Vuoristorata

Ihan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania, jotka kävitte kirjoittamassa lohdullisia sanoja edelliseen postaukseeni. Luin kyllä niitä eilen ja perjantaina, mutta en jaksanut vielä vastailla. Todella uskomatonta, miten mahtavia ihmisiä täällä on ja kuinka jaksatte tsempata ja olla tukena, vaikka osalla teistä on itselläkin vaikeaa.

Tunteet ovat menneet viikonlopun aikana ylös-alas. Onhan tässä vielä hormonimylläkkäkin päällä, Pregnyl perjantaina pistetty. Lääkäri sanoi perjantaina, että ensi viikon aikana pitäisi tasaantua nuo reilun kuukauden ajan käytetyt hormonit ja palautua oma toiminta. Eilen en jaksanut muuta kuin maata sängyssä tai sohvalla, syödä (suklaata ja sipsejä!) ja nukkua. Perjantai meni samalla tavalla. Välillä itku tulee, välillä jaksan ajatella positiivisesti. Koen valtavaa turhautumista, kun kuukauden hormonihoidot vaikeuksineen menivät ihan hukkaan. Mies on ollut mahtava tukipilari, paljon on ollut halailua ja lohdullisia sanoja. Ja toivoa. Miehellä toivo onnistumiseen on korkeampi kuin minulla. Johtuukohan se siitä, ettei hän tunne näitä hoitoja ja kaikkia tuntemuksia omassa kehossaan niinkuin minä? Aivan kuten nytkin pian pistosten alkamisen jälkeen minä vaan tiesin, että kaikki ei nyt mene niinkuin pitäisi. Huomasin punktiostakin puhuessani käyttäväni sanaa jos. Näin ei ollut ensimmäisellä kerralla. Silloin käytin siirrosta sanaa jos. Nyt jo punktiosta. Aiemmin miehen suhtautumisessa on ollut toivomisen varaa ja pari viikkoa sitten meillä oli aiheesta isompi keskustelu. Nyt tilanne on tosiaan muuttunut ja olen kiitollinen siitä tuesta, mitä mieheltäni olen saanut. Sanoinkin sen eilen hänelle ja vastaus oli, että yhdessähän me tässä ollaan. Ja se on niin totta.

Olemme keskustelleet jo tulevasta hoidosta ja päätimme, että lähdemme siihen niin pian kuin mahdollista. Eli jos polilta saamme luvan, pidämme vain yhden välikierron. Tässä tilanteessa odottaminen on kaikkein tuskallisinta. Ja pelko tulevasta. Turha pitkittää sitä useampaa kuukautta kuin on pakko. Välillä ajattelen, että jospa se antagonistihoito olisi sitten meille sopiva, jotkut yksityiset klinikathan käyttävät pääosin vain sitä kaavaa. Sitten koen kauhun tunteita pelätessäni, että entäs jos sekään ei toimi. Mitä sitten? Tämä on ihan hirveän raastavaa. Pitäisi vaan yrittää nyt tauon ajaksi saada ajatukset muualle, mutta miten se onnistuu? Tässä on kuitenkin koko loppuelämästä kysymys. Minulla on aika varattuna polin terapeutille 23.2., mutta yritän saada sitä vähän aikaisemmaksi.

Aion soittaa muutenkin polille heti alkuviikosta. Haluan kysyä, että pitäisikö minusta ottaa uudelleen joitain hormonikokeita ja/tai olisko joitain sellaisia kokeita vielä ottamatta, joista voisi selvitä jotain. Siitä on kuitenkin aikaa jo 1,5 vuotta, kun hormonimääritykset tehtiin. Ja vuosi sitten keväällä ovulointini toimi moitteettomasti. Ja nyt käy näin. Voisiko olla mahdollista, että tässä ajassa nyt olisi tapahtunut jotain? Minua jäi myös askarruttamaan se perjantaisen lääkärin kommentti oikeasta munasarjastani, kun hän epäili, ettei siitä edes munasolujen keräys onnistuisi. Nyt minua hirvittää, että jos me vielä punktiossa ollaan, niin siellä on lääkäri, joka ei saa sitä oikeaa puolta kerättyä. Minä haluan, että mahdollisen punktion tulevaisuudessa suorittaa tämä minun tutuin lääkärini. Hän on siinä ainakin onnistunut, en oikein osaa enää luottaa muihin. Nyt epäilen Pregnylinkin toimivuutta. Pistin sen 35 tuntia sitten eikä oikealta ole irtoamista tapahtunut vielä. En ole sitä ainakaan tuntenut, elleivät ne sitten ole tippuneet ihan pikkuisina vielä. Oppikirjojen mukaanhan ovis tapahtuu 36 h pistoksesta, mutta minä olenkin kaukana oppikirjoista. Ja jotta murehdittava ei loppuisi kesken, on juuri tuo ovulointinikin nyt yksi murheenkryyni. Miten ihmeessä antagonistihoidossakaan saadaan varmistettua, etteivät follini poksahtele itsestään ennen aikojaan, kun jarrusta huolimatta pitkällä kaavallakin kävi niin? Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä, eikä ollenkaan vastauksia. Ahdistavaa.

