Katkeraa päännollausta... ja ällövaroitus

Ei raskaus- ja syntymäilmoituksia, kiitos! Katkera akka minussa haluaa nyt sulkea korvansa ja silmänsä moisilta. Meinasin kilahtaa perjantai-iltana Kuorosotaa katsoessani, kun eräs kuorolainen esitteli neljän viikon ikäistä poikaansa ja sanoi jotenkin tähän malliin "näitä hyviä asioita nyt vain tipahtelee jostain": Ei mennyt sanatarkasti noin, mutta siihen suuntaan. Vai että ihan tipahtelee?? Onnea vaan heille! Tiedän, että tämä on kamalan pateettista ja pikkusieluista, mutta en vain nyt voi sille mitään. Toisille niitä vauvoja vain tipahtelee ja toisille ei, vaikka alku laitetaan jo valmiiks ikohtuun. Ainoa, mikä minulle tipahtelee, on veri ja kohdun limakalvon palaset :(.

Anteeksi yksityiskohtainen ilmaus, mutta nämä menkat ovat olleet aika erilaiset kuin ennen. Älkää lukeko, jos heikottaa... Mutta pakko kysyä, jos jollain toisella olisi samoja kokemuksia..? Minulta on siis tullut ihan selviä riekaleita jostain, veikkaan että se on sitten se kohdun limakalvo. Sehän siis kehittyi varmasti varsin paksuksi lugejen vaikutuksesta. Siis ne eivät olleet mitään verihyytymiä, vaan näyttivät ihan joltain ihon palasilta. Lauantaina siis noita tuli muutama kappale. Itse vuoto ei ole ollut niin runsasta kuin pelkäsin, mutta en todellakaan ole tehnyt toista raskaustestiä. Ihan kunnon vuoto se on silti ollut ja sitten vielä nuo riekaleet... Ei siellä voi mitään elävää olla.

Minä odotan jo kovasti ensi viikon torstaita, jolloin pääsen juttelemaan polin terapeutille. Haluaisin jo aiemminkin, mutta minulla on tuolloin vapaapäivä ja ajattelin, että parasta mennä sinne niin, ettei tarvitse mennä sen jälkeen töihin. Sieltä olen aina saanut voimaa ja positiivisuutta, meidän polin terapeutti on aivan ihana ihminen ja todellakin ihminen oikeassa paikassa. Lauantai-iltana "terapoin" itseäni vetämällä kunnon kännit. Meillä oli ihana ilta miehen kanssa, söimme intialaista ruokaa ja oltiin yhdessä. Sitten se jotenkin lipsahti, ja minä ajattelin, että menköön nyt kun kerran ei ole mitään estettäkään. Mieskin sanoi, että ei se haittaa, jos joskus nollaa päätä ihan kunnolla. No, kunnolla nollattiin. Eilen oli aivan järkyttävä päivä! Oksensin ja makasin sohvalla koko päivän. Pystyin syömään vasta joskus viiden aikaan iltapäivällä. Tulipahan opetus, ei tuollaista päännollausta enää! Kyllä minä nautin mieluummin krapulattomista viikonlopuista kuin tuollaisesta pahasta olosta, olipahan muistutus.

Palatakseni vielä tuohon, että en halua kuulla raskausuutisia... Tämä ei siis koske tietenkään teitä, jotka samaa polkua tallaatte. Nytkin jännään ihan vilpittömästi yhden kohtalotoverin testin tulosta! :)

Surullinen lohtushoppailija

Tänään minulla on ollut aika huono olo koko päivän. Pikkuisen etoo koko ajan ja väsyttää. Syömisen jälkeen maha turpoaa ja tuntuu, että kehossa olisi hieman nestettä. Lugejen tekosia ainakin tuo turvotus ilmeisesti. Tuikkasin aamulla viimeiset menemään ja nyt pitkin päivää onkin vuoto pikkuisen ilmoitellut alkamisestaan. Huonon olon ja väsymyksen luulen johtuvan surullisesta mielestä ja univajeesta. Koko työpäivän oikeastaan vain odotin, että pääsisin pois. Tarkoituksenani oli lähteä lohtushoppailemaan töiden jälkeen. Tunnin shoppailun jälkeen väsähdin niin totaalisesti, että oli pakko lähteä kotiin. Ei jaksanut mieli eikä keho enää. Sain minä kuitenkin viimeinkin käytettyä alusasuliikkeen lahjakorttini, jonka mieheni osti minulle synttärilahjaksi. En ole ikinä ostanut niin kalliita tissiliivejä! Mutta nätit ne ovat! Ostin myös meille liput viikon päästä olevalle Insomniumin keikalle. Ja huomisillaksi punaviiniä, saanpahan ainakin siitä sitten nauttia ihan rauhassa.

