Äitienpäivänä

TYHJÄ SYLI

Kysyvät usein tyhjästä sylistäni:
Miksi minulla ei ole lapsia,
olenko itsekäs,
tahdonko vain uran ja oman elämän?

Voi, jos tietäisivät, ymmärtäisivät.
Ei lapsia vain tahdota ja oteta.
Ne ovat elämän lahja, lahjoista suurin
ja arvokkain.

Eikä se aina, läheskään aina,
ole oma valinta, minun tahtoni.
Että sylini on tyhjä.

– Merja Kyllönen -

Kuva: www.hs.fi
 

Lapsettomien lauantai 2013

Tänään. Edelleen päivä, joka koskettaa meitä. Ei vieläkään huomenna äitienpäivää meidän perheessä, vaan tänään lapsettomien lauantai. Ei edes lupausta, että ensi vuonna meilläkin juhlitaan äitienpäivää. Ei muuta kuin tyhjä kohtu, josta edellisessä hoidossa paksuuntunut limakalvo on juuri valmistautumassa tulemaan pois. Lapsettomuuden konkretiaa. Vatsakipu, veri. Ikävä ja suru.

Viime vuonna päätin, että aloitan perinteen leipomalla meille lapsettomien lauantain  kakun niin kauan kun meillä ei vietetä äitien- ja isänpäivää. No, heti tänä vuonna tulee poikkeus, kun olemme menossa anoppilaan jo tänään, koska miehen siskon perhe on siellä kylässä. Tai no, kakkupohjan meinaan tehdä tänään, mutta en lapsettomien lauantaita varten, vaan omalle äidilleni huomiseksi. Vaikka lapsettomuus satuttaa ja koko äitienpäivähössötys tuntuu pahalta, haluan silti edelleen juhlia omaa äitiäni, joka on elämäni tärkeimpiä tukipilareita.

Tänään olen menossa myös suklaanmaistajaisiin, jotka työkaverini järjestää harjoittelujensa ja valmistumisensa kunniaksi meille työkavereille. Ne järjestetään ihanassa suklaapuodissa.

Sieltä aion ostaa jotain oikein ihanaa ja suussasulavaa vain meille kahdelle. Miehelleni ja minulle, lapsettomien lauantaina.

Muuten tämä viikko on mennyt jo paremmin kuin edellinen. Olen päässyt jo liikkumaan ja se on kohentanut mielialaakin. En nyt jaksa kauheasti miettiä tulevaa ja näitä lapsettomuusjuttuja muutenkaan, "säästän" ne sinne lääkärikäynnin jälkeiseen aikaan.

Sytytän illalla kynttilän Sinulle, joka et ole vielä saapunut luoksemme.
Emme ole vielä luopuneet toivosta, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Emme halua luopua Sinusta, ei vielä.
En haluaisi luopua koskaan.

Ihmisten julmuus

Minä olen siinä mielessä naiivi, että haluan uskoa aina ihmisistä hyvää. Se on joskus kostautunut, myönnetään, ja olen pettynyt kun joku ei olekaan ollut sitä mitä olin luullut. 

Nyt olen suorastaan raivoissani ihmisten julmuudesta ja ajattelemattomuudesta. En edes tiedä, onko minun järkevää kirjoittaa tästä aiheesta tänne. Kerääkö tämä postaus niitä hater-anonyymejä... Mutta on vaan ihan pakko kirjoittaa nyt, kun ottaa päähän niin.

Miksi satuttaa vielä lisää, kun toinen on jo kärsinyt ihan tarpeeksi?

Asia koskee erästä ihanaa bloggaajaa, jota on kohdannut suuri menetys ja suru: tyttären menehtyminen kohtuun ja tämän kuolleena synnyttäminen. Tätä ihmistä ja hänen blogiaan on sitten eräällä pilipalikeskustelupalstalla kritisoitu siitä, että miksi hän yhä haluaa "väkisin" saada lapsia, jos "niin ei ole tarkoitettu". Myös hänen blogiinsa on tullut näitä inhottavia kommentteja. Minä en voi ymmärtää, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, joka ei osaa ajatella sen vertaa että pitäisi mölyt mahassaan, jos empatiakyky on sen verran köyhä, ettei osaa ollenkaan kuvitella miltä toisesta voi tuntua. Ja eihän sitä tietenkään voikaan kuvitella, jos ei ole itse kokenut, mutta sen verran pitää olla inhimillisyyttä, että edes yrittää. Ja jos sekään ei onnistu, niin pitäisi ainakin ne mielipiteet ominaan eikä ainakaan enää tulisi lyömään lyötyä. Raivostuttavaa. Toisaalta tunnen jopa sääliä näin tunneköyhiä ihmisiä kohtaan...

