna ystävystynyt. Meissä on oli paljon samaa. Olen ollut toki surullinen hänen katoamisestaan lähtien, mutta kun nyt asialle tuli viimeinkin se lopullinen selvyys, tuntuu suru syvemmältä. Enkä ole voinut tuntea surua lääkityksen takia, niin se on jäänyt osaltaan käsittelemättä. Eilen sanoin miehelleni, että kamala kun tuntuu pahalta! Suru tuntuu todella epämukavalta. Sitä on vaikea edes selittää. Ihan kuin sisälläni olisi joku epämukava möykky, joka tahtoo ulos. Vielä se ei kuitenkaan ole valmis tulemaan. Vielä siellä joku estää. Jos saan luvan töistä mennä sinne hautajaisiin, niin se on varmasti hyvin raskas päivä. En ole varma, pärjäänkö vielä sen kanssa, jos se suru sitten siellä vyöryy yli. Kun näen tämän ihmisen perheen ja kaikki läheiset, joita tämä sattuu kaikkein eniten. Kun ymmärrän, etten enää itsekään koskaan näe tätä ihanaa, herttaista nuorta naista, jonka kanssa meillä oli hyvinkin syvällisiä keskusteluja.

Myös tahattomasta lapsettomuudesta aiheutuvaa surua verrataan jossain määrin läheisen ihmisen kuolemaan. Joskus ajattelin, että eihän se ole ollenkaan sama asia. Ei se sama olekaan, mutta kyllä siinä surussa on samankaltaisia piirteitä. Jokaisen suru on oma, ja jokainen tuntee sen omalla tavallaan. Minä kyllä tunnen, että olen menettänyt jonkun itselleni hyvin tärkeän, kun en ole saanut sitä lasta, jota olen aina kaivannut. Olen menettänyt ison palasen koko elämästäni, kun en saa elää sitä perhe-elämää, äitiyttä, joka on aina ollut suurin päämäärä elämässäni. Olen jättänyt vielä tämän surun käsittelemisen kesken. En ole uskaltanut antaa sen surun tulla muulloin kun niinä hetkinä, jolloin se on ollut ajankohtaista. Kuten sen puhelinsoiton jälkeen, että alkiomme kuolivat pakastelaitteen vian vuoksi. Se olikin se viimeinen pisara, josta en enää selvinnyt ilman, että tarvitsin hengähdystaukoa kaikelle kokemallemme mielenmyrrellykselle. Siitä on nyt kaksi vuotta.

Vuosi sitten suru myllersi sinä päivänä, kun takana oli viimeinen, vaikea hoito. Se hirveä punktio, josta emme sitten saaneet edes yhtä ainoaa solua. Silloin tuntui, että nyt hajoaa pää. Itkin kovasti siellä lepotilassa, mutta ei se kaikki tullut ulos silloinkaan. Pää tuntui räjähtävän. Ei se möykky tullut ulos, kun siellä oli ne estot päällä. Se olikin viimeinen kunnon itku. Tarvitsen kunnollista, puhdistavaa itkua. Mutta minua pelottaa, että mitä siitä seuraa, kun se möykky on ollut siellä niin kauan. Onko minun ihan pakko käsitellä tätä surua? Jospa en ole vielä siihen valmis? Vielähän meillä on kuitenkin se yksi mahdollisuus onnistua. Mutta jos edes pienen palan siitä möykystä saisi purettua. Pieni itku edes. Pieni puhdistus.

Kuva

Lahjamunasolulapsen vanhemmuus?

Olen jonkin verran viime aikoina pohtinut, millaista olisi olla lahjamunasolulapsen äiti. Varmaankin siksi, kun tähän aiheeseen on nyt vähän pakkokin paneutua tulevan psykologisen neuvonnan (jonka aikaa ei olla vielä varattu) vuoksi. Siellä kun on tarkoitus käydä vanhemmuuteen liittyviä asioita läpi.