Miehen kanssa eilen puhuimme, ja hän on tosiaan tyytyväinen hoitotauosta. Hänelle tässä kuulemma on rankinta juuri hoidon alkuvaihe, kun pitää kaikki aikataulut järjestää ja minun hormonihoitoni alkavat. Kuulemma hänestä loppuaika on ollut helpompaa. Vähän sitä ihmettelin, koska nimenomaan loppuvaiheessahan siellä polilla pitää juosta, alussa vaan odotetaan ja kärvistellään. Minulle taas rankinta on tämä odotus, kun ei tapahdu mitään. Vaikka en minä todellakaan olisi nyt ollut valmis lähtemään heti suoraan siihen rumbaan, onneksi tulee se parin kuukauden tauko ainakin. PASsit olisivat tietenkin olleet asia erikseen... Laskeskelin, että nyt minulle tulee ensimmäinen täysin hormoniton kierto sitten huhtikuun, koska kesätauollakin minä käytin itsekseni Femareita (lääkärin luvalla tietenkin). Ei tämä hormonihuili kropalle ja mielelle varmasti ainakaan pahaa tee.

Vielä mielentila tuntuu kovin hauraalta, mutta kyllä minä osaan jo katsoa hieman tulevaankin. Me emme ainakaan luovuta! Olkoon tämä ensimmäinen hoito sitten se testierä, ja seuraava sitten se oikea. Minä olen kestänyt elämäni aikana jo aiemminkin karikkoja enkä minä mene rikki näin helposti, vaikka välillä todella tuntuu, etten jaksa enää enkä kestä enää. Minä kyllä tiedän, että kestän vaikka kuinka monta hoitorumbaa, halu äidiksi on niin suuri. Ainoa, mitä minä tuskin kestän on se, jos me emme saa lasta hoidoista huolimatta. Kun ajattelenkin tuota vaihtoehtoa, ahdistun niin paljon, etten voi sitä edes ajatella. Minulle on turha sanoa, että on elämässä muutakin. Kyllä minä sen tiedän, mutta itselleni on aina ollut tärkeintä perheenperustaminen. Ikinä en ole haaveillut mistään uralla etenemisestä, äitiys on ollut minulle aina se juttu, jota kohti olen ollut menossa. 

Huomenna on edessä varmasti ihana ilta, kunhan työpäivästä ensin selviän. Mies aikoo tehdä intialaista ruokaa ja vietämme rauhallisen koti-illan ihan kahdestaan. Ja juomme sitä punaviiniä. Huomenna tulee kuluneeksi 12 vuotta Halloween-bileistä, joista meidän yhteinen taipaleemme alkoi. :)

Päivän biisi

Siivotessa kuuntelin kunnon meteliä, että saisin energiaa ja ajatukset muualle. Sitten tuli tämä herkistely (tykkään kyllä biisistä) ja eikun taas hanat auki... Sopii vaan aika hyvin päivän tunnelmaan. Jos nyt kuitenkin vaihtaisin taas metelimpään, että saisin siivousta jatkettua.

Yksi viiva

Klo 7:30, yksi kirkuvan punainen viiva. Tämän olen nähnyt jo liian monta kertaa aiemminkin. Vieressä puhtaanvalkoinen ruutu. Ei häivähdystäkään mistään muusta väristä. En uskaltanut itse sitä edes katsoa, vaan miehen piti katsoa ensin. Sitten tuli itku. Ja sitä riittää ja riittää ja riittää. Miksi? Siis me ei onnistuta, vaikka meille pakotetaan alkio hedelmöittymään työntämällä siittiö munasoluun ja laitetaan valmiiksi kohtuun. Ja silti ei onnistu, vaikka se kohdun limakalvokin oli niin erinomainen. Tämä tuntuu niin pahalta ja niin väärältä, etten osaa kuvailla. Tämän testin negatiivinen tulos tuntuu tuhat kertaa pahemmalta kuin aiemmat. Nyt tiedän, että kohtuuni laitettiin alkio ja tiedän, että se on ollut siellä jonkin aikaa. Mutta jostain syystä se ei halunnut jäädä sinne. Oliko siellä niin paha olla?  Mikä minussa on vikana? Minulle tämä tulos ei tullut yllätyksenä, mutta silti tunnen nyt sellaista tuskaa ja epätoivoa, joka tuntuu sydämessä asti. Rintaa painaa ja päätä särkee. Itku ei lopu. En tiedä, onko nyt mitään järkeä kirjoittaakaan, mutta pakko saada nämä tunteet ulos. Onneksi minulla on tänään vapaapäivä, en olisi töihin kyennytkään.