Hoito keskeytetty

Tänään oli pelätty ja odotettu 2. folliultra. Miten sitä tunteekin oman kroppansa toiminnan niin hyvin, että tietää, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi? Meidän 2. ICSI-hoito keskeytettiin tänään. Eilen olin jopa hieman toiveikas, kun minulla oli alamahakipuilua pitkin päivää. Muina päivinähän ei oikeastaan mitään tuntemuksia ollut ja pelkäsin pahinta. No, se toteutui. Menin polille ja siellä oli minulle uusi lääkäri, vierailija toisesta sairaalasta. Vähän kylmän oloinen verrattuna lääkäriin, joka minulla yleensä on ollut. Kohdun limakalvo oli jälleen kerran oikein hyvä, 10 mm. Follitilanne sitten olikin surkea. Oikealla näkyi yksi 14 mm ihan ok-folli ja kaksi pienempää, olisikohan olleet 11 ja 10 mm, lisäksi enemmän niin pieniä, ettei niitä kannattanut kuulemma edes mitata. Vasemmalla möllötti yksi iso 21 mm, joka oli röpelöinen ja lääkäri arveli sen jo puhjenneen omia aikojaan. Tästä siis lienee johtuneet ne eiliset vatsakivut. Lääkäri sanoi, että tässä tilanteessa ei kannata lähteä punktioon, koska sen lopputulos olisi hyvin todennäköisesti 0, ja sain käskyn lopettaa Puregonin. Sain kehotuksen kuitenkin pistää Pregnylin tänä iltana, että saataisiin kuitenkin nuo pari follia viikonlopun aikana liikkeelle, jottei ihan hukkaan mene. Ja kotikonstein siis yrittää. Vaikka melko turhaahan se on simppatilanteen tietäen. Lääkäri ihmetteli myös oikean munasarjani asentoa kohdun päällä. Tätähän kaikki lääkärit ovat kummastelleet. Tämä lääkäri ihmetteli, että miten sieltä saisi ylipäätään punktoitua mitään, kun on niin hankalassa paikassa. No, kyllä se minun "luottolääkärini" ainakin sai viimeksi sieltä 3 follia tyhjennettyä. Kun kysyin, miksi munarakkulat kasvavat niin epätasaisesti ja huonosti lääkityksestä huolimatta, ei lääkäri osannut antaa suoraa vastausta. Paitsi että pitkän kaavan hoidot ovat meidän osaltamme tässä. Seuraavaksi kokeillaan lyhyttä versiota, ja se passaa minulle paremmin kuin hyvin, lamautusvaihe on ollut molemmilla kerroilla minulle se kaikkein raskain henkisesti. Lääkäri sanoi, että tämä pitkä kaava ei sovi kaikille, joillakin se lamautus voi vaikuttaa niin, että follikkelit eivät ala kunnolla kasvaa ja tästä voisi siis minunkin kohdallani olla kyse. Toivottavasti tuosta olisi kyse eikä siitä, etteivät munasarjani tuota enempää folleja lääkityksestä riippumatta. Jos tästä nyt jotain positiivista etsii, niin lääkärin mukaan meillä tämä hoitokerta jätetään laskematta kokonaan, koska ei päästy edes punktioon. Eli ei mennyt yrityskerta ihan kankkulan kaivoon.

