Laparoskopiajonossa

Tänään oli tarkistuskäynti polilla. Käytiin hieman läpi tilannetta ja lääkäri ultrasi. Ei kauaa mennyt, kun hän totesi, että vahva epäilys sactosalpinxista vasemmassa munatorvessa. Se siis tarkoittaa, että sinne on kertynyt sakkaa ja/tai nestettä. Se saattaa valua välillä pois, mutta kertyä uudestaan. Tässä tapauksessa lääkäri sanoi, että munatorven poisto on perusteltu toimenpide. Seuraava etappi on siis laparoskopia, joka tapahtuu todennäköisesti alkusyksystä. Minut sijoitettiin 4 kk:n jonoon, koska lääkärin mielestä meidän olisi hyvä päästä seuraavaan stimulaatioon jo syksyn aikana. Onneksi en siis joutunut siihen pidempään puolen vuoden jonoon. Olen myös peruutuspaikka-jonossa, eli oikein hyvällä säkällä pääsisin leikkaukseen jo aiemminkin. Tosin juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa sairaalassa ei ole leikkaustoimintaa (paitsi tietysti kiireelliset tapaukset), kun sielläkin vietetään kesälomia. Olen siis varautunut odottamaan syksyyn asti. Lääkäri puhui, että munatorveen olisi muodostunut jotain lokeroita, joihin sitä nestettä kertyy. Viallinen munatorvi voi vaikeuttaa alkion kiinnittymistä, joten siksi se poistetaan. Samalla kuulemma tarkistetaan oikean tuuban kunto ruiskuttamalla sinne nestettä, ja sen takia toimenpiteeseen ei saa mennä kuukautisten aikana. Kyllähän reilu vuosi sitten aukkarissakin munatorviin ruiskutettiin nestettä, mutta laparoskopian yhteydessä ne virtaukset kai sitten nähdään jotenkin paremmin (?)

Lääkäri totesi samalla ovulaation tapahtuneen tässä kierrossa oikealta (nyt on kp 18) ja munasarjat näyttivät siisteiltä ja kohtu oli oikein hyvännäköinen tähän kierron ajankohtaan nähden. Vaikka eipä moisilla minulle enää niin väliä ole, kun ei noita oviksia enää samalla tavalla bongaile ja loppukierrossa jännittele kuin aiemmin. Seuraavan kerran pääsen piinailemaan siis vasta joskus noin puolen vuoden päästä, jos silloin siirtoon asti päästään. Usko luomuplussaan on olematon, joten eipä tässä välillä siis ole muuta jännitettävää kuin se, milloin tulee kutsu siihen leikkaukseen. Kävin jo labrassa kuitenkin antamassa verinäytteen, jotain verimäärityksiä pitää tehdä leikkausta varten. Veriryhmä varmaan nyt ainakin heillä pitää olla tiedossa.

Minulla alkoi nyt siis loma näistä hommista. Loma hoidoista tuleekin tarpeeseen, todellakin! Kunpa vielä saisikin lomaa lapsettomuudesta. Se ei onnistukaan ihan niin helposti.

Tyhjä syli

Kyllähän se tänään korostuu. Oma tyhjä syli. Jo herätessä oli surullinen mieli. Aurinkokin paistaa, linnut laulavat ja päivästä tulee kaunis. Puut alkavat vihertää ja luonto oikein hehkuttaa uutta elämää. Sitä elämää ei ole vielä tänäkään äitienpäivänä meidän perheessä. Kuinka sitä joskus ajatteli, että jokohan ensi vuonna minäkin saan olla osa sitä onnellisten äitien joukkoa, jotka saavat viettää perheineen äitienpäivää. Ei, en tänäkään vuonna. En uskalla enää edes toivoa, että joskus minäkin... Ulkopuolisuuden tunne on jälleen valtava.

Oman äitini ja anoppini luona käymme tänään onnittelut viemässä. En koe sitä velvollisuudeksi, vaan olen omalle äidilleni vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän on minulle maailman paras äiti ja haluan muistuttaa siitä tänä päivänä. Onhan hän ollut valtava tuki myös tässä lapsettomuushoitojen aikana.

Kaikille meille, jotka olemme jo sydämeltämme äitejä, haluan toivottaa voimia! Meidän pienet ovat jossain... tähtinä taivaalla? Meidän sydämissämme on aukko, paikka niille pienille, joita edelleen odotamme.