Sain soitettua polille ja hoitaja oli ihana. Sama hoitaja toimii polin terapeuttinakin ja varasin jo hänelle ajan kahden viikon päähän. Pakko päästä puhumaan hänen kanssaan, ja kun sitten on jo vähän aikaa kulunut, osaan ehkä olla vähän vastaanottavaisempikin. Lugeja minulle jäi huomisaamuun asti ja sain käskyn käyttää ne loppuun asti, koska vuoto ei ole alkanut. Menkkatuntemuksiakaan minulla ei nyt ole. Mutta ne varmasti alkavat kun luget loppuvat. Hoitaja sanoi kuitenkin, että käytä nyt ne pallerot loppuun ja jos vuoto ei ala viikonloppuna, tee uusi testi. Mutta ei hänkään halunnut enää herättää turhia toiveita vaan totesi, että negaltahan tuo vaikuttaa. Meillä on pakkanen tyhjä. Jos edes siellä olisi jotain, ei varmaan ihan näin pahalta tuntuisi. Nyt joudumme odottamaan yli vuodenvaihteen, että koko rumba aloitetaan alusta. Hoitaja sanoi, että nyt kuitenkin lääkäreillä on enemmän tietoa tilanteestamme, ja seuraavaa hoitoa suunnitellaan sitten yksilöllisemmin sen mukaan. Kai sen voi sitten ottaa positiivisena asiana. Miehen mielestä tauko tulee nyt tarpeeseenkin. Kai minäkin olen oikeasti sitä mieltä, mutta olen niin väsynyt tähän ainaiseen odottamiseen.

Nyt ovat kuitenkin voimat lopussa, henkiset ja fyysiset. Olo on niin tyhjä kuin vain olla voi. Haluaisin vain maata peiton alla ja itkeä. Toisaalta tuntuu, että nyt olisi hyvä päivä siivota ja olisi ihan hyvä tehdä jotain eikä vain velloa tässä olossa. Mutta ketään en halua nähdä. Onneksi saan olla kotona koko päivän. Haluan kuitenkin kiittää kaikkia teitä ihania, jotka olette täällä blogissa minua tsempanneet ja jakaneet omia kokemuksianne. Teistä on ollut minulle uskomattoman iso apu ja lohtu. Ilman teitä tämä olisi varmasti vieläkin raskaampaa... <3

PP 13 - Pelko

Huomenna on testiaamu. Minua pelottaa kamalasti. En ole koskaan ollut "himotestaaja". Ennen hoitoja en varmaan koskaan tehnyt testiä ennenkuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Hieman epäsäännöllisen kierron takia niitä tuli tehtyä muutamia. Usein vuoto alkoi jo ennen testiä. Kun yritystä oli takana vuoden verran kesällä 2010, tiesin jo varmasti jonkin olevan vialla enkä uskonut enää luomuplussaan kohdallamme. Viimeisen raskaustestin ennen hoitojen alkua tein viime jouluaattoaamuna. Silloin pienesti toivoin viimeisen kerran, että meille tapahtuisikin joulun ihme. Olin lapsellinen, ei meille tietenkään sellaista tapahtunut. Jouluaatto käynnistyi pettyneellä itkulla. Kuin pisteenä i:n päälle vuotokin alkoi jouluaattoiltana kuinkas muutenkaan kuin lahjojen jakamisen aikana. Hyvää joulua ja onnellisempaa uutta vuotta, Rowan! Inseminaatioiden jälkeen tein testin aina vasta virallisena testipäivän. Niinkuin nytkin.

