Lahjamunasolulapsen vanhemmuus?

Olen jonkin verran viime aikoina pohtinut, millaista olisi olla lahjamunasolulapsen äiti. Varmaankin siksi, kun tähän aiheeseen on nyt vähän pakkokin paneutua tulevan psykologisen neuvonnan (jonka aikaa ei olla vielä varattu) vuoksi. Siellä kun on tarkoitus käydä vanhemmuuteen liittyviä asioita läpi.

Niin, millainen äiti olisin? Olisiko minusta ylipäänsä äidiksi? Olen luonteeltani hyvin itsekriittinen, ja olen alkanut jonkin verran epäillä kykyäni kasvattaa kunnollinen ihminen. Miten minä osaan olla vastuussa pienen ihmisen hyvinvoinnista? Pienen, joka on täysin riippuvainen minusta? Jonka koko tuleva elämä rakentuu melko pitkälti sille pohjalle, mikälaiset eväät hän kotoa ensimmäisten vuosien aikana saa. Harvojen täytyy näitä asioita miettiä vuosikausia siitä, kun on aika antaa lapsen tulla. Moni ei välttämättä näitä asioita ajattele etukäteen ollenkaan. Tai ajattelee vasta sitten, kun se lapsi on jo tulollaan. Niin, useinhan ajatellaan, että siihen vanhemmuuteen kyllä kasvetaan sitten kun se aika on.

Mutta me joudumme/saamme pohtia näitä jo ennen kuin sitä lasta on edes laboratoriossa yritetty alulle saada. Ja kun oikein ajattelemalla ajattelee, niin hitsi vie! Onko se äitiys sitten tosiaan niin kamalan vaikea asia? Miten ihmeessä, kun kuitenkin sen toisaalta pitäisi olla naiselle se maailman luonnollisin asia. Mitä enemmän pohtii, sitä enemmän epäilee. Tiedän, että varsinkin näiden kokemusten jälkeen jos joskus vielä saisin olla äiti, olisin varmasti varsinainen leijonaemo. Olen pohtinut sitä, että olisinko liian suojeleva? Oikeasti olen sellaista pumpulissa kasvattamista vastaan, mutta sortuisinko siihen itse oman lapsen kohdalla? Hemmottelisinko hänet piloille, kun vihdoin saisin omalle lapselle ostaa kaikkea ihanaa? Pitäisinkö hänet liian kainalossa? Pelkäisinkö joka ikinen päivä sitä, että menettäisin hänet?

Haluaisin olla sellainen turvallinen äiti, jonka luo voi tulla asian kuin asian kanssa. Jonka syli on aina avoinna. Mutta joka osaa kuitenkin antaa lapselle myös hänen oman tilansa, jonka jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee. Haluaisin opettaa lapselleni, kuinka paljon maailmassa on kauniita ja hyviä asioita. Niin luonnonluomia kuin ihmisen aikaansaamiakin. Samalla kuitenkin tehdä selväksi, että kaikkeen ja kaikkiin ei pidä luottaa. Haluaisin kertoa lapselleni, kuinka hän on paras juuri omana itsenään. Kukaan muu ei voisi hänen paikkaansa ottaa eikä häntä korvata. Kuinka arvokas hän olisi. Kuinka haluttu ja toivottu. Ja kuinka jokainen ihminen tällä maapallolla on yhtä arvokas.

Niin, miten nämä ajatukset sitten eroavat siitä, millainen äiti olisin omasta munasolustani alkunsa saaneelle lapselle? Eivät niin mitenkään. Ainoa ero tässä on se, että lapselle tulisi kertoa hänen alkuperästään ja toivoa, että tietoisuus siitä ei koskaan vaikuttaisi äiti-lapsi -suhteeseemme. Että lapsesta tuntuisi, että minä olen hänen oikea äitinsä samalla tavalla kuin minä varmasti tuntisin hänen olevan minun lapseni. Hänet kohdussani kasvattanut, synnyttänyt ja, mikä tärkeintä, häntä omana itsenään rakastanut ensi hetkestä alkaen.

Niin, ja aivan kuin miehenikin taannoin minulle totesi: täytyykö siitä lapsesta koko ajan sanoa, että lahjamunasolulapsi? Eikö riitä, että sanoo pelkästään lapsi? Niinpä. Meidän lapsi, jos meille se onni joskus suodaan.