Lapsettomien lauantai

Täällä leivotaan mmmmmm.....mutakakkua Lapsettomien lauantain kunniaksi. Halusin jakaa tämän Kinuskikissan reseptin myös muille. Ei ole vielä valmista, mutta veikkaan, että kyllä tällä saadaan suut makeiksi. Ja ihan vain me kahdestaan! Mutakakun päälle sitten suussasulavaa vaniljajäätelöä!

Muutamaa tuntia myöhemmin: Ja kakku on taivaallisen hyvää! Kaloreitakin... ihan tarpeeksi ;D. Kun aloin kakkua tehdä ajattelin, että monessa kodissa valmistellaan tällä hetkellä äitienpäiväkakkua. Siitä sain ajatuksen (jonka jo kommentteihinkin ehdin kirjoittaa), että niin kauan kun meidän perheeseen ei saada äitien- tai isänpäiväkakkua, meillä leivotaan lapsettomien lauantain kakku. Mekin olemme kakkumme ansainneet! Omistakaamme tämä päivä itsemme ja puolisoidemme hemmottelupäiväksi. Me jos ketkä olemme sen todellakin ansainneet!

MUTAKAKKU:

Taikina:

150 g Fazerin tummaa leivontasuklaata
150 g voita tai margariinia
1 ½ dl vehnäjauhoja
½ dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
¼ tl suolaa
4 munaa
2 ½ dl sokeria 

Ohje:

Paloittele suklaa mikrokulhoon ja sulata mikrossa miedolla lämmöllä välillä sekoitellen. Sulata voi ja anna jäähtyä hetki. Sekoita voi- ja suklaasula keskenään.

Yhdistä vehnäjauhot, kaakaojauhe, leivinjauhe ja suola.

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon jauhoseos vuorotellen voi-suklaaseoksen kanssa.

Voitele ja korppujauhota irtopohjavuoka (halkaisija 24 cm). Kaada taikina vuokaan.

Paista 200 asteessa uunin alatasolla 15-30 minuuttia. Mutakakun on tarkoitus jäädä sisältä hieman raa’aksi. Anna kakun jäähtyä ennen tarjoilua.

Kiitoksia, työkuvioita ja painonhallintaa

Olipa mukavaa, kun edellinen kirjoitukseni herätti monipuolista keskustelua. Siitä sain itsekin uusia näkökulmia, mutta toisaalta taas omat tunteeni vahvistuivat. Siis siitä, että minun ei tarvitse oikeasti tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa omista tunteistani ja siitä, että ihmisten sanomiset saattavat loukata, vaikka tarkoitus ei olisikaan. Kiitos kaikille kommentoijille! Tämä on kyllä ehdottomasti yksi bloggaamisen parhaimpia puolia, ajatusten vaihtaminen siis. Olenkin pahoillani, kun nyt on muiden blogien kommentointikin minulta jäänyt tosi minimiin. Käyn kyllä joka päivä lukemassa kaikkien kuulumiset, mutta ei ole oikein ollut aikaa sitten kommentoida. Olette kyllä ajatuksissa!

Nyt on jäänyt blogimaailma siis vähän taustalle, sillä minun on pakko ottaa vähän etäisyyttä aiheeseen, että saan sen esseen väännettyä. Lisäksi olen nyt tällä viikolla töissäkin. Onkin ollut tosi kiva olla töissä pitkästä aikaa ja eilen kun menin, oli tosi mukava vastaanotto. Siellä oli minua kuulemma kaivattu. Ainakin loppukesästä olisi tiedossa joku työpätkä myös.

Maanantaina on minulla se lääkäriaika polilla, ja se vähän jännittää. Nyt kun olen saanut itseäni vähän nostettua sieltä aallonpohjalta, niin toivottavasti en romahda sinne takaisin sitten. Riippuu niin paljon siitä, mitä lääkäri on mieltä meidän jatkosta ja onnistumisen mahdollisuuksista. Olen myös vakuuttunut, että se laparoskopia olisi tarpeellinen ja petyn, jos lääkäri ei minua siihen määrää. Minä haluaisin nyt oikeasti tarkistuttaa kunnolla nuo lisääntymiselimet, että siellä olisi mahdollisimman hyvät olosuhteet alkiolla kiinnittyä, ja poistaa kaikki sitä hankaloittavat tekijät (vaikka se sitten tarkoittaisikin munatorven menetystä). Eihän hoidoissakaan ole muuten mitään järkeä.