Kyllä minulle siellä iso itku tuli, ennakkoaavistuksista huolimatta pettymys on iso (ja minä kun luulin, että se eka hoito oli pettymys!) ja suru ja turhautuminen suuri. Kuukauden piina meni ihan hukkaan. Nyt vedetään vähän henkeä kierron tai parin verran ja sitten katsellaan jatkoja. Luulen, että tämän kevään puolella vielä uuteen yritykseen kuitenkin lähdetään, en usko, että jaksan odottaa syksyyn, johon on vielä puoli vuotta aikaa. Hoitaja sanoi, että voimme ottaa yhteyttä heti, kun tuntuu että jaksamme jatkaa. Nyt olen aika voimaton ja aion viettää viikonlopun leväten. Sitten keskityn omaan hyvinvointiini ja Kevyt-projektiin ja toivottavasti saan kerättyä voimia ja vahvistettua kehoani seuraavaan yritykseen. Oikea munasarja jomottelee nyt, eli kyllä ne follit siellä edelleen kasvavat. Hitto, että tuntuu tämäkin jomottelu vaan nyt niiiiin turhalta! Minä en ymmärrä, että miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Eikö riitä se, että emme saa vauvaa niinkuin normaalit ihmiset, miksi vielä pitää hoitojenkin mennä pieleen?

Vaikka olo on nyt surkea, jossain siellä kuitenkin pilkottaa edelleen se pieni toivo. Ihmismieli on kummallinen. Tuntuu, että on ihan tyhjä eikä jaksa enää, niin silti pystyn jo ajattelemaan seuraavaa hoitoa. Vaikka en todellakaan jaksaisi sitä nyt. Mieskin oli ihana, kun itkin hänelle sitä, että mitä hyötyä siitä aina niin hyvästä limakalvostakaan on kun aina käy näin? Hän vastasi, että siellä on sitten hyvä aikanaan lepäillä. Minä tietysti siihen, että ei siitä hyötyä ole, kun ei me koskaan näköjään saada sinne ketään. Mies totesi, että kyllä me sinne vielä joskus joku saadaan. En jaksa uskoa siihen ihan just nyt.

Pelkoa, toivoa ja ihania ystäviä

Yö oli itkunsekainen. Eikä vieressä ollut turvallista kainaloa, johon käpertyä. Kyllä minä taas nukahdin joskus 23 jälkeen suht hyvin. Mutta heräilin. Ja sitten taas klo 4 rävähtivät silmät auki. Niitä kyllä väsytti ihan kamalasti ja tunsin, miten turvoksissa ne olivat. Silmät halusivat mennä kiinni. Pidin niitä kiinni, mutta uni oli jo hellittänyt otteensa. Kyyneleet vaan valuivat pitkin naamaa, tyynykin kastui niin, että piti vaihtaa miehen tyynyyn. Kauhea pelko ja epätoivo iskivät taas mieleen ja minusta vaan tuntui, että en pääse tästä pois. Tunnin pyörittyäni ajatuksineni laitoin valot päälle ja aloin lukea kirjaa. Silmiä väsytti, mutta uni oli silti poissa. Olen nyt niin väsynyt, että senkin takia itkettää. Pitäisi keittää kahvia, syödä aamupalaa. Huolestuttavaa, että sekin tuntuu nyt tehtävältä, joka pitää suorittaa. Minua pelottaa niin kauhean paljon! Haluaisin olla sellainen, joka vaan jaksaa uskoa ja toivoa. Haluaisin antaa itselleni luvan toivoa. Tiedän, että muut toivovat puolestani ja toisen puolesta toivominen onkin niin paljon helpompaa. Kyllähän minäkin jaksan aina uskoa ja toivoa muiden puolesta. Omalla kohdalla se ei olekaan niin helppoa.