Päänsisäisiä juttuja

Meillähän oli vähän auki se, onnistummeko löytämään kotikaupungistamme sellaista psykologia, jolla olisi kokemusta lahjasoluneuvonnasta. Se oli klinikan ehtona, että kokemusta täytyy olla, eikä ketä tahansa "rivipsykologia" kelpuuteta. No, mielestämme meillä kävikin aivan mahtava tuuri, kun klinikka kelpuutti meidän neuvojaksemme saman tutun ja turvallisen seksuaaliterapeutin, joka piti meille IVF-neuvonnankin, ja jonka luona kävin monet kerrat juttelemassa silloin polin hoitojen aikana. Hän on tätä nykyä siirtynyt yksityiselle sektorille ja pitää vastaanottoa samassa gynekologikeskuksessa, jossa aion sitten ensi syksynä käydä sen munasarjaultran ja mahdollisen hoidon aikana seurantaultrat. Hyvä, kun saa täällä päässä kaikki toiminnot keskitettyä yhteen paikkaan. Hänellä on tätä nykyä myös erityistason psykoterapeutin pätevyys ja onneksi se riitti myös klinikalle, vaikka hänellä ei varsinaista psykologin koulutusta olekaan.

Vähän kyllä jännitti ensin, että hyväksyykö Dextra hänet neuvojaksemme, kun hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lahjaMUNAsoluneuvonnasta. Mutta lahjasiittiöistä ja -alkioista oli, joten onneksi klinikka katsoi sen riittäväksi kokemukseksi. Meille ainakin tämä oli helpotus. Tämä henkilö kuitenkin tuntee meidän koko tämän lapsettomuushistorian ja minun masennukset ja muut henkiset ja fyysisetkin kipuilut koko matkan ajalta. On paljon helpompaa avautua hänelle nyt tästäkin aiheesta, kun ei ensin tarvitse selittää kaikkea alusta asti. Neuvonnassa on siis tarkoitus keskustella kaikesta mahdollisesta hoitoon liittyvästä, sekä myös raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tunteista. Myös vanhemmuutta käydään läpi, sekä meidän parisuhdetta. Palataan varmaan myös menneeseen jonkin verran. Johtoajatuksena tässä lienee se, että me ymmärretään mihin ollaan lähdössä ja ollaan sinut asian kanssa. Jonkinlainen lausunto meistä sitten Dextralle lähtee. Aikaa emme ole vielä sopineet, mutta tarkoitus olisi varata se tässä lähiaikoina varmaankin toukokuulle.

Minulla on varmaan jollain tapaa suruprosessi vielä kesken. Tuleeko siitä koskaan täysin valmista, tai täytyykö tullakaan? Kyllä varmasti sitten, jos sen oman vauvamme vielä joskus syliini saan. Omaa suremista on vaikeuttanut omalta osaltaan mielialalääkitys, jonka siis aloitin silloin kaksi vuotta sitten. Nyt olen purkuvaiheessa! Aloitin perjantaina kuuden viikon jakson, jonka aikana on tavoitteena purkaa lääke kokonaan käytöstä. Tätä toki edelsi puhelinneuvottelu lääkärin kanssa. En omin päin sentään tähän lähtenyt. Etenen varovasti niin, että kun annokseni on tähän asti ollut 30 mg/vrk (se on melko suuri annos), seuraavat kaksi viikkoa otan 20 mg, sitten kaksi viikkoa 15 mg ja viimeiset kaksi viikkoa 10 mg. Ja sitten se loppuu. Vähän minua jännittää, että miten tämä tulee menemään. Onneksi lopetus tehdään tosi maltillisesti suht pitkällä aikavälillä.

Mitä minä sitten odotan? Olen kyllä tietoinen, että lopetuksen jälkeen saattaa tulla hetkellinen notkahdus mielialassa. Onneksi on kohta kesä, se varmasti helpottaa! Odotan myös, että hyökyykö se suru sitten aallon lailla päälleni vai tuleeko se vähitellen vai tuleeko ollenkaan? Onneksi voin sitten tarvittaessa mennä vaikka puhumaan tuon tutun psykoterapeutin kanssa, jos tunteita on äkkiseltään vaikea hallita ja hillitä. Myös läheisille on hyvä tuoda julki tämä tilanne, että ei tule isona yllätyksenä, jos yhtäkkiä saatankin olla alakuloisempi ja surullisempi. Jospa tästä selviäisi ilman isompia aallokoita! :)

Ajatuksia vertaistuesta

Joko olette käyneet katsomassa Simpukan uudet sivut?

Pakko jakaa siellä ollut tiedote:

”VANHEMMUUS LAHJASUKUSOLUHOITOJEN JÄLKEEN”

 

luento- ja keskustelutilaisuus Helsingissä

keskiviikkona 7.5. klo 17-20

Parisuhdekeskus Katajan tiloissa (Lapinlahdenkatu 3 A, 3.krs.)