Haluan raportoida tässä myös vähän tuota painonpudotusprojektia. Olin viikon ajan Easy Diet -kuurilla ja sain sinä aikana pois 3 kg. Tavoitteenani oli päästä takaisin samaan painoon, joka minulla oli viime hoidon alkaessa. Nyt on paino 500g vähemmän kuin Kevyt-projektin lopussa (jolloin siis oli viimeinen hoito alkamassa). Tiedostan toki, että suurin osa tuosta pudotuksesta oli nesteitä ja ainakin osa kiloista tulee varmasti  takaisin nyt kun palaan taas normaaliin syömiseen. Mutta oli kuitenkin ihan kokeilemisen arvoinen juttu ja jotenkin palkitsevaa nähdä painon nopea putoaminen. Ehkäpä sekin teki hyvää mielialalleni. On sentään jotain, mitä minä voin kehossani itsekin kontrolloida.

Mutta nyt: suihkuun ja ystävän kanssa aamu(päivä)palalle ihanaan kahvilaan ja sitä kautta töihin. Aurinkoista loppuviikkoa kaikille! <3

Hyvä tarkoitus, mutta toimiiko se?

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa siitä, kuinka ihmisten hyvää tarkoittavat sanomiset voivat joskus satuttaa. Ymmärrän sen, että lapsettomuuskriisin keskellä elävää (kuten varmasti muissakin elämän kriiseissä) on varmasti joskus vaikea kohdata. Ei tiedä, mitä sanoa vai sanoako mitään. Minä en osaa vastata siihen, miten kukin haluaa lapsettomuuttaan kommentoitavan tai tulla lohdutetuksi. Joku haluaa välttää koko puheenaihetta, toinen taas haluaa, että asiaa puidaan juuria myöten. Vaikka meillä tahattomasti lapsettomilla on todella paljon samankaltaisia, jopa ihan identtisiä, tuntemuksia ja ajatuksia, silti olemme jokainen oma erilainen persoonamme. Myös päivät sekä varsinkin kriisin eri vaiheet ovat erilaisia. Parempana päivänä sitä sietää enemmän ja osaa ottaa jopa huumorilla sellaisiakin kommentteja, jotka aallonpohjalla ollessa saisivat näkemään punaista.

Kokosin tähän perusteluineen muutaman sellaisen sanonnan/kommentin, jotka itseäni häiritsevät varsinkin silloin, kun on joutunut taas kerran pettymään. Ironista on, että juuri silloin tällaisia kommentteja satelee. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat niillä hyvää, mutta minulle ne ovat toimineet juuri päinvastoin. Jos tätä lukee joku, joka on joskus sanonut jotain näistä, niin en todellakaan halua mitään anteeksipyyntöjä. Mikä on sanottu, on sanottu, ja ymmärrän senkin, että aina ei todellakaan tiedä, mitä toiselle sanoa. Vinkkinä voisin kaikille tahattomasti lapsettomien ja varsinkin hoidoissa käyvien läheisille kertoa, että tärkeintä on välittäminen. Ei aina tarvitse sanoa mitään. Kun ei niitä helpottavia sanoja oikein ole. Onneksi itselläni on sellaisia läheisiä, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla tukena. Ja ymmärtävät varmasti senkin, jos joskus tuntuu, että on parempi olla vähän aikaa yksin. Mutta tässä tätä listaa:

• Ihmetarinat. Kuinka se ja se sai lapsen yritettyään kymmenen vuotta, käytyään kaikki hoidot läpi ja sitten hups vaan tulikin raskaaksi ihan odottamatta. Lapsettomuushoitojen alkuvaiheessa näistä vielä sai rohkaisua. Mutta mitä pidemmälle on menty sitä ärsyttävämpiä nämä tarinat ovat. Ehkä jos kertoja on itse tämän kokenut, se ei tunnu niin pahalta, mutta sellaisten suusta, jotka eivät ole itse tätä kokeneet, en jaksaisi näitä enää kuulla. Mitä pidemmälle mennään ja monisyisemmäksi tämä meidän lapsettomuutemme muuttuu, sitä tuntee vaan enemmän olevansa epäonnistuja, kun ne muut onnistuvat. Emme me. Se ei siis lohduta, ei yhtään, sillä muiden onnistuminen ei todellakaan takaa meidän onnistumista. Ihmeet tapahtuvat muille.