En siis ole koskaan saanut positiivista tulosta raskaustestiin. Olen joskus kaivanut testin vielä roskiksestakin, ja tarkistanut jospa siihen kuitenkin olisi tullut joku haamu! Eikä ikinä ole. Tuttu tilanne Meinasin kaatua -sarjakuvablogista varmasti meille monelle. Nyt minä pelkään sitä huomista testaamista niin paljon, että melkein tekisi mieli jättää koko testi tekemättä. Niin kauan, kun vuoto ei ala ja en testaa, on toivoa. Kun testi näyttää negaa, on toivokin mennyt. Pakkohan se silti on testata, tiedän. Viime yönä heräsin klo 3:45 ja mietin, että en minä ole raskaana. Tietenkään en ole. En nukkunut enää koko yönä. Päivällä taas mietin, että jospa sittenkin? Nyt taas on sellainen tunne, että ei varmasti. Joku voi varmaan jo ihmetellä, että miksi se ei jo tee sitä testiä pois, onhan jo pp 13 -ilta. Mutta en minä uskalla. Haluan pitää siitä viimeisestäkin toivonrippeestä kiinni vielä edes hetken.

PP 12 - Hopeless?

Eilisen aikana rintojen pingotus alkoi hävitä eivätkä ne ole enää oikeastaan kipeätkään. Mitä muuta se voi tarkoittaa, kuin menkkojen alkamista? Näin minulle käy usein. Rinnat kipeytyvät loppukierrosta, mutta hetki ennen menkkoja kipu katoaa. Tosin nyt se kipu ja varsinkin pingotus ja turvotus oli ihan eri luokkaa kuin koskaan ennen, mutta nyt se sitten taitaa olla varmaa, että luget sen tekivät. Jos olisin raskaana, tuskin nuo oireet olisivat hävinneet. Eilen illalla alkoi myös melkoinen päänsärky. Olin illalla niin väsynyt, että uni tuli siitä huolimatta. Aamulla sitten heräsin viiden jälkeen siihen päänsärkyyn taas, pakko oli ottaa särkylääkettä.

Olen kamalan väsynyt. Tulee varmasti "ratkiriemukas" työpäivä. Masentaa. Ei tästä mitään tule.

PP 10 - Pohdintaa testaamisesta

Kyllä ne päivät vaan johonkin kuluvat, vaikka hitaasti tuntuvatkin etenevän. Vielä olisi kuitenkin neljä pitkää päivää edessä ennen testausta. Ellei "punainen paholainen" rynnistä paikalle ennen sitä. Tiedän, että moni alkaa testailla jo paljon aiemmin, jopa pp 7 paikkeilla. Moni testaa viimeistään pp 12. Periaatteessahan pp 12 olisikin tavallaan "oikea" aika, koska munasoluhan on hedelmöitetty jo punktiopäivänä eikä siirtopäivänä. Jos siis olisi kyse luomutilanteesta, laskettaisiin piinapäivät ovulaatiosta. Mutta nyt ne lasketaan vasta siirtopäivästä.

Olen jonkin verran seurannut keskustelupalstoilla ja blogeissa muiden piinapäiväkirjoittelua ja moni tuntuu saavan vain lisästressiä siitä, kun aloittaa testailun aikaisin. Joskus tulos voi olla jo aikaisilla päivilläkin selvä plussa, ja se on tietysti aivan mahtava tilanne. Joskus kuitenkin voi näyttää vielä negaa, mutta muuttuu vielä myöhemmin plussaksi. Joskus testiin piirtyy haamuviiva, joka on toki positiivinen tulos. Hyvässä lykyssä se haamu vahvistuu päivä päivältä sitä mukaa, kun hCG-hormoni elimistössä lisääntyy. Joskus käy niin ikävästi, että haamusta ehtii jo iloita, mutta seuraavana päivänä se onkin entisestään haalistunut tai sitä ei näy enää ollenkaan. Siitä seuraa tietysti epätietoisuus ja valtaisa pettymys, jos on jo ehtinyt plussasta iloita, ja kyseessä onkin ollut vaikkapa kemiallinen raskaus. Minä stressaan muutenkin jo tarpeeksi, että en kaipaa tuollaista hermoilua enää näihin viimeisiin päiviin. Siksi olen päättänyt, etten testaa ennenkuin torstaiaamuna, jos siis ei menkat ala ennen sitä. Silloin sen tuloksen pitäisi olla jo melko varma kuitenkin. Myönnän, että hirveästi tekisi mieli testata jo, mutta oman pääni kannalta tiedän sen olevan huono idea. Mies on samaa mieltä kanssani.