 
Simpukka-yhdistys järjestää Helmen päivänä luento- ja keskustelutilaisuuden, joka on tarkoitettu lahjasukusoluhoitoja pohtiville, niissä käyville ja hoitojen avulla lapsen saaneille.
 
Tilaisuudessa luennoi psykologi, psykoterapeutti Terhi Vihko (Tunnetila, Dextra Lapsettomuusklinikka) ja puheenvuoron pitää Dextra Lapsettomuusklinikan lääkäri.
 
Keskustelua ohjaavat Simpukan työntekijät Laura Isotalo ja Johanna Repo.

Illan aikana on mahdollisuus tavata muita lahjasukusoluhoitoja pohtiviin ja hoidoissa käyneisiin ja tutustua Simpukan Helminauha -vertaistukitoimintaan.

Vau. Tuon luettuani marisin heti miehelleni, että miksi kaikki tuollainen pitää aina tapahtua Helsingissä? Olisi kyllä mahtavaa päästä tuollaiseen tilaisuuteen kuuntelemaan ja mahdollisesti keskustelemaan. Kotikaupungissani ei ole Helminauhankaan toimintaa. Luultavasti senkin toiminta keskittyy kaupunkeihin, joissa lahjasukusoluhoitoja ylipäänsä tehdään. Menkää ihmeessä kaikki kiinnostuneet paikan päälle!

Vertaistuki on ollut itselleni kyllä äärimmisen tärkeää lapsettomuustaipaleemme aikana. Ajoittain se on ollut jopa henkireikä. Sillä ei kukaan, kukaan, voi ymmärtää mitä me olemme käyneet ja käymme läpi, ellei ole itse sitä joutunut käymään myös. Blogiini onkin tullut muutamia kommentteja, joissa on kiitelty sitä, että kirjoitan. Kröhöm, taukoja on ollut ja varmasti tuleekin olemaan, mutta itse en vaan jaksa koko aikaa velloa tässä asiassa. Mutta sitten kun nämä asiat taas tulevat ajankohtaisiksi, alkaa kummasti näppissormia syyhyttää ;).



Meille kaikille liiankin tutuksi käyneitä sanoja, meidän elämäämme! (Kuvalähde)

Monen bloggaajankin kanssa on jaettu monet ilon, surun, jännityksen ja epätoivon hetket. Suurin osa heistä, jotka olivat jossain vaiheessa hyvinkin aktiivisia omassa blogiyhteisössäni (luultavasti jos joku teistä lukee tätä, tunnistaa ketä kaikkia suunnilleen tarkoitan <3), ovat nyt saaneet lapsen tavalla tai toisella. Muutama on keskellä adoptioprosessia. Meitä rannallejääneitäkin on. Vaikka olen iloinen jokaisen lapsettomuushoitojen avulla raskaaksi tulleen puolesta, sitä tuntee välillä väkisinkin, että mikä siinä on kun ne toiset onnistuu aina jossain vaiheessa kuitenkin. Paitsi me. Tulee uusia lapsettomuusblogeja, joissa eletään ensimmäisten hoitojen jännitystä ja sitä toiveikkuutta, mikä meilläkin oli hoitojen alussa. Itse on vähän vaikea enää samaistua heihin, mutta haluan silti olla mukana kannustamassa, koska se on tärkeää. Myös itseäni on kannustettu alusta alkaen ja tiedän, miten paljon se merkitsee.

Siksi koen tällä hetkellä tärkeäksi kirjoittaa tätä blogia tästä uudesta näkökulmasta. Nyt meillä on taas uusi vaihe. Tilanne, jossa toivoisin vertaistukea muilta saman kokeneilta tai tässä tilanteessa olevilta. Olen yrittänyt etsiä lahjamunasoluhoidossa olevien blogeja, mutta en ole oikein onnistunut niitä löytämään. Ainakaan tällä hetkellä jonossa olevilta. Onkin mukavaa, että tänne on kuitenkin pari samassa tilanteessa olevaa kommentoijaa eksynyt. Ja tottakai kaikkien tuki on tärkeää ja olen iloinen jokaisesta kannustavasta kommentista, tuli se keneltä tahansa <3 Olisi vaan mukavaa lukea enemmänkin toisten tuntemuksia tästä elämäntilanteesta. Joten jos teillä on yhtään halua avata enemmän omia ajatuksianne, niin eikun vaan oma blogi pystyyn! Jos ei innostusta siihen ole, niin tottakai tänne minun blogiinikin saa kommentoida ja mukavaahan se vain on, jos keskustelua syntyy.

