Edessä laparoskopia vol 2

Jospa niitä kuulumisia tänne kirjoittelisin taas pitkästä aikaa. En aina oikein jaksa näitä lapsettomuusasioita vatvoa samaan tahtiin kuin ennen (vaikka ne mielessä pyöriikin joka h****tin päivä), mutta välillä on hyvä kirjoittaa.

Kävin viime viikolla siellä gynen polilla seurannassa ja olen menossa vasemman munasarjan poistoleikkaukseen. Se endometriooma siellä on ja pysyy eikä se sieltä itsestään mihinkään katoa. Oireet on olleet koko ajan pahempia ja nyt sain jo Panacod-reseptinkin. Muutamana päivänä olen joutunut siihen turvautumaan. Ei niitä voi töissä käyttää, mutta siellä sitten on kärvisteltävä miedompien lääkkeiden kanssa. Ei niitä kipuja onneksi päivittäin niin pahoja ole, mutta sen verran, että elämänlaatuni on kyllä laskenut reilusti. Juoksulenkillä en voi käydä ollenkaan, ja olen joutunut muutamana päivänä perumaan myös suunnitellut treenit kipujen takia. Pyöräilykin on välillä hankalaa. Etukäteen ei oikein voi ennustaa kipupäiviä muuten kuin menkka- ja ovulaatioajat. Niiden ulkopuolella niitä sitten tulee milloin tulee. Samoin ne vuodot ovat jatkuva kutsumaton vieras. Lääkäri totesikin heti munasarjani nähdessään, että siivottavahan täällä on. Yhdessä päädyttiin koko munasarjan poistoon. Toisaalta se tuntuu pahalta, mutta toisaalta se on helpotus. Eipä voi endo siihen enää takaisin iskeä. Myös se, että meillä en keväällä lahjamunasoluhoito tulossa, on peruste leikkaukselle. Kaikki haluavat, että silloin tuolla sisuksissa olisi mahdollisimman hyvät edellytykset hoidon onnistumiselle. Se on kuitenkin meidän viimeinen mahdollisuus ja rahallisestikin iso satsaus. Ei haluta ottaa mitään riskiä, että siellä on siinä vaiheessa jotain sellaista ongelmaa, joka olisi voitu korjata.

Minulla oli myös koholla merkkiaine CA 12-5 (verikokeesta selvisi). Sillä diagnosoidaan ja seurataan munasarjasyöpää. Se on joillakin endopotilaillakin koholla ja lääkärin mielestä tämä minun tapauksessani viittaa juuri endometrioosiin. Lopullinen varmistus tulee tietysti sitten patologilta leikkauksen jälkeen, mutta eiköhän se sitä endoa ole. En suostu ajattelemaan enää mitään pahempaa vaihtoehtoa ihan tosissani.

Pääsin kiireellisempään jonoon ja jo eilen sain leikkausajan. Se tulee tapahtumaan lokakuun 8. päivä. Kaksi päivää ennen minun pitää käydä vielä haastattelussa kirurgian ja naistentautien osastolla sekä lääkärin vastaanotolla. Niin se meni viimeksikin. Onneksi ei tarvitse tämän kauempaa odotella. Kyllä se laparoskopia vähän jännittää, kun se viimeksikään ei ollut mitenkään helppo. Mutta yritän ajatella niin, että toinen kerta olisi sitten helpompi...???

Olipahan tässä vielä ylimääräisiä sydämentykytykisä viime päivinä muutenkin, kun löysin viikonloppuna rinnastani kipeän patin. Siinä vaiheessa tuntui, että nyt loppuu voimat totaalisesti. En uskonut, että kyseessä on mitään vakavaa, mutta tuntui vaan siltä, että miksi taas jotain? Onneksi pääsin suht nopeasti työterveyshoitajalle. Eilen siis kävin siellä, ja se patti osoittautui pahasti tulehtuneeksi talirauhaseksi. Lääkäri sitten teki siihen pikkuruisen viillon ja tyhjensi sen. Hyhhyh, paljon tulikin mömmöä ja vieläkin se vähän tihkuttaa. Nyt on tissi puoliksi paketissa ;D Sain myös antibioottikuurin tulehdukseen. Lääkäri halusi teettää myös täydellisen verenkuvan, koska kaularauhaseni oli turvoksissa. Yritin kyllä selittää, että se varmaan johtuu tästä kipeästä kädestä. Se rauhanen/imusolmuke siis turpoaa aina kun saman puolen käsi kipeytyy. Lääkäri kuitenkin halusi teettää ne kokeet kun olin olevinaan niin väsyneen näköinenkin. No joo, olen kyllä ollutkin todella väsynyt, mutta on tässä nyt kaikenlaista stressiä ollut, niin ei kai se mikään ihme ole.

Minä haluaisin...

...kävellä hymyssä suin vauvanvaateosastoilla hipelöiden ihania vaatteita ja joko ostaa tai olla ostamatta niitä omalle vauvalleni. Ei aina toisten... Ihan sama, ovatko uudet söpöt vaatteet turhaa vai ei. Mutta jos siihen olisi edes mahdollisuus, että saisin ostaa ihan omalle pienelle.