Onneksi ystäväni on tulossa aamupäivällä kylään. Toivottavasti saan itseni edes jotenkin koottua siihen. Vaikka tiedän kyllä, ettei minun tarvitse hänelle mitään esittää, hän tuntee minut niin hyvin, on tuntenut 3-vuotiaasta asti. Huomenna tulee toinen ystävä. Ystävä, jota olen tavannut vasta muutaman kerran, mutta tuntuu kuin olisimme tunteneet jo kauan. Meitä yhdistää tämä sama tilanne ja hän ainakin ymmärtää tasan tarkkaan. Hän ehdotti minulle eilen, että tekisimme yhdessä ruokaa. Ja lupasi katsoa, että syön :D. Myös torstaina tulee ystävä kylään. Paras ystäväni, joka on ollut mahdottoman tärkeä tuki tässä matkan varrella. Minua helpottaa ajatus siitä, että minulla on niin hyviä ystäviä, jotka jaksavat huolehtia minusta. Eilenkin puhuin puhelimessa neljän ystävän kanssa. En ole yksin, ja se on kaikkein tärkeintä.

Viikon päästä on ystävänpäivä. Ei sillä ole minulle juurikaan merkitystä. Minulle ystävät ovat tärkeitä nyt ja tässä ja kiitollisena otan heidän apunsa ja tukensa vastaan nyt, kun en yksin jaksa. Ja toivon, että kun he ovat saman tarpeessa, pystyn olemaan vastavuoroisesti apuna ja tukena silloin. Kiitos ystävät: te, jotka jaksatte kannatella minua nyt ja myös te blogiystävät, jotka olette myös olleet niin mahtavana tukena ja tsemppinä, etten tiedä, miten voisin kiittää. Kunpa voisin halata teitä jokaista. <3

1. folliultra

Ensimmäisessä ultrassa käyty. Taas on käynyt niin, että follit ovat alkaneet kasvaa hitaanlaisesti. Lääkäri ei ensin edes sanonut, montako siellä näkyy, sanoi vain, että jotain siellä on, mutta aika vähän. Kysyin sitten suoraan, että montako, niin vastaus oli, että ehkä 4-5. Sain ohjeeksi jatkaa nyt tuolla 200 IU:lla Puregonia ja perjantaina katsotaan uudestaan. Kyllä minä siinä kyyneleitä nieleskelin, olin niin pettynyt. Vaikka en uskaltanut paljon toivoakaan, niin silti. Kerroin myös huonosta olosta, ruokahaluttomuudesta ja univaikeuksista. Ne voivat kyllä ainakin osaksi johtua hormoneista. Kyllähän se lääkäri vakuutteli, että tässä on vielä monta päivää aikaa follikkeleilla kasvaa. Mutta jotenkin vaan tämä nyt alkaa tuntua viime syksyn ICSIn toisinnolta. Pelkään ja jännitän nyt perjantaita. Jotenkin pitäisi sinne asti jaksaa.

Nyt jos koskaan oli kyllä oikea aika päästä polin terapeutti-hoitajalle heti tuoreeltaan. Siellä minä itkin ja kerroin, miten väsynyt olen ja kuinka synkältä kaikki tuntuu. Aika pohjamudissa käytiin ja terapeutti oli kyllä melko huolissaan jaksamisestani. Nyt minun tärkein tehtäväni olisi pitää huolta siitä, että syön tarpeeksi ja lepään ja elän päivä kerrallaan perjantaihin. Ei saisi nyt vaatia itseltään yhtään liikaa. No, opiskeluja minun on pakko tehdä, mutta nyt täytyy olla itselleen armollinen ja tehdä vain sen verran kerrallaan, kun hyvältä tuntuu eikä väkisin. Sain kyllä taas positiivista energiaa kuitenkin, kun terapeutti minulle sanoi, että onhan siellä kuitenkin nyt jo ne 4-5, ja tässä on kuitenkin vielä viikko kasvatteluaikaa. Onhan se parempi kuin vain yksi tai ei yhtään. Pohdin myös sitä, että miksi lääkäri ei nostanut Puregonin annostusta, vaikka noin huono alku on. Sitten sain keskustellessamme ihan itse ajatuksen, että jospa hän ei katsonut sitä tarpeelliseksi. Tuosta en tullut lääkäriltä itseltään kysyneeksi, kun olin jotenkin lamaantunut siellä käynnillä. Mutta luulisi, että jos lääkäri olisi ajatellut, että tuolla annoksella ei kasvua tapahdu, olisi annosta nostettu. Ja tämä on nyt se oljenkorsi, josta aion pitää tiukasti kiinni perjantaihin asti. Jos en keksi mitään muuta positiivista, niin yritän muistaa tuon. Unettomuutta täytyy nyt seurata ja jos ei siinä parempaan suuntaan mennä, täytyy jotain asialle tehdä ja keskustella lääkärin kanssa. Minä en todellakaan haluaisi mitään lääkkeitä, kun olen kerran päässyt kaikista mielialalääkkeistä sun muista niihin viittaavista eroon, en haluaisi koskaan enää joutua niitä käyttämään. Tämänkin sanoin terapeutille. Mutta katsotaan nyt, miten tämä tästä etenee.