Nyt toivotan kaikille oikein mukavaa pääsiäistä ja etenkin meille, jotka olemme vailla niitä hyviä munia: toivottavasti odotuksemme ei veny liiaksi, vaan meidät palkitaan vielä hyvällä munasaaliilla sitten joskus kun se on ajankohtaista! <3

Back on the roller coaster?

Nyt on taas vähän palauduttu maanpinnalle viikon takaisesta hehkutusolosta. Pieni pelko mielessä: tästäkö se taas alkaa? Se tunteiden vuoristorata, jossa välillä leijaillaan pää pilvissä ja sitten kohta taas realiteetit iskee päin naamaa ja tullaan ryminällä alas. Been there done that, too many times!

Olen viimeisen parin vuoden aikana, kun tämä blogi on ollut olemassa, kirjoittanut aika monta kertaa toivon ja pelon vuorottelusta lapsettomuushoitojen keskellä. Nyt se toivo on korkeammalla kuin koskaan sitten ensimmäisen ICSIn, josta alamäki alkoi. Mutta nyt on taas se pelkokin hiippailemassa pikku hiljaa estradille. Mitä minä pelkään?

1. Minulla on puhelinaika varattuna tk-lääkärille ensi torstaiksi. Tarkoituksenani on keskustella Sepram-lääkitykseni purkamisesta. Aloitin lääkityksen kesäkuussa 2012, kun hoitojen epäonnistumisten ja varsinkin sen pakastuskatastrofin jälkeen en vaan enää jaksanut, ja tarvitsin apua mielialan kohottamiseen. Nyt olen jo jonkin aikaa miettinyt, että haluaisin eroon tuosta lääkityksestä. Minusta tuntuu, että siitä alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä suurin syy on se, että seksihaluni ovat kadonneet lähes täydellisesti. Joskus saattaa tietyssä kuukauden vaiheessa (ovulaatiopa tietty) vähän tehdä mieli, mutta muuten ei. Ja silloin harvoin kun mistään innostun, ei se tunnu läheskään yhtä hyvältä kuin joskus ennen. Nämän libido-vaikutukset ovat hyvin yleisiä sivuvaikutuksia tuon lääkkeen kanssa. Toinen tärkeä syy on se, että en pysty itkemään. Kesän 2012 jälkeen olen itkenyt kunnolla alle viisi kertaa. Viimeksi viime toukokuussa viimeisen punktion jälkeen. Sen jälkeen vaan sellaisia puolivillaisia yrityksiä, jotka eivät tuo helpotusta. Kaipaan kunnon puhdistavaa itkua. Pelkään kuitenkin, että pärjäänkö ilman lääkettä? Entä jos vajoan taas pohjalle?

2. Vasemmassa munasarjassani oleva endometriooma. Pelkään, että se kasvaa ja että joudun taas laparoskopiaan. Toisaalta taas tuntuu, että kunpa se leikattaisiin pois joka tapauksessa. Kunpa veisivät koko munasarjan, koska minähän en sitä tarvitse. Eipähän olisi enää kasvualustana millekään kystille, endometrioomille tai kasvaimille. Pärjäisin luultavasti yhdelläkin munasarjalla estrogeenin tuotannon kannalta ja sitten taas lisääntymisen näkökulmasta vasen munasarjanihan on täysi turhake. Tätä nyt joudun pallottelemaan mielessäni jonnekin tuonne syksyyn asti.

3. Epäonnistuminen. Vaikka kuinka mielessäni on nyt toivoa onnistumisesta enemmän kuin koskaan, niin kyllä se epäonnistumisen pelkokin siellä vaanii edelleen. Nyt keskustelupalstat pannaan! En ole aikoihin lapsettomuuspalstoilla pyörinytkään, mutta nyt olen vähän käynyt lukemassa nimenomaan lahjamunasoluhoitokeskusteluja. Kyllähän siellä on monta onnistumistarinaa, jotka tuovat toivoa, mutta sitten myös niitä epäonnistujia. Kuinka lahjoittajankaan soluista ei saada kunnon alkioita tai sitten jos saadaankin, ne eivät vaan kiinnity. Ja meillähän on sovittu, että vain yksi lahjoituskerta käydään ja se on sitten siinä, jos ei onnistu. Niin, mitä sitten jos ei onnistu? Miten siitäkin sitten selviää? Tätä epäonnistumisaspektia en suostunut aiemmin ajattelemaan, mutta nyt kun olen lukenut, että niinkin voi todellakin lahjasoluillakin käydä, on pelko siitä taas tullut. Eli nyt täytyy vahvistaa positiivista ajattelua ja pysyä poissa niiltä palstoilta!