...olla kerrankin se, joka kääntää päänsä, kun jostain taustalta kuuluu: "Äiti!".

...oppia ihan itse sen, mitä se on, kun on lapsi(a). Enkä aina vaan seurata vierestä mitä muilla on ja miettiä, mitä itse tekisin toisin ja mitä samalla tavalla.

...puhua mieheni kanssa tulevaisuudesta sanoilla "sitten kun meillä on lapsi", eikä "sitten jos ehkä mahdollisesti meille se lapsi joskus tulisi". Mietimme tässä yksi aamu makuuhuonejärjestelyjä josselapsimeillejoskusehkätulisimahdollisesti. Että vaihdettaisko makuuhuoneita sitten, tapetit ainakin pitäisi vaihtaa. Ei näistä voi puhua ilman surua, koko ajan luopumisen tunne läsnä. Parempi siis olla puhumatta.

...elää muutenkin tässä ja nyt eikä sitten jos/kun.

...olla poistumatta pikkuhiljaa paikalta, kun juhlissa tms. naisten puheet alkavat kääntyä vertailuun lapsista, synnytyksistä ja raskausajasta. Olen ulkona. En pysty kuuntelemaan. En ehkä koskaan tule olemaan osa tuota piiriä.

...olla joka päivä miettimättä, että nyt pitää ajatella vaan ensi kevättä suhteessa omaan oloon. Kaikki, niin kehoon kuin mieleenkin, liittyvät asiat on ajateltava niin, että ensi keväänä pitäisi olla noilta osin mahdollisimman hyvässä kunnossa. Entä jos epäonnistun? Tämä on stressaavaa.

...olla miettimättä sitä rahamäärää, joka ensi keväänä hoitoon kuluu. Sen lisäksi, mikä on jo kulunut. Pankkilainaa, joka on vielä otettava.

...olla joskus yhden päivän ajattelematta lapsettomuutta. Ei, se ei ole ollut mahdollista kertaakaan viimeisen viiden vuoden aikana. Tai ainakaan neljän, jonka aikana olemme olleet ns. virallisesti tahattomasti lapsettomia.

Ei minulla muuta tänään.

Endoelämää

Hei taas ja anteeksi teille kommentoijille, joille vastaaminen kesti näin kauan! Kyllä minä kännykällä aina luen saapuneet kommentit, mutta niihin vastaaminen on sitten jäänyt. Olen siirtynyt käyttämään enimmäkseen kännyä sosiaalisessa mediassa ja blogin päivittäminenkin on sitten jäänyt, kun se tuntuu kännyllä vaivalloiselta. Nyt aukaisin läppärin ja ajattelin kirjoittaa tämänhetkiset kuulumiset.

Nyt oikeastaan vaan odotan syyskuun 9. päivää, jolloin minulla on se lääkäriaika gynen polilla. Olen miettinyt kaikkea mahdollista, mitä voisin sanoa perusteeksi sille, että pääsisin siihen munasarjan poistoleikkaukseen. Minä pelkään sitä leikkausta, koska edellinen laparoskopia 2 vuotta sitten oli kamala kokemus. Mutta enemmän minä pelkään tulevaisuutta tämän jatkuvasti oireilevan munasarjani kanssa. Siitä kun ei ole minulle mitään hyötyäkään, kun munanjohdin on jo poistettu. En halua vetää loppuikääni mitään pillereitä, jotta oireet pysyvät poissa. En halua millään tavalla vaarantaa ensi kevään hoitoa tämän endometriooman vuoksi. Melkein siis toivon, että se olisi kasvanut siellä sen verran, että lääkäri laittaa minut leikkausjonoon. Toisaalta voisin kuvitella, että asiansa osaava lääkäri jo laittaisi siihen jo sen tulevan hoidon takia. Sekä oireideni, jotka kyllä alkavat olla melkein jokapäiväinen seuralaiseni.

!!Ällövaroitus!!