Olen kyllä aiemminkin törmännyt moisiin anonyymeihin lapsettomuusblogeissa. He kritisoivat sitä, kuinka me emme tyydy kohtaloomme vaan yritämme tulla "väkisin raskaaksi". Kuinka emme tyydy siihen luonnonlakiin, että kaikki eivät pysty lisääntymään. Olen niin vihainen tuollaisesta, että näen punaista. Tänne synnytään ja kuollaan, se on selvä. Se on luonnonlaki. Mutta kehitys on myös puuttunut tähän luonnonkulkuun, ja meillä on nykyään lääketieteellisiä keinoja vaikuttaa siihen, että elämää saadaan alulle ja sitä voidaan pitkittää. Kuka näistä "luonnollisuusfanaatikoista" epäisi joltain syöpälapselta hoidot, jotka voivat pelastaa hänen henkensä ja takaavat paluun normaaliin elämään ja tulevaisuuteen? Ei varmaan kukaan. Lääketiede ei voi kuitenkaan auttaa kaikkia meitä tahattomasti lapsettomia eikä valitettavasti kaikkia syöpäsairaitakaan, ja se on surullista. Mutta miksi ihmeessä me emme käyttäisi hyväksemme näitä mahdollisuuksia, jotka meille on suotu? Mikä siinä on väärin? Samalla kun kuitenkin joku narkkari jossain synnyttää lapsen, jolla on jo syntyessään vieroitusoireet ja edessä risainen lapsuus. Millä tavalla tämä sitten kuuluu siihen "luonnonlakiin"?

Voin kertoa, ihan ensikäden kokemuksella, että me, jotka jaksamme käydä näitä lapsettomuushoitoja läpi, todella haluamme sen lapsen. Rakastaisimme häntä. Pitäisimme huolta. Ei tätä muuten todellakaan kestäisi, jos motivaatio onnistua ei olisi niin suuri. Ja tällä en halua kuitenkaan kritisoida niitä, jotka eivät hoitoja halua tai jotka päättävät lopettaa ne kesken. Ei tässä ole kyse siitä, kuka sen biologisen lapsen haluaa eniten, vaan siitä, että kaikilla tulee olla oikeus valita, miten pitkälle menee tässä prosessissa.

Joten ihmiset, olkaa kilttejä ja yrittäkää edes hitusen ymmärtää meitä, jotka emme noin vain sitä lasta saa. Älkää viitsikö enää lisätä tuskaamme laukomalla "totuuksianne" siitä, että lääketieteen puuttuminen asiaan olisi jotenkin väärin. Mielipiteenne saatte toki pitää, mutta voisitteko pitää ne ominanne.

Päivä ja hetki kerrallaan

Turvotus on onneksi laskenut. Ei kokonaan, mutta huomattavasti. Olo on sitä myöten myös muuten helpottanut, mutta pahoinvointi on jäänyt. En edelleenkään oikein jaksa olla pystyssä. Ja olen hirvittävän väsynyt. Eilen nukuin kahdet päiväunet. Tänään en meinannut päästä aamulla sängystä ylös ja päikkäritkin on tullut taas otettua. Ja minulla on pohjaton nälkä. RUOKAnälkä. Enää ei tee yhtään mieli suklaata tai muuta höttöä, vaan oikeaa ruokaa. Ruisleipää, kaurapuuroa, raejuustoa, omenoita, kurkkua... Miehen tekemä kana-kaalikeitto oli aivan ihanan makuista ja tuskin maltan odottaa illalla tiedossa olevaa jauhelihapizzaa (miehen tekemää eikä mitään pizzeriarasvaräiskälettä). Äitini arveli, että tämä väsymys ja nälkä ovat nyt sellaisia oireita, että epätasapainossa oleva elimistöni pyrkii tasapainoon. Että se kaipaa lepoa ja energiaa. Pahoinvointi ja yleinen heikotus sitten lienee johtuu niistä antibiooteista. Onneksi huomenna on viimeinen päivä niitä. Toivon mukaan siis ensi viikolla fyysinen olonikin paranee.