Rintoja aristaa edelleen. Tänään ne ovat olleet kipeät jo aamusta alkaen. Lisäksi ne ovat hiukan turvonneet ja miehen mielestä jotenkin kovemmat kuin normaalisti. Eivätkä tunnu yhtään omilta. Pakko sanoa, että paremmalta näyttää kuin normaalisti. :D Lempirintsikat eivät mahdu päälle, vaan tissit pursuilevat kupeista, nyt täytyy pitää sellaisia pehmeitä, lempeitä liivejä. Menkkakipuja on ollut edelleen. Lisäksi eilen illalla oli muutaman kerran kovempi kipuaalto kohdun alueella. Se alkoi voimistua, ja muuttui polttavan viiltäväksi kivuksi (ihan kuin kohtu olisi jotenkin pingottunut tai supistunut tms.) niin, että vesi tulvi silmistä. Pikkuhiljaa se laantui jomotukseksi ja hävisi itsestään. Samanlaiseen kipuun heräsin myös aikaisin tänä aamuna. Noiden kipukohtausten jälkeen olin ihan varma, että nyt alkaa veritulva, mutta ei vaan ole alkanut. Jotenkin luulen, että jos ei olisi lugeja käytössä, olisivat menkat jo alkaneet. Yksi outo ilmiö tässä myös nyt on. Nimittäin jatkuvasti tekee mieli seksiä. Tämä on minulle aika harvinaista ennen menkkoja. Ja viime keväänä lugejen vaikutus oli kyllä ihan päinvastainen. Mutta ota nyt selvää näistä hormoneista, mikä vaikuttaa milloinkin ja mitenkin.

PP 7 - Pelkoa, toivoa, epätoivoa

Tasan puoliväli. Viikko sitten pikkuruinen alkio siirrettiin kohtuuni. Viikon päästä olisi virallinen testipäivä. Ellei menkat ala ennen sitä. Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan, onko alkio vielä siellä, missä sen kuuluisi olla. Joka ilta silittelen alamahaani ja pyydän sitä jäämään. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta se pitää edes vähän minua kiinni siinä ajatuksessa, että alkio siellä vielä olisi ja toivottavasti pysyisi. Jos se ei ole kiinnittynyt ja tuloksena on menkat ja nega, tunnen itseni varmaan maailman typerimmäksi. Maanantaista (pp 4) lähtien minulla on ollut kyllä jo ihan selviä menkkakipuja mahassa. Tiistai-ilta oli kamala. Olo oli juuri sellainen, kun menkat ovat alkamassa just tai seuraavana päivänä. Itkin pettymystä, surua, lohduttomuutta, pelkoa ja epätoivoa. En osaa edes kuvailla, miten pahalta minusta tuntui. Kun olimme menossa nukkumaan, mies kysyi vieläkö minua pelottaa. Silloin pystyin vain sanomaan, että "jos näistä oireista huolimatta se vielä tuolla on, haluan vain sanoa sille, että älä mene pois". Miehen ilme oli surullinen ja hän laittoi oman kätensä mahani päälle. Jospa se olisi auttanut pientä sinnittelemään.

Eilen oli sitten tosi rankka päivä töissä, silmät turvoksissa ja väsymys hirveä. Töissä taas oltiin huolissaan jaksamisestani. Minä en jaksaisi sitäkään, kun koko ajan kysellään vointia. Vaikka näkyihän se varsinkin eilen ainakin kilometrin päähän, miten väsynyt olin. Eilen menkkakipuja ei sitten niin paljon ollutkaan, paitsi illalla pikkuisen. Illalla olivat mieheni siskon perhe tulossa kylään. Näemme heitä tosi harvoin, kun he asuvat usean sadan kilometrin päässä. Heillä on kaksi tyttöä, 2-vuotias ja 4 kk, jälkimmäinen on kummityttömme. Päivällä ajattelin, että en todellakaan jaksaisi nyt. Mutta ihanaa, kun tulivat käymään. Tytöt olivat suloisia ja kummityttökin oli kasvanut. Ihana oli pitää häntä sylissä. Kun he lähtivät, tuli kuitenkin taas se suru. Kyllä miehen kanssa puhuimme, miten olisi jo tervetullut meillekin oma pikkuinen. Me olemme jo odottaneet niin kauan emmekä tästä ainakaan enää nuorru. Minä olen huomannut viimeisen kuluneen vuoden aikana kasvoissani nopeaa vanhenemista. Luulen, että suurin osa siitä johtuu jatkuvasta surullisuudesta.