Laskin, että elokuussa minulla on ollut täysin vuodottomia päiviä 8 kpl. Siis 22 päivästä 14 on ollut sellaisia, jolloin on jotain vuotoa ollut. Ensinnäkin viime menkat olivat järkyttävät. Koko ajan ne on menneet pahemmaksi, mutta viimeiset veivät kyllä voiton. Toinen vuotopäivä oli sellainen, että piti vaihtaa sidettä vajaan tunnin välein. Oltiin lähdössä päiväreissulle, eikä siitä meinannut tulla mitään, kun just ennen lähtöä kävin vielä vessassa ja kas kummaa, kun oli kunnolla mennyt läpi alushousuista ja shortseista (en ollut edes huomannut kun olivat mustat). Siis alle tunnissa. Viimeksi minulle on käynyt näin joskus teininä. Myös maha oli sekaisin siitä ibuprofeenin määrästä, mitä jouduin kipuihin vetämään. Mies jo oli vähän sitä mieltä, että jäädään kotiin, mutta en halunnut perua sitä reissua, joka oli kuitenkin ollut mielessä jo pitkään. No, me lähdettiin kyllä, mutta olihan se vähän hankalaa, kun piti jatkuvasti olla tietoinen lähimmästä vessasta, jotta pääsee siteenvaihtoon. Menkkavuotopäiviä oli neljä ja sen jälkeen pari päivää ruskeaa tiputtelua (sitä siis myös ennen menkkojen alkua pari päivää). Sitten olikin muutama oireeton päivä ja jo ajattelinkin, että jee, selvisinkö näin vähällä seuraaviin menkkoihin asti?!? No en selvinnyt. Kp 10 alkoi ruskea tuhru taas kipujen kera. Sitä kesti viisi päivää, juuri siis ovulaatioajan ympäristössä. Muutamana päivänä tuli myös ihan selkeitä ruskeita (vanhoja?) hyytymiä ja muita klimppejä. Ihanaa. Pyöräily tuntui pahalta tärinän vuoksi. Lenkkejä ei voinut edes harkita. Sitten oli kaksi vuodotonta päivää, joita seurasi taas kaksi päivää ruskealla tuhrulla ja "klimpeillä". Seuraavana päivänä enää vaaleaa... jotain. Nyt on menossa kolmas vuodoton päivä putkeen. Mutta tämä on vain tyyntä myrskyn edellä, sillä eletään kp 23 ja menkat on siis ihan oven takana. Paineentunne is back again ja viime kuukausinahan kiertoni on ollut pituudeltaan siinä 22-27 päivän välillä. Kauhulla ajattelen ensi viikkoa ja työssäoloa vuodon ja kivun kanssa. Entä jos minulle käy töissä samalla tavalla kuin kävi kotona viimeksi? Pitää ottaa varalta vaihtohousuja mukaan...

Että kyllä tämä yhä enenevissä määrin alkaa vaikuttaa siltä, että endometrioosipotilaita tässä ollaan. Jotenkin niin ironista. Lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen aikana aina ajattelin synkkinä hetkinä, että "onneksi minulla ei sentään ole endoa!". Ja tässä sitä nyt ollaan. Jotenkin tuntuu niin väärältä, että vielä tämä. Tietysti nyt toivon, että tämä minun tautini olisi sitä laatua, että se endo on tosiaan vain siellä munasarjassa ja sen uusiutuminen voidaan estää poistamalla munasarja kokonaan. Jos pelkkä endometriooma leikataan, se uusiutuu todennäköisesti joskus. Lohdullista on tietää, että silloin kaksi vuotta sitten laparoskopiassa endosta ei näkynyt mitään viitteitä, joten voisi kuvitella, että sitä ei sitten tosiaan muualla ole. Yritän ajatella positiivisesti, että asia on näin. Siksikin haluan siihen leikkaukseen, että asia varmistuu. Tällä hetkellä olen aika väsynyt tähän tilanteeseen. En todellakaan halua elää loppuikääni (tai siihen asti kun hormonitoiminta loppuu kokonaan) tällaisten oireiden kanssa. Onneksi muuten menee nyt paremmin kuin alkukesästä ja elämä on välillä jopa ihan mukavaa. Kipuunkin tottuu.

Adoptio-kortti ja muuta "mukavaa"

Nyt pitää avautua. Monet lapsettomat käyttävät termiä "adoptio-kortti" tilanteista, jolloin ihmiset ottavat puheeksi adoption mahdollisuuden. Tätä termiä ei yleensä käytetä kovin positiivisessa merkityksessä. Yleensä tilanteessa on keskusteltu lapsettomuudesta jonkun toisen osapuolen kanssa ja sitten sieltä toiselta osapuolelta "vedetään se adoptio-kortti". Tästä asiasta olen vaahdonnut ennenkin tässä postauksessa.

Tänään se taas tuli. Palasin siis töihin maanantaina sairauslomalta, ja työkavereiden kanssa sitten on jonkin verran juteltu näistä syistä, miksi olin poissa. Tänään sitten oli taas yksi tällainen keskustelu, joka meni aiiiiivan liian pitkälle. Minulle tuli niin paha mieli (okei, mielentilani muutenkin tuntuu olevan vielä vähän hauraalla pohjalla...), että kävin vessassa tirauttamassa itkut. Työkaverini siis kysyi, että onko meillä nyt hoitoja meneillään, kun olin sairauslomalla. Vastasin, että ei ole, vasta ensi vuoden puolella jotain. Mutta osasyy sairauslomaan oli tämä lapsettomuuden aiheuttama henkinen kuormitus. Tämä henkilö on ollut tietoinen hoidoista alusta asti ja tietää, miten vaikea asia tämä minulle on. Nyt sitten (taas) hän kuitenkin laukaisi: "mutta kyllähän se adoptiokin olisi hyvä vaihtoehto". Siihen sitten vastasin, että ei se meille ole. Aina, aina, kun vastaa kenelle tahansa näin, sieltä tulee sellainen ilme, että nyt vaaditaan selitystä. Miksi? Miksi minä olisin velvollinen selittämään yhtään kenellekään, miksi adoptio ei ole meille vaihtoehto? Ja jatkoa seurasi "kyllä se mieli kuule voi vielä muuttua ja haluattekin joskus vielä adoptoida". EI, EI ja EI! Tämä on taas tätä. Onhan se adoptio niin helppoa, että naps vaan, kun päätät adoptoida lapsen, niin se on kohta sylissä. Selitin, että ei se kyllä ihan niin mene, meilläkin ikää alkaa olla ja se adoptioprosessi voi olla todella monen vuoden mittainen ja nykyään muutenkin aika vaikeaksi tehty janiinedelleen. Ja sitten vielä: "kuule kun maailmassa on niin paljon lapsia, joilla ei ole äitiä ja isää. Jotka tarvitsisivat hyvän kodin". ....... AIJAAAAA?!!!???? Enpä tiennytkään! Tässä vaiheessa näin punaista ja itku oli jo lähellä. Siis ihan kuin meillä olisi velvollisuus nyt sitten adoptoida, kun emme voi omaa saada? Minä loukkaannuin tästä todella. Minä olen sitä mieltä, että jos näin ajatellaan, niin kenenkään ei pitäisi "tehdä" omia lapsia, vaan ensin pitää adoptoida kaikki orvot lapset. Ei sillä ole mitään merkitystä, millä tavalla se lapsi on saanut alkunsa. Hoidoilla tai ilman.