Tänään on ollut vähän vaikea päivä, mutta onneksi mies on jaksanut kuunnella. Kyllä hän nyt on jotenkin tainnut ymmärtää joitain asioita, mitä ei aiemmin hoitojen aikana oikein tajunnut. Ihanaa, kun hän nyt antaa minun puhua vapaasti tunteistani eikä heti ahdistu itse, vaan on ottanut enemmän tukevan roolin. Myös eilinen pitkä puhelu kohtalotoveri-ystävän kanssa teki hyvää. On se vaan taas todettava, että on aivan eri asia puhua näistä sellaiselle, joka itse pyörii samojen ajatusten keskellä kuin sellaisten, joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta. Vaikka kaikkien rakkaiden tuki on tietystikin yhtä tärkeää! <3



Piristystä kauppareissulta :)

Jonossa!

Noniin, reissusta kotiuduttu ja heti piti päästä kirjoittamaan kokemuksista! Meillä oli siis torstaina ensikäynti siellä Dextrassa, ja samalla vietimme koko viikonlopun pääkaupunkiseudulla ensin siskoni luona, sitten serkkuni häissä ja vielä ystäväperheenkin luona.

Alku ei ollut kovin lupaava, kun me juututtiin Helsingin ruuhkaan ja myöhästyttiin vartti! Soitin kyllä jo sitten matkalta, että "joo me ollaan kyllä 2 km:n päässä, mutta sellasessa ruuhkassa, että myöhästytään". Onneksi siellä eivät olleet moksiskaan tilanteesta, vaan ihan rauhassa saatiin tulla. Meillä oli onneksi päivän viimeinen aika, joten ei sitten muiden ajat myöhästyneet enää meidän takia. Meille oli varattu tunnin aika, mutta loppujen lopuksi aikaa taisi mennä 1,5 tuntia. Todella positiivinen kokemus se koko käynti oli. Klinikka oli sisustettu miellyttävän "kotoisaksi" odotustiloista (tosin mehän emme siis aikaa siellä sitten kuluttaneetkaan sattuneesta syystä ;D) ja aika pian suurin jännityskin kaikkosi, kun siellä tuli jotenkin turvallinen olo.

Lääkärimme oli kyllä loistotyyppi! Tosi rento ja mukava, huumorintajuakin löytyi just sopivasti. Paljon hän kyseli meiltä suoraan ja samalla tutki paperinivaskaa, joka meillä oli mukana. Itse en voinut ulkoa muistaa kaikkia icsejä mitä milloinkin tehtiin ja monta solua milloinkin tuli ja millä lääkeyhdistelmällä, joten hyvä kun oli paperit mukana. Muutaman kerran hän totesi, että kyllä me ollaan jo jouduttu kokemaan aika paljon ja sellaisia asioita, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.

Ultrassa selvisi, että minulla todellakin on todennäköisesti endometriooma tai joku verenvuoto vasemmassa munasarjassa (paperissa lukee vas:lla 25x28 hemorrh, ota tuosta sitten taas selvää!). Heti kun tutkimus alkoi, lääkäri totesi, että kyllä täällä selvästi jotain ylimääräistä on. Voi kyllä minua niin suututtaa, kun minulle ei viime keväänä tuosta mitään mainittu! Onneksi nyt tiedetään. Menin tietysti vähän paniikkiin, kun pelkäsin, että jos se leviää sieltä kohtuun. Lääkäri sanoi kuitenkin, että se on koteloitunut eikä leviä siitä mihinkään. Jos se alkaa aiheuttaa minulle kipuja tai kasvaa, niin sitten se pitää leikata pois. Myöhemmin miehen kanssa juteltiin, että onhan minulla ollutkin sellaisia outoja kipuja vasemmalla alavatsalla, joista olen välillä valitellut. En vaan sitä edes tuossa tilanteessa muistanut lääkärille mainita. Minun pitää käydä syksyllä kontrolliultrassa kotikaupungissani, jossa sitten katsotaan, onko se kasvanut, hävinnyt tai muuttanut muotoaan. Sitä varten sain ultrakuvan mukaani. Munasarjoista lääkäri oli sitä mieltä, että ne todellakin ovat siinä kunnossa, että ei ole kovin todennäköistä raskautua omilla soluilla. Minulla oli kuulemma molemmissa munasarjoissa kolme alkavaa pienenpientä munarakkulan alkua (oli kp 6), kun minun ikäiselläni niitä pitäisi olla molemmin puolin vähintän 10. Lääkäri kyllä mietiskeli sitäkin, että jos asuisimme lähempänä, voisiko yhtä hoitoa vielä omilla kokeilla, mutta sitten kun todellakin meillä on jo takana viisi aloitettua hoitoa, joista vain kaksi siirtoa, niin ei ole oikein järkeä enää omilla tehdä. Minäkin sanoin suoraan, että en todellakaan jaksa enää yhtään kertaa sitä rääkkiä käydä läpi.