Nousin aamulla taas klo 4, ja nyt olen kauhean uupunut. Lisäksi tuo polikäynti ja varsinkin terapeutilla tunteiden, pelkojen ja kaiken sen muun läpikäyminen väsyttää lisää. Ehkä minä nyt vedän henkeä hetkisen, tirautan vielä pienet itkut ja sitten katson, tuleeko opiskelusta tänään mitään.

Ainiin, muistakaahan, että tänään tulee illalla telkkarista Hiljaa toivotut! Minä olen sen jo leffassa nähnyt ja nyt aion tallentaa digiboksille. Oman mielentilani vuoksi en sitä nyt pysty kyllä katsomaan, mutta joskus myöhemmin sitten.

Kevyt-viikko 5

Tällä viikolla liikuntaa tuli harrastettua vain neljänä päivänä:
Ma: Cross trainer 24 min., juoksumatto 32 min.
Ti: Cross trainer 20 min., kuntosali 57 min.
Ke: Cross trainer 20 min., juoksumatto 34 min.
Pe: Cross trainer 20 min., kuntosali 1 h 8 min.
Yhteensä: 4 h 38 min. Kaloreita kulutettu liikunnalla peruskulutuksen vähennyksen jälkeen -1880 kcal.

Salilla tuntui, että kehitystä on tapahtunut, mutta perjantaina otin tarkoituksella jo vähän rauhallisemmin meneillään olevien stimulaatiopistosten takia. Ruokailut ovat menneet päin mäntyjä. Aiemminkin jo valittelin ruokahaluni puutetta, ja kalorivajeeni on jäänyt liian isoksi. Kyllä minulla nälkä on ja hyvä ruokakin maistuu hyvälle, mutta yksinkertaisesti ei tee mieli. Eilen olin aika huonossa kunnossa yliväsymyksen ja energiavajeen takia. Kun kävimme viikonlopun ruokaostoksilla isossa marketissa, minulla oli vain koko ajan paniikinomainen halu päästä pois sieltä kotiin sohvalle makaamaan. Suklaa kyllä maistui! Ja ostin sen Nutella-purkinkin tulevan viikon varalle. Mieheni on nyt viikonloppuna huolehtinut minusta kiitettävästi. Teki burritojakin (hehe, tosi kevyttä :D), kun minä niistä niin tykkään. Tänään on ollut jo vähän parempi olo, kun olen saanut syötyä (pakolla) jo paremmin ja olen levännyt koko viikonlopun. Tunnen itseni ihan idiootiksi: aikuinen ihminen ja miten voi joku perusasia kuin syöminen ja nukkuminen olla näin vaikeaa? Tiedän, että minun pitäisi ottaa nämä asiat huomenna polilla puheeksi ja kertoa lääkärille, mutta jotenkin hävettää vaan niin paljon. Miten kolmekymppisellä voi olla tällaisia ongelmia? Vaikka olisikin vaan väliaikaisia ja ainakin osittain hormoneista johtuvia. Silti minusta niin noloa.

Minun Kevyt-projektini varmaankin nyt jää vähän taka-alalle pariksi viikoksi. Katsotaan nyt, mitä ultrassa huomenna näkyy ja mitä lääkäri sanoo. Minulla ei ole oikeastaan kummoisia tuntemuksia Puregonista vielä ollut, ja kyllähän se pelottaa, että onko tuolla munasarjoissa mitään tapahtunut. Olen siis pistänyt nyt 3 x 250 IU ja eilen 200 IU. Ilmavaivoja vaan on ollut aika paljon. Ehkä ihan pikkuisen on nyt tänään iltapäivällä ollut paineenomaista tunnetta, mutta kun en minä tiedä onko se vain sitä ilmaa vai sitä, mitä toivoisin sen olevan. Huominen jännittää siis tosi paljon. Onneksi minulla on ultrakäynnin jälkeen varattu aika myös polin terapeutti-hoitajalle, joten pääsen purkamaan tuntojani heti tuoreeltaan. Mieskin lähtee aikaisin aamulla sinne reissuun, joten tuki tulee varmasti tarpeeseen.