Tilanne vielä jatkui, kun henkilö yritti ilmeisesti lohduttaa minua. "Sinullehan sopisi vaikka joku vapaaehtoistyö, jossa saisit olla lasten kanssa tekemisissä, kun ei niitä omia ole". Oikeasti, mitä v****a? Sanoin suoraan, että no ei todellakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Minua sattuu olla pienten lasten kanssa. Siis muiden kuin itselleni oikeasti tärkeiden lasten. Ei minusta ole sellaiseen. Ei nyt, en tiedä onko koskaan. Töissä olen jonkin verran lasten(kin) kanssa tekemisissä, mutta en voisi koskaan olla työssä, jossa ollaan läheisessä kanssakäymisessä lasten kanssa. Ja vielä "ja muistathan, että ei se ole mikään maailmanloppu, jos niitä lapsia ei tule. Täytyy vaan keksiä elämään jotain muuta sisältöä". Sanoo ihminen, joka ei ole koskaan joutunut miettimään tällaisia asioita. Jolla on omia lapsia. Tässä vaiheessa en kestänyt enää, vaan painuin sinne vessaan. Mistä kukaan voi tietää, onko se minulle maailmanloppu vai ei? Kukaan ei saa tulla minulle sanomaan, mitä minä saan tuntea ja mitä en. Enhän minä itsekään tiedä, miten minun käy, jos jäämme lopullisesti lapsettomiksi. Mutta sen voin varmasti sanoa, että tietyltä osalta se on minun maailmani loppu, jos niin käy. Ja näitä on pohdittu jo pari vuotta sitten tässä postauksessa.

Minulle aina toitotetaan, että hyväähän ne ihmiset vaan tarkoittaa. Joo, tiedän kyllä sen. Mutta kun oikeasti minä en jaksa enää. En jaksa kuunnella "neuvoja" ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miltä tämä minusta tuntuu. Me olemme toivoneet lasta kohta viisi vuotta. Me aloitimme hoidot 3,5 vuotta sitten. Arvata saattaa, että näiden vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinmoista neuvoa. "Oletteko ajatelleet..?" Nyt newsflash: KYLLÄ, olemme ajatelleet! Ihan satavarmasti olemme ajatelleet juuri sitäkin, mitä sieltä on tulossa. Näiden vuosien aikana, me olemme kyllä ajatelleet ympäri ja ämpäri kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja. Ihan kaikkia. Tuskinpa kenelläkään on meille todellakaan mitään uljasta ratkaisua tähän ongelmaamme. Ellei sitten satu olemaan lapsettomuuteen erikoistunut tutkija, joka on keksinyt lopullisen ratkaisun tuomioon, joka minun sairauskertomuksessanikin lukee: infertilitas feminae. Naisen steriliteetti. Naisen hedelmättömyys. Naisen lapsettomuus. Naisen infertiliteetti. Tuliko selväksi? Kotona paasasin tästä miehelleni. Onneksi täällä on siis yksi, joka ymmärtää. Joka oikeasti tietää. Vaikka ei yhtä vahvasti näitä asioita otakaan, niin silti ymmärtää.

Töiden jälkeen marssin kaupungille ja ostin uuden laukun ja kesämekon. Ja onneksi minulla oli suklaata! On vielä niin kipeät menkatkin menossa, että ei paljon naurata.

P.S. Minulla ei siis ole mitään adoptiota vastaan, ei todellakaan. Todella kunnioitan heitä, jotka jaksavat siihen prosessiin lähteä, oli sitten biologisia lapsia tai ei. Se ei vaan sovi kaikille eikä kenenkään tulisi todellakaan olettaa, että se on automaattisesti vaihtoehto tahattomasti lapsettomille.

Endometrioosi?