Päikkäreillä näin kamalaa unta, että minulta lähti hiukset. Juurineen kaikki vaan lähtivät tuppoina päästä. Se oli ihan kamalaa. Voi kuulostaa turhamaiselta, mutta hiukseni ovat minulle oikeasti tosi tärkeät enkä suostuisi leikkaamaan niitä lyhyiksi. Heräsin ihan paniikissa. Rauhoituin kyllä, mutta kohta aloin vapista. Käteni tärisivät ja vapina tuntui myös vatsassa ja jaloissa. Tein itselleni ruisleipäpalasen leipäjuustolla ja sen jälkeen helpotti. Sitten kohta tuli itku. Iso itku. En ole itkenyt kunnolla maanantain jälkeen, pienesti ja ohimenevästi pari kertaa surkutellut muutaman kyynelen pudottaen. Nyt se itku tuli myrskynä niin, että oli pakko vaan maata ja itkeä. Tuntui, että pakahdun siihen itkuun. Olisin halunnut huutaa ääneen, mutta se huuto oli äänetöntä. Henkinen tuska pyrkii minusta ulos ja tuo hetken helpotuksen. En voi kuitenkaan jäädä nyt makaamaan siihen tunteeseen ja apatiaan, johon tuo itkukohtaus niin helposti johtaa. Tartun tähän hetkeen ja sukellan kirjan keinotekoiseen maailmaan pakoon todellisuutta. Ja nyt halusin kirjoittaa tämän kaiken ulos. Tämä kaikki käsittely on vasta alkua, tiedän sen. En voi paeta tulevaisuutta ikuisesti, mutta nyt jos vähän aikaa voisin vielä antaa armoa kipeälle henkiselle ololleni, vielä vähän yrittää kerätä voimia. Itku saa tulla silloin kun tulee, sitä onkin jo odotettu koko kevät.

 

Pilkahduksen synkkyyteen toi minulle eilen posti. Sain kauniin, värikkään kesäisen kutsukortin, jossa ihana työkaverini kutsui minut ensi viikonloppuna suklaanmaistajaisiin harjoittelujaksojensa päättymisen ja valmistumisensa kunniaksi <3 Jospa se suklaa taas silloin maistuisi. :)

 

Kiitos myös ihana Kerttu, kun haastoit minut miettimään erilaisia selviytymisvaihtoehtoja (muutakin kuin urheilu) edellisen postaukseni kommenteissa! Listasin tähän niitä keinoja, jotka toivottavasti auttavat minua pysymään pinnalla:

• Lukeminen ja tv (nyt taas jaksan paremmin keskittyä näihin ja tekee hyvää elää hetkessä ja jossain ihan muualla kuin tässä todellisuudessa)
• Kirjoittaminen tänne blogiin, vertaistuki
• Kun fyysinen kunto sallii, urheilemaan!
• Kun fyysinen kunto sallii, pihahommat. Niitä ainakin riittää!
• Kaappien siivous kotona. Tätäkin laatua riittää!
• Syöminen, ei suruun lohduksi vaan kehoni ravinnoksi ja nautiskelukaan ei ole kiellettyä, kunhan siihen on oikeat motiivit
• Lupa levätä. Nukkua päivälläkin jos vaan nukuttaa
• Avun ja tuen pyytäminen silloin kun sitä tarvitsen (tää on mulle kyllä vaikeaa!)
• Keskusteluajan varaaminen polille, ja sitten yritän unohtaa koko asian siihen aikaan saakka (tuskin onnistuu, mutta aina kannattaa yrittää)
• Lupa tuntea kaikki tunteet, mitä tulee
• Yrittää olla syyllistämättä ja ruoskimatta itseäni. Eiköhän minulla muutenkin ole jo kestämistä tarpeeksi. Yritän pikkuhiljaa antaa anteeksi itselleni vajavaisuuteni. Onnistunkohan siinä koskaan?

Kuva: tumbrl

Tänään

Voin edelleen huonosti. Vatsani on edelleen turvonnut varsinkin yläosasta.. Eilen illalla sivuprofiilini näytti aivan siltä kuin olisin vähintään 6:nnella kuulla raskaana. Sanoinkin miehelleni, että tällaisesta mahastahan olen aina haaveillut. Mutta aivan toisesta syystä. Olo on siis tosi tukala ja pahoinvointi tulee aaltoina. Lisäksi vatsani ei ole toiminut kunnolla punktion jälkeen. Eilen illalla otin 4 kapselia Laxoberonia eikä siitäkään ole juuri apua ollut, ainakaan vielä. Kehoni tuntuu olevan aivan sekaisin. 