Punnitusta ja suklaanhimoa

Unohdin eilen aamulla punnituksen kokonaan, joten tein sen tänä aamuna. Yllätyinkin iloisesti, kun pudotusta oli viime viikosta -900 g. Alkuviikostahan paino jumitti paikallaan, mutta nyt loppuviikosta sitten oli nytkähtänyt alaspäin. Kokonaispudotusta on siis nyt kuukaudessa tullut -2,6 kg. Voisihan tuo lukema olla parempikin, mutta pääasia, että on tullut alaspäin.

Tällä viikolla olen kyllä ollut nälkäinen ja kalorivaje on jäänyt liian suureksi. Minua on nyt pari viikkoa vaivannut ruokahaluttomuus, kuten aiemminkin kirjoitin. Vaikka on nälkä, ei tee mieli syödä. Suklaata olen himoinnut jo monta päivää, mutta en ole ostanut. Tosin viime viikonloppuna ostin. Ja aion ostaa nytkin.

Nyt olen pistänyt Puregonia 3 iltaa. Tänä iltana annos pienenee 200 IU:hun, sama huomenna, ja maanantaiaamuna on ensimmäinen folliultra (jännittääpelottaajännittää!). Hienosti ovat pistokset menneet. Mieliala on onneksi kohentunut, mutta muuten on ollut hyvin myrskyisää. Ei kai se ihme ole, kun ensin kroppa on ihan nollatilassa ja sitten yhtäkkiä tykitetään kunnon annoksilla stimulaatiolääkettä. Vaikka olen ollut paremmalla mielellä, mielialan heilahtelut ovat olleet suuria. Mies sanoi eilen aamulla minulle "hei, sehän hymyilee!". Ei ollut nähnyt hymyäni aikoihin. Toisaalta olen nyt ollut itkuinen. Eilen illalla minun alkoi tehdä hirveästi mieli suklaata. Meillä ei ollut sitä, ja aloin itkeä sen vuoksi kuin hemmoteltu kakara. Järkytyin oikeasti, että miten minä alan itkeä siksi, että en saa suklaata? Nyyhkin aikani "karmeaa kohtaloani". Mies oli onneksi ymmärtäväinen, kun selitin, että hormoneista tää vaan johtuu. Tänään aion ostaa kauppareissulla sitä suklaata. Mieheni lähtee maanantaina työmatkalle, ja joudun olemaan yksin muutaman päivän. Se vähän jännittää tässä tilassa. Toivottavasti en itkeskele kaikkia iltoja täällä. Ajattelin ostaa Nutella-purkin (nams!) viikkoa varten. Kun se suklaanhimo iskee, syön purkista muutaman lusikallisen, niin eiköhän se himo sillä taitu. Parempi niin, kuin tuhota joka ilta kokonaista suklaalevyä.

Univaikeuksistakin olen kärsinyt jo aika pitkään. Saan yleensä illalla ihan hyvin unta, mutta heräily alkaa aamuyöllä. Joskus saan nukuttua pienissä pätkissä jopa 6.30 asti, mutta joinain öinä nousen jo 4-5 aikaan ylös, kun en jaksa pyöriä sängyssä. Ja olen sitten kamalan väsynyt. Tämä vielä yhdistettynä energiavajeeseen ei tunnu hyvältä. Minä pelkään nyt, että tämä vaikuttaa munasarjojeni toimintaan negatiivisesti.

Fyysisiä tuntemuksia Puregonista ei oikeastaan ole vielä tullut. Paitsi ilmavaivoja ja päänsärkyä. Niitä oli muistaakseni viimeksikin. Eilen tosin salilla ollessa jätin ensimmäisen kierroksen jälkeen kiertoharjoittelusta pois jalkaprässin, vatsa- ja selkälaitteen. Niissä, kun painetta kohdistuu tuonne alavatsan ja lonkankoukistajien kohdille, tunsin munasarjojen kohdalla ehkä vähän painetta. En ole varma, johtuiko se vaan suolistossa olevasta ilmasta, vai tuntuiko se oikeasti munasarjoissa. Kaiken varalta jätin ne siis kuitenkin pois, etten vaan vahinkoa tee. Parempi varmistella kuitenkin. Muutenkin tein koko treenin kevyemmillä painoilla ja rennommin kuin yleensä. Oikeastaan tuntui ihan hyvältä välillä ottaa salilla vähän rennommin eikä vetää täysillä. Kyllä ne kalorit noinkin kuluivat :).