Tällä viikolla mieliala on onneksi lähtenyt kohoamaan. Kävin vanhempieni luona lepäämässä yhden yönseudun ja äiti piti hyvää huolta. Tällä viikolla olen syönytkin jo paljon paremmin (heh, äiti piti hyvää huolta siitäkin ;D) eikä samanlaista jatkuvaa fyysistä pahaa oloa enää päivittäin ole. Tänään vaakakin näytti ettei paino ole noussut, vaikka olenkin syönyt enemmän. Edelleen tämä painontarkkailu ja syömisten tarkkailu ovat kuitenkin hyvin herkkä paikka ja lipeäminen tästä sinne pimeämmälle puolelle ei varmasti paljon vaadi. Siksi onkin ollut nyt hyvä olla mittailematta ruoka-annoksia ja laskematta kaloreita. Maanantain töihinpaluu jännittää kyllä, sillä edelleen ihmisten ilmoilla oleminen aiheuttaa ahdistusoireita ja väsymystä. Huomenna ajattelin lähteä kaupungille, kun pitäähän tässä taas vieraisiin ihmiskontakteihin tottua kun töihin menee. Ensi viikon työpäiville en aio etukäteen miettiä mitään muuta ohjelmaa, katsotaan nyt ensin, miten siellä töissä pärjätään.

Sitten niitä gyneuutisia. Tiistaina siis kävin gynekologilla näiden lisääntyneiden vuoto- ja kipuoireiden takia. Ultrassa näkyi heti, että kysta munasarjassa on kasvanut. Kolme kuukautta sitten sen koko oli vain 2,7 x 2,5 cm ja nyt se oli 5,1 x 2,5cm. Eli kasvuvauhti ei ollut onneksi mikään hurja, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että tauti on nyt aktiivivaiheessa. Hänenkin mielestään kyse on endometrioomasta. Kysyin suoraan, että onko minulla nyt sitten endometrioosi? Lääkäri vastasi, että kyllähän se tuon uä:n ja oireiluni mukaan siltä vaikuttaa, mutta varmaa diagnoosiahan ei saa kuin leikkauksessa. Hän kyllä vähän kummasteli tuon endometriooman muotoa, kun se on soikio. Minäkin tuosta ultrakuvasta kyllä erotan, että se on ihan erimuotoinen kuin vielä huhtikuussa. Lääkäri miettikin, että siinä voi olla myös kahden endometriooman yhdistelmä. Hän myös sanoi, että tässä voi olla syy siihen, että tuo vasen munasarjani on ollut aina se huonompi. Se on aina stimulaatioissakin tehnyt korkeintaan pari follia jos sitäkään. Jos siellä on endometrioosia ollut, niin se on tietysti heikentänyt koko ajan munasarjan toimintaa. Laparoskopiassa kaksi vuotta sitten minullahan ei näkynyt missään endometrioosia, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi voinut aktivoitua myöhemmin, niin kuin nyt näyttää käyneen.

Lääkäri sanoi, että tilanne on ehdottomasti pidettävä seurannassa ja laittoi minulle lähetteen naistentautien polille 2 kuukauden päähän. Eli pari kiertoa tässä vielä katsotaan, kasvaako ja oireileeko se endometriooma. Hän ehdotti minulle e-pillereitä, jotka auttaisivat kipuihin, mutta en halunnut niitä. Menkkakivut on olleet kyllä viime kuukausina aika pahoja, yleensä yksi päivä on sellainen, ettei mikään kipulääkemäärä auta. Mutta yritän pärjätä näillä silti, en todellakaan halua yhtään mitään ylimääräisiä hormoneja kehooni nyt ennen lahjasoluhoitoa. Jos en pärjää kipujen kanssa, tulee minun ottaa yhteyttä sinne gynen polille ja aikaistaa sitä käyntiä. Leikkauspäätös sitten varmaan tehdään silloin. Vaikka edellinen laparoskopia oli minun kohdallani aika kamala kokemus (tai lähinnä siis ne jälkitilat siinä), niin silti itse olen sitä mieltä, että haluaisin siihen leikkaukseen. Ihan siksi että nähtäisiin varmuudella, onko se endometrioosia vai jotain muuta ja jos on, niin onko sitä mahdollisesti sitten mennyt muuallekin. Toiseksi, olen sitä mieltä, että voisivat poistaa koko vasemman munasarjan. Se on ollut murheenkryyninä jo niin pitkään. Ja jos sitä nyt operoidaan, niin riski endometrioosin uusiutumiseen aina on. Yleensähän nämä leikkaukset tehdään niin, että pyritään säästämään munasarja. Minulle siitä vasurista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun munajohdin on jo poistettu. Minä en haluaisi pitää sisälläni mitään ylimääräistä häiritsemässä omaa oloani ja varsinkaan mahdollisesti sotkemassa tulevaa hoitoa. Siksi haluaisin siihen leikkaukseen.