• Älä mieti koko asiaa, älä stressaa, keskitä ajatuksesi johonkin muuhun. Nämä ovat näitä klassisia, joita onneksi enää tässä vaiheessa harvemmin joudun kuuntelemaan. Alussa koin todellista vihaa, kun aika ajoin jotkut kehottivat, että älä stressaa, se vauva tulee kun lopetat stressaamisen etkä ajattele asiaa. Se on niin helppo toisen sanoa! Sitä paitsi vaikka kuinka olisi stressaamatta, se ei muuta niitä fyysisiä vikoja, joita meissä on ihan oikeasti todettu. Lopulta sitä vaan stressaa sitä, että stressaa ja sekö se sitten on hyvä asia? Toisekseen, miten voi olla ajattelematta asiaa, joka on minulle maailman tärkein? Ja kun ympärillä joka päivä jokin muistuttaa siitä puuttuvasta asiasta.  

•  Olisit onnellinen niistä hyvistä asioista, joita elämässäsi on. Tottakai minä olen! Ja kyllä minä juuri niistä hyvistä asioista voimaa saankin, kuten aviomiehestä, ystävistä, hyvistä kirjoista, liikunnasta. Mutta silloin, kun on kaikkein pohjimmalla surussa, tuo neuvo tuntuu pahalta. Silloin ainakin minä koen, että suruni ei olisi oikeutettu, minulla ei olisi oikeutta tuntea sitä surua menetyksistäni ja kaipuustani, vaan ne pitäisi peittää olemalla onnellinen niistä hyvistä asioista. Silloin kun sydäntä särkee, ja kohdussa tuntuu se ontto, tyhjä kipu, ei vaan yksinkertaisesti jaksa olla onnellinen yhtään mistään. Parempina hetkinä sitten taas muistaa niitä hyviäkin asioita.

• Kaikella tällä on jokin tarkoitus. Anteeksi mitä? Mikä tarkoitus on sillä, että me haluamme oman lapsen, mutta emme sitä saa? Mikä tarkoitus on sillä, että alkiomme kuolevat pakastuslaitteen teknisen vian vuoksi? Mikä tarkoitus on sillä, että silti maailmaan syntyy joka hetki lapsia oloihin, joissa heistä ei huolehdita, heitä ei rakasteta, heitä pahoinpidellään, he kärsivät? Eräs ihminen lähipiirissämme jatkuvasti jauhaa tätä tarkoitus-teemaa ja sillä yrittää lohduttaa. Kuinka nyt ei ollut vielä aika meille vauvan tulla. Minusta se tuntuu vaan niin kamalan pahalta. Tiedän, ettei hän pahalla tarkoita, mutta minä meinaan revetä joka kerta, kun tuon kuulen.

Lopuksi haluan jakaa tähän linkin Ainun tänä päivänä julkaisemaan kirjoitukseen lapsettoman kaipuusta. Itse olen kokenut haasteelliseksi yrittää selittää sitä kaipuuta muille. Sitä on niin vaikea selittää. Ainu osasi tuttuun tapaansa pukea taas sanoiksi kauniilla tavalla sen, miltä lapsettomuus tuntuu. Ja tässä erityisesti sen, miltä tuntuu kaivata lasta, jota ei ole koskaan ollutkaan. Kiitos Ainu!

Kadonnut minä?

Minulla on ollut jotenkin omituinen olo viime aikoina. En oikein tiedä, miltä tuntuu. Tai miltä pitäisi tuntua. Minun suruni on paketissa jossain taustalla. Yritän pitää sitä siellä, että jaksaisin keskittyä muihin asioihin. Mutta huomaan, etten silti jaksa. Luen puoli sivua kirjaa ja silmät alkavat lupsua tai ajatukset karkaavat. Minua ei oikein mikään innosta. Yhä enemmän tuntuu, että haluaisin eristäytyä kotiin maailmalta. En halua törmätä kaduilla pikkulapsiin ja raskaanaoleviin. Kunpa saisin vaan olla kotona ja katsoa televisiota tai lukea jotain hyvää romaania. Itse asiassa romaanienkin lukeminen tuottaa vaikeuksia ja se on yksi hälytysmerkki. En jaksa oikein keskittyä siihenkään. Pelkään vapauttaa sitä surupakettiakaan, sillä en nyt jaksaisi mennä siihen tilaan, joka vie kaikki voimat.