Päädyimme sitten siihen lopputulokseen, että liitymme lahjamunasoluhoitojonoon. Odotusaika on noin vuosi. Koska Dextra on ollut vasta muutaman kuukauden toiminnassa, ei heillä ole vielä montaa luovuttajaa tiedossa, mutta kevään mittaan he kuulemma alkavat tehostetummin etsiä heitä. Lääkäri kertoi myös rehellisesti, että jollain muulla klinikalla pääsisimme hoitoon varmasti paljon nopeammin. Me kuitenkin haluamme hoitoon tuolla, koska se vaan tuntuu meille oikealta paikalta. Siellä on kuitenkin käytössä uusin tekniikka ja henkilökuntakin on huippuluokkaa. Jos kerran meillä on vain tämä yksi keino enää jäljellä, niin tehdään se sitten parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka se sitten vaatisi vielä hieman odottelua. Lisäksi tässä on aikaa vielä kypsytellä ajatusta. Jonostahan voi toki jättäytyä pois ihan milloin vaan, jos siltä alkaa tuntua. Myös se, että meidän ei tarvitse kuitenkaan Helsingissä asti ravata alvariinsa, on tosi hyvä juttu. Eli minä voin käydä ultrat kotikaupungissani. Periaatteessa minun ei siis tarvitse mennä tuonne klinikalle kuin siirtoon. Miehen pitää tietysti luovuttajan punktiopäivänä käydä oma osuutensa suorittamassa.

Seuraava askel on psykologikäynti. Hoitoon pääsy edellyttää meiltä lahjasoluneuvontakäynnin asiaan perehtyneen psykologin luona. Minä en vielä tiedä, onko kotikaupungissani sellaista psykologia, jolla on kokemusta tästä. Jos ei, niin se käynti sitten täytyy tehdä jossain muualla. Psykologin kanssa on siis tarkoitus keskustella kaikesta, mitä tähän hoitoon liittyy hoidon aikana sekä siitä mahdollisesti syntyvän lapsen kannalta. Siellä voimme kysyä kaikki mahdolliset mieltä askarruttavat asiat. Saimme klinikalta mukaan kirjasen, joka täytyy molempien lukea ajatuksella läpi ennen psykologikäyntiä. Täytyykin heti huomenna alkaa selvittää, mistä tällainen psykologi meille löytyisi. Klinikalla nimittäin  painotettiin, että tämä tulisi mieluusti hoitaa melko pian, sillä he tarvitsevat psykologilta lausunnon ennen kuin prosessi pääsee kunnolla eteenpäin.

Tällä hetkellä olen todella positiivisella mielellä! Tänään kotimatkalla sanoin miehellenikin, että nyt olen tosi onnellinen. Ja siskolle papatin torstai-iltana, että ihanaa kun minusta tuntuu nyt ensi kertaa moneen vuoteen, että minusta oikeasti voi vielä tulla äiti! Koeputkihoitojen aikana kun ennuste oli koko ajan niin huono, ei toivoa juuri onnistumisesta ollut. Nyt ensi kertaa tuntuu siltä, että voisimme oikeasti onnistua. Aika kummallinen tunne jopa! Minulla on jotenkin vahva tunne tästä. Ja mieskin on nyt jotenkin ihan erilaisella asenteella kuin aiemmin. Ehkäpä se ammattilaisen kanssa näiden asioiden läpikäynti sitten tuli todellakin tarpeeseen ja hälvensi miehen epäilyksiä. Mies ihan itse sanoi, että hän kiinnostui siitä alkioiden viiden päivän viljelystä, kun siitä oli lääkärin kanssa puhe. Minä sitten siihen totesin, että kyllähän minä olen sinulle tuosta blastokysti-aiheesta aiemminkin selittänyt, mutta silloin ei ole kiinnostanut. Mutta se on kuulemma eri asia kun asiantuntija kertoo :D :D Nyt on sellainen tunne, että parisuhteemmekin vahvistui ja että yhdessä me selviämme mistä vain! <3

Toki meillä on siis mahdollisuus tästä vetäytyä milloin vain, mutta kyllä tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että hoitoon lähdetään :). Psykologi voi tietysti vielä laittaa kapuloita rattaisiin, jos hänen mielestään meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Hänen lausunnostaanhan sitten riippuu, eteneekö asia vai ei.