Otsikossa on kuitenkin myös sana toivo. Ne menkat eivät kuitenkaan ole vielä alkaneet. Joka kerta vessassa käydessä pelkään, miltä näyttää. Aamuisin ja iltaisin lugeja laittaessa jännitän, tuleeko punaista. Tuntemukset silti ovat. Tiedän, että menkkatuntemuksia voi tulla myös alkuraskaudessa ja varsinkin lugejen kanssa. Rintani ovat myös kipeytyneet parin päivän aikana asteittain kipeämmäksi ja kipeämmäksi. Tästäkään ei voi kuitenkaan päätellä mitään, sillä minulla ne hieman kipeytyvät aina ennen menkkoja ja ovat myös lugejen sivuoirelistassa. Eipä tästä siis voi vielä päätellä mitään ja edettävä on päivä kerrallaan. Tai oikeammin hetki kerrallaan. Kun ei olisi tätä menkkaoloa, olisi oloni varmasti helpompi. Myös lauantaina edessä olevat serkkuni hautajaiset vievät mielialaa alaspäin. Siitä tulee varmasti tosi raskas päivä. Voin vain toivoa, että menkat eivät ala ainakaan ennen sitä, koska miten minä muuten siellä kestän ollenkaan kasassa.

PP 4 - Kaikenlaisia kiemuroita

Kyllä tämä aika nyt kuluu uskomattoman hiiitaaaastiiii...... Ihan järkyttävää, kun välillä on tunne, että kyllä se pikkuruinen kiinnittyy/on kiinnittynyt ja viiden minuutin kuluttua olen satavarma, että ei varmasti kiinnity ja onkohan se edes enää siellä. Siirrosta lähtien minulla on kyllä ollut päivittäin kohtutuntemuksia, mutta kun ei tässä voi todellakaan mihinkään tuntemuksiin luottaa, kun luget tekee tepposiaan. Siellä se limakalvo vahvistuu ja voi aiheuttaa tuntemuksia. Mitään tunnistettavaa erityistä kiinnittymiskipua en ole ainakaan tuntenut. Toiset kuvaavat sitä kunnon pistoksena tai kouraisuna, ja joiltakin tulee hieman verta. Minulla ei ole ollut kuin tasaisempaa, menkkamaista lievää jomotusta aina välillä. Ja oikea munasarja jomottelee hieman vieläkin. Sellainen lievä painontunne, jollainen minulla usein on silloin, kun ovulaatio alkaa lähestyä.

Eilen oli todellinen vuoristoratapäivä. Aamulla olin ihan kanttuvei, väsytti tosi paljon ja lepäilin sohvalla. Sitten meille tuli miehen kanssa riitaa. Kun mies meni kattorännejä puhdistamaan, minä jäin sisälle tekemään makaronilaatikkoa ja vollotin sydämeni kyllyydestä. Vatkasin munamaitoa ja itkin. Se teki kyllä ihan hyvää. Miehelle en näyttänyt itkuani. Menin sitten itsekin pihahommiin, haravoin sellaiset 1,5 tuntia. Tuli huono olo ja kohtukin taas ilmoitteli olemassaolostaan. Lämmitimme saunan ja välit mieheen olivat taas ihan kunnossa ja juttelimme kaikenlaista. Mies tosin sanoi, että hänestä minä olen ollut väsynyt jo vuoden ajan. Ja kyseli, että milloinhan minun mielentilani mahtaa olla seuraavan kerran tasapainossa. En osannut vastata, mutta totesin, että onko se muka ikinä ollutkaan? Saunan jälkeen, kun aloin vaahdottaa shampoota hiuksiini, alkoi yhtäkkiä huimata reippaasti. Piti laskea kädet alas ja poistua suihkusta hetkeksi. Mies avasi ikkunan, että happi kulki paremmin. Sain lopulta itseni pestyä, mutta loppua kohden olo paheni: korvat menivät lukkoon ja sitten ne alkoivat suhista, näkökenttä hämärtyi ja tuli tosi oksettava olo. Tukka vettä valuen kipitin sängylle makaamaan, ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Mies toi vesilasin, joka ei aluksi meinannut pysyä kädessä, kun vapisutti niin. Aika pelottavaa. Huono olo oli koko loppuillan ja nytkin on vähän. En tosin ole syönyt vielä mitään, joten siksi voi nyt olla huono olo. Minä luulen, että tuo jättiannos lugeja vaikuttaa minuun noin. On vaan todella ikävää, jos tuollaiset oireet jatkuvat, jos vaikka oikeasti pyörryn jonnekin. Mies on huolissaan, että kaadun ja satutan itseni ja alkiolle sattuu jotain. Itsellänikin on päällimmäinen huoli tietysti alkiosta, sille ei saa sattua mitään pahaa, jos se kohdussani vielä kuitenkin olisi. Haluan suojella sitä kaikin keinoin.