Tänään kävin juttelemassa polin terapeutilla. Ihan yllätyin, kuinka hän taisi huolestua olotilastani. Hän ehdotti, että jos annan luvan surulle tulla ja päätän, että saan olla siinä tietyn ajan ja sitten yritän eteenpäin. Pelkään vaan, että jos se ei jää siihen. Puhuimme myös, että jos se suru voisi olla siellä taustalla nyt hetken. Mutta kun se siellä on koko ajan häiritsemässä keskittymistä. Ja kun olen niin väsynyt. Ja nyt pitäisi oikeasti jaksaa tehdä opintoja. Minusta tuntuu edelleen turralta, en oikein jaksaisi tuntea mitään. Terapeutti otti nyt taas puheeksi, että olisinko halukas harkitsemaan jonkinlaista lääkitystä. Tuosta oli puhetta keväälläkin. Minä en haluaisi. En minä halua yhtään ylimääräistä lääkettä. Minä olen ollut aikanaan mielialalääkityksillä ja olin niin iloinen, kun pääsin niistä eroon. En haluaisi palata siihen. Toki nyt olisi kyse ihan eri asiasta ja silloin minulla oli oikeasti aika hurjat cocktailit pahimmillaan. Silti se arveluttaa.Terapeutti vaan on nyt vähän sitä mieltä, että jos arkea ei jaksa, täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin. Seurataan nyt. Asia pitäisi ottaa puheeksi myös tulevalla lääkärikäynnillä. Muistankohan tai uskallankohan.

Sen tiedän, että tunnun jotenkin vieraalta, ihan kuin olisin itseltäni kadoksissa. Välillä tuntuu, kuin tarkastelisin itseäni ulkopuolelta. Kehoni tuntuu vieraalta. Olen joutunut altistamaan sen kaikenlaisille muodonmuutoksille ja lääkityksille puhumattakaan niistä vieraista käsistä ja silmistä (joistakin on kuitenkin jo hieman tutumpiakin tullut ajan myötä), joiden tutkailujen alla se on ollut. Kyllähän noihin tutkimuksiin on jo tottunut eikä se enää juuri miltään tunnu, mutta silti. Hormonihoidot muokkaavat kehoa. Siinä välissä yrittää aina tiristää niitä turvotuksia pois ja samalla muuten kertyneitä lisäkiloja. Välillä ei ruoka maistu, välillä syön suruuni liikaa. Liikunta tulee välillä pakkomielteiseksi, kun sitten taas on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä edes kävelylle. Nyt pitäisi saada itseni taas liikkeelle. Siitä tulee hyvä olo. Kaikki tekeminen vaan tuntuu nyt niin ylivoimaiselta.

Olevinaan olin jo menossa eteenpäin, mutta tänään tajusin, millaisessa kuopassa taidan nyt olla. Sanoinkin terapeutille, että en oikeastaan nyt tiedä, missä olen ja mihin olen menossa. Kerroin terapeutille siitä, kuinka onnellinen olin alkionsiirtopäivänä. En muista, milloin viimeksi olen ollut niin onnellinen. Ja sitten tultiin ryminällä alas. Kysyin, kuinka kauan ihmisen mieli kestää tällaista näin rajua vuoristorataa? Ei ole kuulemma kyse siitä, kuinka kauan yleensä, vaan siitä, kuinka kauan minä jaksan. Ja mitkä ovat jaksamisen keinot? Minulle ne ovat ne hyvät hetket. Niiden takia jaksan vielä uskoa ja jatkaa hoitoja. Ja se, että haluan niin kovin äidiksi. En yksinkertaisesti vaan voi luovuttaa. Siksi nyt olisikin ensiarvoisen tärkeää hoitaa mieltä, että se kestää taas seuraavan vuoristoradan sitten syksyllä. Mutta missä minä olen nyt? En tunne iloa alkavasta kesästä. Pelkään vaan, että pilaan senkin, jos mieli pysyy tällaisena. Pelkään, miten ihmiset minuun suhtautuvat, jos en jaksa olla sosiaalinen ja iloinen. Enkä minä halua olla tällainen. Haluan olla minä. Tiedän, etten koskaan ole enää se sama minä, joka joskus olin. Mutta en silti halua kadota itseltäni kokonaan. Miten minusta voi tulla edes hyvää äitiä, kun tunnen näin? Tai kun en tiedä miten minun pitäisi tuntea. Tai kun en jaksa tuntea yhtään mitään. Ja silti tekisi mieli itkeä ja huutaa täysillä, miten väärin ja epäreilua kaikki on. Anteeksi, sekavaa tekstiä, mutta parempaan en juuri nyt pysty.