Eilen katsoin tietojani Medinetistä ja huomasin lähetteen gynelle jo menneen. Sieltä olikin laitettu minulle jo syyskuun alkuun tutkimuspyyntö CA 12-5 antigeeni -mittaukseen. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta ja pakkohan se oli heti googlata. Aika järkytys oli kun selvisi, että sitä käytetään ensisijaisesti munasarjasyövän diagnosoinnissa ja seurannassa. Hyvä ettei itku päässyt kun panikoin, että epäileekö ne kumminkin jotain tuollaista! Onneksi selvitin asiaa lisää ja selvisi, että sitä käytetään myös endometrioosin yhteydessä. Joillain endopotilailla tuo arvo saattaa olla myös koholla (linkki).

Ensin tiistaina oli sellainen olo (ja välillä vieläkin), että eikö nämä vastoinkäymiset ikinä lopu? Iskuja tulee oikealta ja vasemmalta. Tällä hetkellä elämässäni on niin paljon epävarmuustekijöitä tulevaisuuteen liittyen, että se todellakin vaikuttaa mielialaan. Mutta nyt olen ajatellut niin, että hyvä kun nämä oireideni syyt ainakin ovat nyt todennäköisesti selvät. Ei tarvitse enää niitä miettiä, että mistä johtuu. Eikä tarvitse enää itseäni syyttää, että tällä kropan rääkillä olisin itse aiheuttanut jotain noita vaivoja. Nyt on viikonlopuksi kipulääkevarasto täydennetty, sillä menkat on tulossa taas. Nyt jo tiputtelee ja koskee, eiköhän tämä tai huominen sitten käänny vielä kp 1:ksi. Kunhan vaan pahimmat kivut olisivat ohi ennen maanantaita!

Surullinen toipilas

Aikamoista vuoristorataa on ollut olo viime päivinä. Positiivista on ollut se, että olen saanut vähän pituutta yöunille. Viikonloppuna nukuin yhtenä yönä jopa 8 tuntia. Muuten unet on olleet siinä 6 tunnin luokkaa. Päivällä olen myös nukkunut. Olen nyt ajatellut, että täytyy nukkua aina kun nukuttaa. Ensi maanantaina minulla on töihinpaluu ja olisihan se hyvä, että saisin tätä kevään ja kesän aikana kertynyttä univajetta edes vähän paikattua. Niin. Olen alkanut jo nyt panikoida sitä, että selviänkö minä siellä töissä. Ja kun tuohon ajatukseen tänäkin aamuna heräsin klo 6, niin eipä paljon nukuttanutkaan.

Viime viikolla olo tuntui jo paremmalta, mutta sitten perjantai oli todella huono päivä. Se alkoi oikeastaan siitä, kun minulla alkoi torstai-iltana jälleen ne oudot mahakivut ja ruskea vuoto (kp 17, viime kierrossa sama homma alkoi kp 13). Juuri kun muuten alkoi olla parempi olo, niin sitten taas tämä. Kipu tuntui välillä vihlaisuina ja tuikkimisena munasarjojen tienoilla ja koko alavatsalla sellaisena tunteena kuin menkkojen ollessa lähellä. Välillä on ollut sellaista paineentunnetta. Vasurissa on tuntunut, kuin joku puristaisi sitä (munasarjaa). Siellähän se endometriooma on. Niinpä minä sitten varasin ajan yksityiselle gynekologikeskukselle ja tänään olen menossa tutkittavaksi. En jaksa enää yhtään ylimääräistä huolta ja epävarmuutta. Niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi. Itse epäilen tässä olevan kolme vaihtoehtoa, joista nämä oireet johtuvat: 1. munasarjojen hiipuminen etenee ja oireet johtuvat siitä. Tätä olettamusta tukisi myös viime kiertojen lyhyys (24 ja 23 päivää), 2. stressi ja kehon ylirasitus, 3. endometriooma, joka on kasvanut/alkanut vaivata muuten. Tähän voisi viitata muutamien viime menkkojen vuodon runsaus ja kipujen kasvaminen.

Tottakai tämä oma toipuminen olisi varmaan edennyt nopeammin, jos ei näitä gynevaivoja olisi tähän taas tullut. Perjantaina sitten kompastuin taas siihen mokaan, että lähdin juoksemaan, vaikka olo oli huono. Olin itkeskellyt pitkin päivää ja siksikin varmaan olo oli voimaton. Viikonloppuna en käynyt edes kävelemässä, vaan lepäsin molemmat päivät. Eilen liikuin 11 km pyöräillen, siinä kaikki. Myös tämä painontarkkailu on minulla edelleen kompastuskivenä, kun niin pelkään lihomista. Olinkin vaakakiellossa torstaista tähän aamuun asti, ja kun vaaka näytti 71 kg tänä aamuna, masennuin. Ei vieläkään ala kutosella paino. Se on juminut nyt siis viikon. Tiedän, että järjellä ajatellen ei se voikaan laskea tässä tilanteessa. Kun kuitenkin viikko sitten minulla oli tilanne, että paino oli pudonnut 4kg kahdessa viikossa. Miehenikin takoi taas päähäni tänä aamuna, että ei keho voi korjata itseään, jos se on vajaalla energiansaannilla. Ja nyt täytyy oikeasti unohtaa koko painonpudotus ja kehonkiinteytys, kunnes kehoni ja mieleni ovat taas kunnossa. Mutta kun en minä osaa! En edes itse nyt ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Kehonkuvani on ihan pielessä ja minä vaan kohdistan kaiken vihani tähän kroppaan, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Myös kalorilaskuri ja keittiövaaka ovat pannassa tämän viikon. Yritän sen avulla vapauttaa syömistäni, ettei se olisi niin kontrolloitua. Huono omatunto on siitä, kun en ole jaksanut liikkua muuten kuin näitä pyörälenkkejä.