Niin, millainen äiti olisin? Olisiko minusta ylipäänsä äidiksi? Olen luonteeltani hyvin itsekriittinen, ja olen alkanut jonkin verran epäillä kykyäni kasvattaa kunnollinen ihminen. Miten minä osaan olla vastuussa pienen ihmisen hyvinvoinnista? Pienen, joka on täysin riippuvainen minusta? Jonka koko tuleva elämä rakentuu melko pitkälti sille pohjalle, mikälaiset eväät hän kotoa ensimmäisten vuosien aikana saa. Harvojen täytyy näitä asioita miettiä vuosikausia siitä, kun on aika antaa lapsen tulla. Moni ei välttämättä näitä asioita ajattele etukäteen ollenkaan. Tai ajattelee vasta sitten, kun se lapsi on jo tulollaan. Niin, useinhan ajatellaan, että siihen vanhemmuuteen kyllä kasvetaan sitten kun se aika on.

Mutta me joudumme/saamme pohtia näitä jo ennen kuin sitä lasta on edes laboratoriossa yritetty alulle saada. Ja kun oikein ajattelemalla ajattelee, niin hitsi vie! Onko se äitiys sitten tosiaan niin kamalan vaikea asia? Miten ihmeessä, kun kuitenkin sen toisaalta pitäisi olla naiselle se maailman luonnollisin asia. Mitä enemmän pohtii, sitä enemmän epäilee. Tiedän, että varsinkin näiden kokemusten jälkeen jos joskus vielä saisin olla äiti, olisin varmasti varsinainen leijonaemo. Olen pohtinut sitä, että olisinko liian suojeleva? Oikeasti olen sellaista pumpulissa kasvattamista vastaan, mutta sortuisinko siihen itse oman lapsen kohdalla? Hemmottelisinko hänet piloille, kun vihdoin saisin omalle lapselle ostaa kaikkea ihanaa? Pitäisinkö hänet liian kainalossa? Pelkäisinkö joka ikinen päivä sitä, että menettäisin hänet?

Haluaisin olla sellainen turvallinen äiti, jonka luo voi tulla asian kuin asian kanssa. Jonka syli on aina avoinna. Mutta joka osaa kuitenkin antaa lapselle myös hänen oman tilansa, jonka jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee. Haluaisin opettaa lapselleni, kuinka paljon maailmassa on kauniita ja hyviä asioita. Niin luonnonluomia kuin ihmisen aikaansaamiakin. Samalla kuitenkin tehdä selväksi, että kaikkeen ja kaikkiin ei pidä luottaa. Haluaisin kertoa lapselleni, kuinka hän on paras juuri omana itsenään. Kukaan muu ei voisi hänen paikkaansa ottaa eikä häntä korvata. Kuinka arvokas hän olisi. Kuinka haluttu ja toivottu. Ja kuinka jokainen ihminen tällä maapallolla on yhtä arvokas.

Niin, miten nämä ajatukset sitten eroavat siitä, millainen äiti olisin omasta munasolustani alkunsa saaneelle lapselle? Eivät niin mitenkään. Ainoa ero tässä on se, että lapselle tulisi kertoa hänen alkuperästään ja toivoa, että tietoisuus siitä ei koskaan vaikuttaisi äiti-lapsi -suhteeseemme. Että lapsesta tuntuisi, että minä olen hänen oikea äitinsä samalla tavalla kuin minä varmasti tuntisin hänen olevan minun lapseni. Hänet kohdussani kasvattanut, synnyttänyt ja, mikä tärkeintä, häntä omana itsenään rakastanut ensi hetkestä alkaen.

Niin, ja aivan kuin miehenikin taannoin minulle totesi: täytyykö siitä lapsesta koko ajan sanoa, että lahjamunasolulapsi? Eikö riitä, että sanoo pelkästään lapsi? Niinpä. Meidän lapsi, jos meille se onni joskus suodaan.