Vähän sekavia ajatuksia

Ei meillä paljon vappua juhlittu. Mies palasi eilen reissusta ja siinä oli tarpeeksi juhlaa minulle. Oli ihana saada hänet takaisin kotiin, vaikka kyse oli vain muutaman päivän reissusta. Tällä kertaa vaan ikävä oli iso. Laitoinhan minä vappuherkkuja pöytään ja muutama olut juotiin. Muuten vaan lekoteltiin yhdessä sohvalla ja katsottiin sarjoja digiboksilta. Sain minä miehen mukana tuliaisiksi myös shampanjaa, jätti-Tobleronen sekä Cliniquen uuden silmänympärysvoiteen, jonka sai tax freestä 17 € halvemmalla kuin Sokokselta. Muutaman kuukauden tauon jälkeen ei vaan tuo olut tehnyt mahalle kovin hyvää, yöllä heräsin kamalaan pahoinvointiin (eikä se ollut krapulaa vaan jotain muuta) ja maha on vieläkin ihan turvoksissa.

Eilen tuntui mahassa vasemmalla puolella välillä kovaa painetta, kun kyykistelin ja kumartelin siivotessa. Illalla se tunne lisääntyi ja nytkin tuolla vasemmalla joku jomottelee. Kyse ei ole menkkakivuista, nyt on jo kp 5 eikä se ihan ovistuntemukseltakaan tunnu. Liekö joitain suolisto-oireita vai onko siellä vasemmassa tuubassa oikeasti jotain vialla. Minä olen kyllä syönyt tosi epäterveellisesti ja liikunta on ollut ihan minimissä ja maha on siitäkin oireillut. Pitäisi nyt saada taas itseä niskasta kiinni ja ruokavalio kuntoon ja salille. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä. Minulle on tullut rutkasti lisäkiloja viimeisten viikkojen aikana ja en halua edes tietää...

Henkisesti en oikein ole ihan varma, missä mennään. Onneksi on huomenna aika polin terapeutille. Minusta tuntuu, etten ole oikein uskaltanut kunnolla ajatella tätä negaa. Minä en jaksa sitä kauheaa itkua ja aallonpohjaa. Minä olen itkenyt tänä keväänä jo niin paljon... Voisinko minä vaan mennä eteenpäin ajattelematta koko asiaa ja se olisi sillä hyvä? Vai tuleeko se jossain välissä pintaan kuitenkin? Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, iso romahdus tuli nyt alkioidenmenetysepisodissa ja en jaksaisi sitä tunnetta uudestaan. Viime päivät minua on vaivannut karmea väsymys. Tuntuu, etten jaksa olla valveilla muutamaa tuntia kauempaa kerrallaan ja sitten on taas otettava pienet unet. Kamala stressi esseestä. Minun pitäisi kirjoittaa 18-sivuinen essee tämän kuun loppuun mennessä. Ja luonnollisesti siihen olisi luettava kolme kirjaa. Mutta kun minä luen, väsähdän heti eikä siitä tule mitään. En vaan nyt jaksaisi, mutta kun ei ole vaihtoehtoja. Olin viikonlopun vanhempieni luona, en halunnut olla yksin kotona. Teki hyvää olla muutama päivä poissa täältä blogikuvioistakin.

Lisäksi tietysti jännittää se kahden viikon päässä oleva lääkärikäynti. Joudunko leikkaukseen? Kyllä minä haluan viallisen munatorven pois, jos se voi estää alkion kiinnittymisen. Minä haluan, että kaikki riskit minimoidaan. Meille ei ole jatkossakaan tulossa kuin korkeintaan muutama siirto, jos sitäkään. PASseja tuskin tulee olemaan jatkossakaan... Jos edes yhden saisi kokea joskus. Siksi minusta olisi ensiarvoisen tärkeää nyt minimoida kaikki riskit sen suhteen, että mikään ei häiritsisi alkion kiinnittymistä oikeaan paikkaan.