Painoni on pudonnut nyt kuukaudessa 3,5 kg, vaikka en ole harrastanut liikuntaa koko aikana. Ennen punktiota se (aamupaino) nousi turvotuksen takia 700 g, iltaisin en edes uskaltanut astua vaa'alle, mutta heti keskiviikosta lähtien alkoi taas pudota. Nytkin tein päätöksen, että en mene salille ennenkuin tiedän tämän ICSI:n lopputuloksen. En halua, että joudun sitten jossittelemaan, jos tämä ei onnistu. Syömiseni ei ole ollut mitenkään parhainta mahdollista. Ruoka ei aina oikein maistu, mutta toisaalta tekee mieli koko ajan suklaata ja muita herkkuja. Siksi ihmettelenkin painon putoamista, vaikka toki se sinällään on positiivinen asia. Mutta ettei vaan olisi lihasmassa, joka katoaa..? Lugejen aloittamisen jälkeen ruokahaluni on vähentynyt entisestään, tämä sama tapahtui jo viimekin keväänä. Voisin elää suklaalla, mitään muuta ei oikeastaan tee mieli. Ja nyt pitäisi syödä hyvin ja mahdollisimman terveellisesti. Tämäkin lisää paineita, kun en pysty syömään niinkuin pitäisi. Ja pohjimmiltani olen vain tyytyväinen painon putoamisesta, vaikken olekaan varma sen syystä. Ja pelkään, että se lähtee taas nousuun.

PP 2 - Heinäseiväs

Heiluu kuin heinäseiväs. Tuli tuo sanonta mieleeni tämänhetkisestä olotilastani. Laitoin neljännen lugeannoksen tuossa 1,5 tuntia sitten ja nyt huippaa aika reippaasti. Olihan tämä odotettavissa, keväällä kun inseminaatioiden jälkeen annostus oli 3 kertaa pienempi (ja vain ennen nukkumaanmenoa), silti tunsin välillä lievää huimausta. Nyt oikeasti heiluttaa ja päässä pyörii silleen vienosti. Toivottavasti menee ohi. Iltapäivällä on rakkaan kummitytön nimiäisjuhla ja toki haluaisin siellä pysyä pystyssä. Voi että minä vihaan lugeja! Inhottava sotku varsinkin nyt kun aamullakin pitää laittaa. Ja jos viimekeväiset oireet toistuvat, luvassa on väsymystä ja alakuloa. Mutta toisaalta inssien jälkeen ei toiveita raskautumisesta juuri ollut, ja se lisäsi alakuloisuutta. Tämä viikko on ollut tosi raskas ja olen kärsinyt univaikeuksista. Toissa yönä nukuin vain 1,5 tuntia, joten eilinen työpäivä oli aika kamala. Töissä tosin sain paljon halauksia ja kyyneleitäkin siellä vuodatettiin, kun kerroin työkavereille uutiset. Ihanat työkaverit! Munasarjat ovat vielä vähän kipeät ja kohtukin ilmoittelee silloin tällöin olemassaolostaan. On varmaan vähän häiriintynyt, kun sinne on viime päivinä tungettu vieraita esineitä.