Toivo on palannut ja se tuntuu oikein hyvältä :)

Endometrioma?

Kyllä, minun sairaalasta tulleissa papereissani näkyy otsikon kaltainen kysymys kahteenkin otteeseen. Molemmat ovat viime keväältä ja saman lääkärin arveluja. Hän on siis kahdella eri ultrakerralla (folliultria ennen punktioita) havainnut jotain sameaa vasemmassa ovariossa, endometrioma?. Ja mikä tässä on kummallisinta: minä kuulen/luen asiasta vasta nyt! Lääkäri ei siis kokenut tarpeelliseksi mainita minulle asiasta, mikä kummastuttaa kovin. Vaikka kyseessä olisi vain pieni epätodennäköinen epäilys, niin minun olisi pitänyt saada tietää! Vasta nyt, vuoden päästä noista käynneistä, saan lukea asiasta.

Tässä sitten muutaman päivän asiaa mietittyäni ajattelin, että asia varmaan selviää, jos siellä Dextrassa ensi viikon käynnillä minut ultrataan. En vaan tiennyt, että kuuluuko ultra siihen ensikäyntiin, kun kyse on lahjamunasoluhoitokeskustelusta. Tunti meille on varattu aikaa, mutta riittääkö se? Soitinkin sitten tänä aamuna Dextraan ja huojennus oli suuri, kun sain vastauksen, että tottakai ultrataan, jos me sitä toivomme. Tässäpä selkeästi tämä julkisen ja yksityisen ero. Julkisella tehdään se, mitä pitää tehdä, mutta yksityisellä otetaan asiakkaan henkilökohtaiset toiveet huomioon. Tottakai tuosta ultrauksesta sen ensikäynnin hintakin sitten nousee, mutta olen sen todellakin valmis maksamaan, että nähdään, onko aihetta epäillä vielä endometrioosiakin. Muutenkin minusta on ihan hyvä nähdä, mikä munasarjojen ja kohdun tämänhetkinen kunto on, kun viimeksi on ultrattu vuosi sitten.

Tällä tekstillä en halua mollata julkista puolta. Ainakin meillä kyllä tehtiin ihan kaikki, mitä meidän hyväksi siellä voitiin tehdä, ja olen kiitollinen polin henkilökunnalle, vaikkei toivottuun lopputulokseen päästykään. Resurssit ovat rajalliset, tottakai. Ja tietysti yksityisellä saa yksilöllisempää palvelua, kun siitä maksetaan itse. Silti jotenkin tuo puhelu rauhoitti minua.. Tuntuu, että me ollaan menossa hyvään paikkaan, jossa meitä todellakin kohdellaan yksilöinä. On jotenkin ihan turvallinen olo mennä sinne. Ihan pelottaa, kun odotuksen ovat niin korkealla :D Mutta kyllä Lilakin oli saanut Dextrasta niin hyvän ensivaikutelman, että hyvällä mielellä sinne voi mennä.

Mielessä tuhat ja sata asiaa

Maaliskuu on jo pitkällä ja meidän klinikkakäyntimme lähestyy. Mietin aionko kertoa, mille klinikalle olemme menossa. No toisaalta, miksikäs ei. Jos joku kyseisellä klinikalla jo käynyt sattuukin huomaamaan tämän, niin olisihan se kiva kuulla kokemuksia :). Tosin epäilen, ettei kovinkaan moni vielä kokemuksistaan osaa kertoa, sillä kyseessä on aivan uusi lapsettomuusklinikka Helsingissä: Dextra Lapsettomuusklinikka. Tämä klinikka valikoitui tietyistä sijaintisyistä sekä myös siksi, että uskon sieltä löytyvän viimeisimmän tietotaidon ja tekniikan, mitä Suomessa ylipäätään käytössä tällä alalla on. Lääkärimme ainakin tuolla keskustelukäynnillä on Niklas Simberg. Riippuu ihan tuosta käynnistä, onko Dextra lopullinen hoitopaikkamme, jos lahjamunasoluhoitoon päätämme lähteä. Meillä on mielessä toinenkin vaihtoehto, joka on lähempänä kotikaupunkiamme. Mutta jos hoitoon lähdetään ja Dextra tuntuu omalta, tuntuisi vähän hölmöltä mennä muualla edes käymään.
Eli katsotaan nyt tuo paikka ensin.