Todeksi on tullut jälleen se, miten tämä lapsettomuussuru meneekin näin vuoristoratamaisesti. Oikeastaan viime kesästä tähän kevääseen se ei juurikaan vaivannut mieltäni yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta. Mutta nyt keväällä, kun tämä käsivaiva alkoi toden teolla häiritä treenejä ja keho ilmoitella muutenkin ylirasitusta, alkoi surukun nostaa päätään. Tai no, kunnolla se suru on tullut pintaan vasta lääkkeet lopetettuani. Eli selittäviä tekijöitä ovat varmasti juuri nuo, että en pääse purkamaan sitä surua treeniin ja kun lääkitys loppui, tulee ne tunteetkin taas pintaan. Eilinen ja tämä päivä ovat alkaneet taas itkulla. Milloin tämä suru loppuu?

Ja sitten minulle sanotaan, että yrittäisit nyt nauttia kesästä. Miten? En pidä itsestäni ollenkaan tällaisena. En ole oma itseni.

Lääkärireissuja ja treeni(ym.)ahdistusta

Täällä sitä möllötetään kotisohvalla. Olen nyt toista viikkoa sairauslomalla ja vielä ensi viikkokin menee näin. Vaikeaa on nyt ollut. Ensinnäkin se viimeviikkoinen lääkärikäynti oli katastrofi. Kyse oli vastavalmistuneesta, joka ei kyllä ollut ollenkaan tilanteen tasalla. Minun tämä tilanteeni kun nyt on monen asian summa, olin varmastikin liian kova pala purtavaksi ja tällä kyseisellä henkilöllä ei vaan kokemus riittänyt. Ihmettelen vaan, että miksei konsultoinut jotain kokeneempaa, kun selvästi oli epävarma. Sieltä tuli vaan kauheesti teoriafaktaa kaikesta mahdollisesta. Ja litaniaa siitä, mitä hän ei voi tehdä. Viesti oli lähinnä se, että nyt lepäät pari päivää, tsemppaat ja menet töihin. Et käy salilla, vaan lenkkeilet. Kun kerran et ole enää ylipainoinenkaan, niin nivelet kestää. DAAA??? Aijaa, oon kyllä tässä lenkkeillyt viime kuukausina joo, mutta kun sekään ei nyt onnistu. Tälle kuulemma lääkäri ei voi mitään. Pahinta oli, kuinka hän suhtautui tämänhetkiseen pahaan olooni lapsettomuudesta. Eihän tässä voi olla kyse stressireaktiosta, kun lapsettomuushoidot on lopetettu jo vuosi sitten ja se lahjasoluhoitokaan ei ajankohtainen. Tässä kohtaa minulla meinasi todella keittää yli ja ajattelin, että tälle ei vaan voi puhua yhtään mitään. Siis millä tapaa lapsettomuus ei ole ajankohtainen stressinaiheuttaja???? Anteeksi vaan, mutta kyllä tämä on läsnä elämässäni joka v*tun päivä koko helvetin elämäni loppuun saakka! Sen kanssa vaan pitää oppia elämään, mutta just nyt se vaan on niin kamalan vaikeaa. Minulle tuli niin paha olla, kun olin hänelle kuitenkin kertonut elämäni kamalimmista asioista, ja ihan kuin minä olisin jotenkin väärässä omien tuntemuksien suhteen. Hän ei voi kirjoittaa pidempää sairauslomaa, kun et sinä ole varsinaisesti sairas. Näin ne sanat kuuluivat... Käden tilanteeseenkaan hän ei reagoinut millään tapaa, kehotti vaan välttämään salitreeniä, joka käy käteen. Tell me something new... Eli siis viime viikon loppuun asti (4 pv) kirjoitti saikkua. Vaikka työpsykologi oli sitä mieltä, että ei tässä muutama päivä riitä. Ja tämänkin viestin tämä lääkäri sivuutti täysin, vaikka kysyikin mitä psykologi oli sanonut. Ristiriitaiselta tuntui, kun lääkäri sanoi, että tässä on nyt tärkeintä, ettet sairastu uudestaan masennukseen, kun sinulla on siihen kuitenkin riski. Niin. Mutta ei sitten voinut tehdä mitään asian eteen kuitenkaan. Että tässä olisi nyt neljä päivää aikaa toipua työkuntoon. Not gonna happen.