Aamulla soitin polille ja kerroin olostani. Sairaanhoitaja keskusteli lääkärin kanssa ja soitti sitten takaisin. Tämä lääkäri oli ollut sitä mieltä, että nuo antibiootit tekevät tämän olon ja pitää seurailla. Jos olo tästä vielä huononee, niin pitää ottaa uudestaan yhteyttä. Mutta antibioottikuureja ei saa lopettaa kesken. Puuh, makuuttelu siis vaan jatkuu, hulluksihan tässä kohta tulee. Pieni kävely voisi helpottaa turvotusta ja auttaa mahaa toimimaan, mutta en minä näin pahoinvoivana jaksa kävellä. En oikein jaksa olla seisaallanikaan.

Toisaalta kun fyysinen olo on huono, en jaksa ajatella psyykkistä puolta. Olen työntänyt tämän asian ajattelun ja käsittelyn jonnekin mielen  perukoille enkä jaksa nyt alkaa työstää mitään.

Ei oikeita sanoja ole

Kiitos kaikille teille ihanille, jotka ilmaisitte myötätuntonne ja välittämisenne eiliseen postaukseeni. Olen saanut myös paljon tekstiviestejä, joista huokuu rakkaiden ihmisten huoli ja välittäminen. On huojentavaa tietää, että meistä välitetään. 

Yhteistä kaikille on, että lähes kaikissa viesteissä toistuu "ei tähän osaa sanoa mitään". Tiedän itsekin, kuinka joskus on aivan sanaton toisen surun edessä. Silloin on kamalan turhauttavaa, kun haluaisi sanoa jotain, mikä auttaisi ja lohduttaisi, mutta kun ei vaan keksi mitään. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että mikään ei auta. Mitkään sanat eivät voi helpottaa tätä surua ja kipua. Mutta se, että osoittaa viestillä välittävänsä, on paljon enemmän kuin mitkään sanat. Tieto siitä, että minulla on elämässäni tukijoukkoja, joiden tukeen voin luottaa, jotka eivät hylkää pahimmassakaan paikassa, luo edes vähän turvallisuuden tunnetta tähän helvettiin. Sillä helvetti tämä on juuri nyt.

Vointini on edelleen huono. Illalla vatsani turposi kauheaksi ja yöllä taisi olla vähän kuumetta. Aamulla kuitenkin lämpöä ei tuntunut, joten en ottanut yhteyttä sairaalaan. Vatsa on todella kipeä ylhäältä alas asti. Kosketusarka, ja kävelystäkin aiheutuva tärähtely tuntuu pahalta. Mies sanoi, ettei se ole mikän ihme kun niin kovin sitä vatsaani runnottiin kun suolistoa yritettiin siirrellä ja munasarjaa saada esiin. Sisälmyksissä tuntuukin siltä kuin ne olisivat olleet jossain vatkaimessa. Kipulääkettä vaan ja antibioottia. 

Pahinta tässä on kuitenkin henkinen kipu. Ahdistus. En voi antaa itseni ajatella vielä tulevaisuutta. Nyt pitää yrittää jaksaa päivä kerrallaan ja antaa ensin kehon toipua. Sitten on ajateltava tulevaisuutta. Tunnen myös kauheaa tuskaa siitä, että me ollaan käyty hoidoissa yli kaksi vuotta, ja onko se kaikki ollut ihan turhaa. Takana on 4 ICSIä (+1 keskeytetty) ja meillä on ollut kaksi siirtoa. KAKSI! Jos keskimäärin joka viides alkionsiirto johtaa raskauteen, niin eihän meillä ole ollut vielä edes kunnon mahdollisuutta. Ja niin paljon olen kärsinyt niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja tässäkö on lopputulos? Miten jotkut kehtaavat valittaa, kuinka on saatu pakkaseen vain muutama alkio per hoito... Minä en saa edes tuoresiirtona kuin kaksi neljästä loppuunviedystä hoidosta. Jotkut parin vuoden takaiset inssit tuntuvat niiiin pikkujutuilta, ettei niitä enää jaksa edes laskea tähän syssyyn.

Kaipaan salille. Minusta on niin kamalaa vain maata täällä ajatuksineni kun en jaksa edes keskittyä kunnolla kirjaan tai elokuvaan. Ajatukset vaan pyörivät samaa rataa miten tästä selvitään. Onneksi mieskin on kotona perjantaihin asti. Kun pääsisin purkamaan tätä oloa kunnon treenirääkkiin, mutta ei se ole nyt mahdollista.

Ystäväni soitti juuri ja sanoi tulevansa käymään. Ehkä se on ihan hyvä.

Pohjalla

Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.

Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.

Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.

Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?

 

Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.

 

Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.