Päänsisäisiä juttuja

Meillähän oli vähän auki se, onnistummeko löytämään kotikaupungistamme sellaista psykologia, jolla olisi kokemusta lahjasoluneuvonnasta. Se oli klinikan ehtona, että kokemusta täytyy olla, eikä ketä tahansa "rivipsykologia" kelpuuteta. No, mielestämme meillä kävikin aivan mahtava tuuri, kun klinikka kelpuutti meidän neuvojaksemme saman tutun ja turvallisen seksuaaliterapeutin, joka piti meille IVF-neuvonnankin, ja jonka luona kävin monet kerrat juttelemassa silloin polin hoitojen aikana. Hän on tätä nykyä siirtynyt yksityiselle sektorille ja pitää vastaanottoa samassa gynekologikeskuksessa, jossa aion sitten ensi syksynä käydä sen munasarjaultran ja mahdollisen hoidon aikana seurantaultrat. Hyvä, kun saa täällä päässä kaikki toiminnot keskitettyä yhteen paikkaan. Hänellä on tätä nykyä myös erityistason psykoterapeutin pätevyys ja onneksi se riitti myös klinikalle, vaikka hänellä ei varsinaista psykologin koulutusta olekaan.

Vähän kyllä jännitti ensin, että hyväksyykö Dextra hänet neuvojaksemme, kun hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lahjaMUNAsoluneuvonnasta. Mutta lahjasiittiöistä ja -alkioista oli, joten onneksi klinikka katsoi sen riittäväksi kokemukseksi. Meille ainakin tämä oli helpotus. Tämä henkilö kuitenkin tuntee meidän koko tämän lapsettomuushistorian ja minun masennukset ja muut henkiset ja fyysisetkin kipuilut koko matkan ajalta. On paljon helpompaa avautua hänelle nyt tästäkin aiheesta, kun ei ensin tarvitse selittää kaikkea alusta asti. Neuvonnassa on siis tarkoitus keskustella kaikesta mahdollisesta hoitoon liittyvästä, sekä myös raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tunteista. Myös vanhemmuutta käydään läpi, sekä meidän parisuhdetta. Palataan varmaan myös menneeseen jonkin verran. Johtoajatuksena tässä lienee se, että me ymmärretään mihin ollaan lähdössä ja ollaan sinut asian kanssa. Jonkinlainen lausunto meistä sitten Dextralle lähtee. Aikaa emme ole vielä sopineet, mutta tarkoitus olisi varata se tässä lähiaikoina varmaankin toukokuulle.

Minulla on varmaan jollain tapaa suruprosessi vielä kesken. Tuleeko siitä koskaan täysin valmista, tai täytyykö tullakaan? Kyllä varmasti sitten, jos sen oman vauvamme vielä joskus syliini saan. Omaa suremista on vaikeuttanut omalta osaltaan mielialalääkitys, jonka siis aloitin silloin kaksi vuotta sitten. Nyt olen purkuvaiheessa! Aloitin perjantaina kuuden viikon jakson, jonka aikana on tavoitteena purkaa lääke kokonaan käytöstä. Tätä toki edelsi puhelinneuvottelu lääkärin kanssa. En omin päin sentään tähän lähtenyt. Etenen varovasti niin, että kun annokseni on tähän asti ollut 30 mg/vrk (se on melko suuri annos), seuraavat kaksi viikkoa otan 20 mg, sitten kaksi viikkoa 15 mg ja viimeiset kaksi viikkoa 10 mg. Ja sitten se loppuu. Vähän minua jännittää, että miten tämä tulee menemään. Onneksi lopetus tehdään tosi maltillisesti suht pitkällä aikavälillä.

Mitä minä sitten odotan? Olen kyllä tietoinen, että lopetuksen jälkeen saattaa tulla hetkellinen notkahdus mielialassa. Onneksi on kohta kesä, se varmasti helpottaa! Odotan myös, että hyökyykö se suru sitten aallon lailla päälleni vai tuleeko se vähitellen vai tuleeko ollenkaan? Onneksi voin sitten tarvittaessa mennä vaikka puhumaan tuon tutun psykoterapeutin kanssa, jos tunteita on äkkiseltään vaikea hallita ja hillitä. Myös läheisille on hyvä tuoda julki tämä tilanne, että ei tule isona yllätyksenä, jos yhtäkkiä saatankin olla alakuloisempi ja surullisempi. Jospa tästä selviäisi ilman isompia aallokoita! :)