Noh, se keskiviikkoilta ja seuraava yö menivät sitten itkien ja valvoen. Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja varasin ajan toiselle lääkärille. Onneksi työterveyssihteeri ymmärsi asian puhelimessa ja itsekin totesi, että nyt ei ole mennyt asiat niin kuin niiden olisi pitänyt. Uuden lääkäriajan sain kuitenkin vasta maanantaille. Juhannus tuli, oli ja meni. Oltiin vain kahdestaan kotona. En olisi jaksanutkaan yhtään ketään muuta ihmistä. Fyssarilla kävin vielä perjantaiaamuna ja onneksi se sai kuitenkin minut vähän rentoutumaan eikä ollut sitten niin paha olla. Juteltiin myös, että voisin aloittaa kevyesti salilla tällä viikolla treenikokeilut, jos on hyviä päiviä. Huonona päivänä ei pidä mennä. Minäpä päätin, että menen maanantaina. Ja kun minä päätän, niin minä teen. Menin, vaikka ei todellakaan ollut hyvä päivä, jännitin sitä uutta lääkärikäyntiäkin niin. Oltiin miehen kanssa mietitty minulle kevyt selkätreeni, vain neljä liikettä. Ei mitään muuta. Kun aloin tehdä ylätaljaa, koko kroppa alkoi vapista. Ja painoa siinä taljassa ei ollut edes normi lämppäpainon vertaa. No, vapina meni ohi ja vähän jo tulikin fiilistä, että selkähän ottaa vastaan jotain! Alataljassa sitten alkoi oksettaa. Liikaa painoa. Käteen alkoi sattua. Vielä minä rämmin ne kulmasoudut (minipainoilla) ja selkäpenkin läpi, mutta oli niin paha olo! Oksetti. Ja se peilikuva, salilla kun niitä riittää. Se vaan pahensi oloa. Kun ei ole enää lihaksia, vain läskiä ja nahkaa. Treenitoppikin roikkui olkapäiltä, kun ei siellä enää ole mitään muotoa. Äkkiä kotiin ja iso itku.

Iltapäivällä oli sitten se seuraava lääkärikäynti ja vihdoin minut otettiin vakavasti. Tämä lääkäri oli aika järkyttynyt sen edellisen toiminnasta. Hän teetti BDI-testinkin, ja tuloksia säikähdin, koska se antoi pisteet 30 (vakava masennus). Lääkäri lohdutteli, että ei tämä ole mikään diagnoosi, vaan kuvaa vain tämänhetkistä tilannetta. En ole kuitenkaan sen oloinen, että kärsisin masennuksesta sairautena. Oireiluni ovat jonkin verran samansuuntaisia kuin paniikkihäiriössä ja yleensä ahdistuneisuudessa ja kaipaan todellakin nyt rauhaa ja lepoa. Sanoin, etten kuitenkaan halua kovin pitkää sairauslomaa, joten päädyttiin yhdessä kahteen viikkoon. Myös siitä oltiin yhtä mieltä, ettei sitä mielialalääkettä tarvitse ottaa takaisin, kun en sitä itse halua. Yritetään nyt ainakin vielä ilman olla. Tämä lääkäri myös otti heti asiakseen myös tämän olkapää-käsitilanteen ja kyselemättä printtasi minulle lähetteen jonka vien fyssarille huomenna, kun seuraavan kerran sinne menen (eli ei tarvitse ihan kokonaan itse maksaa niitä käyntejä). Tämä lääkäri oli myös ihmeissään siitä, etten ollut mitään lähetettä saanut jo tammikuussa, kun tämän vaivan kanssa ensi kertaa lääkärissä kävin. Silloin hoitona oli vain hirmu liuta lääkkeitä ja kehotus välttää treeniä.

Tänään ajattelin kokeilla lenkkiä. Juoksulenkkiä. En päätä mitään, koska sitten vedän taas itseni ihan piippuun. Tai siis päätän sen, että jos itseni sinne lenkille saan, niin juoksuaskel vaihtuu kävelyksi heti, jos hiukankaan tulee huono olo. Ja sykkeitä seuraan, ei saa nousta liikaa. Vielä en ole pystynyt päättämään, että tänään syön kunnolla. Tai yritin, mutta tiedän jo, etten pysy tuossa päätöksessä. Miksi minä en sitten tällaisissa päätöksissä pysykään niin helposti? Aika jännä.

Loppuun vielä kaksi positiivista asiaa, mitkä ovat piristäneet mieltä. Eilinen vierailu ystäväni ja kummityttöni luona. Hirmuisesti sain energiaa tuosta pienestä, minulle niin rakkaaksi tulleesta tytöstä. Miten vilpitön onkaan lapsen mieli. Mihin se katoaa meistä aikuisista? Annettaisiin mekin enemmän tunteemme näkyä, niin ilon kuin pahankin mielen. Olisiko silloin kaikilla parempi olla? Onko mahtavampaa, kun ilostuu toisen näkemisestä niin että alkaa hyppiä ja pomppia <3 Tai kun tulee paha mieli, niin syli lohduttaa. Lapset oppivat aikuisilta, mutta kyllä minun mielestäni meillä aikuisillakin on lapsilta opittavaa.

Toinen piristys: työkavereilta kotiovelle tullut ihana kukkakimppu. On mukava tietää, että minusta välitetään, vaikka en nyt jaksakaan olla töissä <3

Ja kyllä tämä kirjoittaminenkin taas vähän helpotti :)