Jotenkin tuntuu pahaenteiseltä kirjoitella etukäteen tuosta klinikasta, kun lopullista päätöstä hoidosta ei olla edes tehty. Mutta minusta tuntuu myös, että näistä asioista kirjoittaminen nyt helpottaa omaa fiilistä. Toisaalta odotan käyntiä positiivisella jännityksellä. Haluan ehdottomasti kuulla, mitä mieltä lääkäri on tilanteestamme ja olisiko hänen mielestään meillä millaiset mahdollisuudet onnistua lahjamunasoluhoidolla. Muutenkin haluan kuulla lisää oikealta asiantuntujalta koko prosessista. Nettipörräilyllä saa pitää tuntosarvet pystyssä ja lähdekritiikkisuodattimen täysillä. Onkin helpottavaa päästä keskustelemaan näistä asioista henkilön kanssa, joka oikeasti tietää eikä mutuile. Jonkin verran olen toki lukenut myös ihmisten kokemuksia itse lahjamunasoluhoidosta, mutta en ole kyllä oikein tästä aiheesta kirjoittaviin bloggaajiin törmännyt. Vinkatkaahan mulle, jos tiedätte jonkin lahjamunasoluhoidossa käyvän, siihen jonottavan tai lapsen sitä kautta saaneen blogin!

Mutta sitten toisaalta odotan käyntiä myös pelolla. Mitä jos meille todetaan, että ei kannata yrittää? Voiko siihen olla joku syy? Suurin pelkoni on edelleen se, että mieheni ei käynnin jälkeen halua lähteä tähän. Mielessä pyörii ehkä tuhat ja sata asiaa. Jotkut ehkä hölmöjäkin. Ajattelinkin tähän listata muutamia mietteitäni, mitkä täytyisi klinikkakäynnillä muistaa kysyä:

• mitkä ovat klinikan kriteerit munasolun luovuttajia valitessa? Nämä voivat vaihdella klinikoittain jonkin verran.
• onko mahdollista toivoa luovuttajaa, jolla on jo om(i)a lapsi(a), tai joka on luovuttanut jo aiemmnin munasolujaan, joista on syntynyt lapsia? Olisi tieto siitä, että munasolut todellakin tomivat.
• olisiko mahdollista tehdä yhteistyötä jonkin omassa kotikaupungissani toimivan tahon kanssa omien ultrien yhteydessä? Tuntuisi jotenkin hassulta lähteä satojen kilometrien päähän vain parinkymmenen minuutin ultrauksen takia kun katsotaan, onko lääkitykset tehonneet niin kuin pitää ja kohtu vastaanottavaisessa tilassa.
• mitä alkiotakuu todellisuudessa tarkoittaa? Sähköpostitse asiaa kysyin ja sain vastaukseksi, että jos ei siirtoon päästä munasolusta johtuvasta syystä, ei tarvitse maksaa mitään luovuttajan maksuja / säilytämme paikkamme jonossa. Mistä ihmeestä voi tietää, johtuuko alkiokato munasoluista vai siittiöistä?
• onko lahjamunasoluraskaus riskiraskaus? Voiko kehoni jollain tapaa hylkiä "vierasta" solua, joka ei ole peräisin omasta kehostani?
• onnistumisen todennäköisyys meidän kohdallamme? Tilastolliset faktat on tiedossa, mutta kaipaan yksillöllistä arviota.
•  onko miten paljon tutkittu/seurattu lahjasukusolujen avulla syntyneitä lapsia, jotka ovat saaneet tiedon alkuperästään. Millä tavoin he ovat yleisimmin reagoineet? Huoli siitä, voiko tämä olla lapselle traumaattinen tieto ja voiko se vaikuttaa lapsi-vanhempi -suhteeseen. 

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Löysin muuten tänään aivan ihanan kirjoituksen Ovumian Perheklinikka-blogista. Siinä psykologi ja seksuaalineuvoja Mirka Paavilainen kirjoittaa löytämästään blogista, jonka videolla lahjamunasolun avulla alkunsa saanut nuori nainen kertoo taustastaan. Myös kyseinen video on linkattu tekstin loppuun ja pala kurkussa katselin ja kuuntelin sen. Sain hieman lisärohkaisua tuohon listani viimeiseen mietinnässä olevaan kohtaan. Tuo teksti kannattaa todellakin lukea ja video katsoa, jos tämä asia mietityttää. Tässä suora linkki Mirka Paavilaisen postaukseen "Syntymäni oli lähestulkoon ihme". Niisk!

Sarah Kayn piirtämä kuva haettu Googlen kuvahaulla