Maybe tomorrow is a better day?

Tänään oli vihdoin se aamu, kun sain sumutella Synarelaa vain sen yhden suihkauksen. Illalla sama, ja ensimmäinen 250 IU:n satsi Puregonia. Jännittää taas pistäminen, kun edellisestä kerrasta on muutama kuukausi aikaa. Joo, Puregon on sieltä helpoimmasta päästä, tiedän kokemuksesta. Mutta kyllä se silti vähän jännittää. Ei niinkään itse se pistäminen, vaan se kaikki muu. Että laitanko kaikki varmasti oikein ja saanko tuikattua oikean määrän. No kai se onnistuu niinkuin ennenkin.

Olen viimeisen parin viikon aikana huomannut, että minulla on hyvä olla vain silloin, kun olen liikkeellä. Enkä tarkoita mitään käveleksimistä, vaan kunnon liikuntaa. Minun pitäisi päästä joka päivä salille tai juoksumatolle. Vain siellä saan tällä hetkellä mitään hyvänolontunteita, ja hetken treenin jälkeen tuntuu myös hyvältä. Alan väsyä tähän. Nimittäin toinen huono homma tässä on se, että ruokahaluni on kadoksissa. Minun ei tee mieli syödä mitään oikeaa ruokaa, mikään ei oikein maistu. Voisin elää joillain proteiinipatukoilla. Niin, ja suklaalla! Suklaa on toinen asia, mistä tulee hetkellinen mielihyvän tunne, mutta sitten tulee syyllisyys. Johtuukohan tämä kehoni nollatilasta? Kun oma hormonitoiminta on paussilla, mielihyvähormonejakin täytyy hakea muualta? Klassiset liikunta ja suklaa. Ruokahalun puute on minua aiemmissakin hormonihoidoissa "vaivannut", onneksi on tuota vararavintoa kuitenkin, mistä ottaa. Nyt kehoni kuitenkin kaipaa lepoa, tiedän sen. Mutta mieli haluaa jotain muuta. Painokin taas junnaa paikallaan, liekö säästöliekkiä vai eikö se vaan muuten putoa? Nälkä on, mutta ei tee mieli syödä. Pakko kuitenkin on, koska kalorivaje jää muuten niin isoksi. Pelottaa, että tämä vaikuttaa kehooni niin, etteivät munasarjatkaan lähde kunnolla tuottamaan munasoluja. Mutta voiko nyt parin viikon tällainen tilanne vielä siihen vaikuttaa..?

Inhottavaa, kun reagoin aina niin vahvasti mielialoillani näihin hormonihoitoihin. Kun muutenkin koko tilanne on masentava, niin sitten vielä mennään alaspäin lääkkeiden takia. Ja siitä sitten kärsii kehokin, kun jotenkin pitää saada mielialaa kohotettua. Minä toivon, että jo huomenna olisi parempi päivä, kun saan tänä iltana taas käynnistää hormonitoiminnan. Kunpa nukkuisin jo ensi yönä hyvät unet enkä tuntisi huomenna pakottavaa tarvetta lähteä salille. Minä kaipaisin lepopäivää. Vaikka voihan olla, että ensi viikolla ei ole salille enää menemistä, joten kaipa tässä voisi vielä rehkiä kun se on mahdollista. Toivon myös, että tissit taas palautuisivat ennalleen, ne ovat sellaiset kärpäslätkät Synarelan "ansiosta", että ihan sääliksi käy. Ja alapäässä on saharamaiset olosuhteet, sekin tuntuu inhottavalta. Mutta eniten toivon: kunpa nyt munasarjani lähtisivät käyntiin paremmin kuin viimeksi ja kasvattaisivat monta hyvää follia, joiden sisällä olisi monta kaunista solua. Pliiis, onko se nyt liikaa vaadittu?