Minä ajattelen miltei lakkaamatta sisälläni olevaa pikkuruista alkiota. Kai se siellä vielä kuitenkin on? Miten minä voin olla ajattelematta sitä? Minua hieman pelottaa, sillä minulla on jo nyt herännyt joitain tunteita sitä kohtaan. Ei saisi, sillä eihän tässä ole kuin se n. 30% mahdollisuus onnistua. Ja mitä enemmän ajattelen tuota solumöykkyä, sitä pahempaa on, jos se ei haluakaan jäädä kohtuuni jatkamaan kasvuaan. Luulen, että tässä on kyse osaksi siitä, kun tuo alkiomme on ainokainen tästä hoidosta saatu. Jos olisimme olleet niin onnekkaita, että olisimme saaneet alkioita myös pakkaseen, voisin edes vähän tuudittautua siihen tunteeseen, että sitten mennään PAS:iin. Nyt en voi ajatella noin. Kaikki toiveeni ovat nyt tuossa yhdessä pienessä alkiossa. Kaikki sanovat minulle, että "yksi riittää", ja tiedän, että sillä tarkoitetaan hyvää. Mutta entäs jos se ei riitä? Se ei todellakaan riitä, jos nyt en raskaudu.

Normaalissa raskaudessa ovulaation jälkeen tai inseminaation jälkeen ei voi olla varma, onko munasolu hedelmöittynyt. Nyt tiedän varmasti, että on ja että se alkio on oikeasti laitettu sisääni. Siksi tässä on nyt ihan huikea ero kevään inseminaatiohoitoihin. Inhottavaa, kun minulla ovat jo nyt jotkut äidinvaistot heränneet ja ihan valtava suojelunhalu alkiota kohtaan. Kun sen nyt olen kerran kohtuuni saanut, en halua luopua siitä ja olen valmis suojelemaan sitä kynsin hampain. Ehkä nämä tunteet ovat vahvoja myös siksi, että tämä on ensimmäinen alkiomme. Jos joudumme uusiin hoitoihin, varmaan ajan mittaan tunteetkin haalistuvat. Vai mahtaako olla niin? Tai sitten se riippuu niin ihmisestä. Minä olen muutenkin niin herkkä ja tunteellinen ja äidiksi tulemisen kaipuu on musertava. Pelottaa, miten kestän negatiivisen lopputuloksen. Nyt on piinapäivä 2, vielä 12 jäljellä!

Siirtokertomus

Pikkuruinen siirrettiin tänä aamuna minun kohtuuni. Tiedän, että nyt täytyy pitää jalat maassa ja pää kylmänä, mutta tänään olen antanut itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni minun kohdussani on alkio. Vaikka en olekaan raskaana vielä, niin tämä on minule äärettömän iso asia. Kaikkien pettymysten, pessimismin ja epätoivon jälkeen olen tänään onnellinen ja aloitan piinailun vasta huomenna.

Viime yö meni huonosti, ei paljon unta tullut. Aamu oli myös kamala, ja rakkoakin piti täyttää. Polille mentyämme olin jo aivan hermoraunio. En voinut edes istua odotustilassa, kun jännitti niin. Ravasin siinä edestakaisin sen puoli tuntia, minkä jouduimme odottamaan. Kun pääsimme huoneeseen, ensimmäinen kysymykseni oli "onko meillä mitään enää?". Hoitaja vastasi, että "on, olisinhan minä jo tullut sinulle kertomaan, että voit käydä pissalla, jos ei olisi ollut". Näin minäkin jo vähän ajattelin, mutta en silti uskaltanut vielä tuudittautua odotellessa siihen. Alkio oli vielä kaksisoluvaiheessa, mutta kuulemma hyvänlaatuinen. Labrahoitajan mukaan se oli juuri jakautumassa, ja hyvin aktiivisen ja eläväisen oloinen. Pinnalla vähän rosoisuutta, mutta se kertoo siitä, että aktiivisuutta on. Itse siirto oli sitten hieman kinkkinen. Olin kiitollinen taas, että paikalla oli tuttu ja turvallinen lääkäri. Hän sanoi, että ei muistakaan, milloin olisi ollut näin hankala homma. En ole ihan varma, mitä tarkoitti, mutta kyse oli siis varmaankin kohdun asennosta tai muusta vastaavasta. Mikään ei kuitenkaan ollut vialla ja lääkäri sanoikin, että kyllä se alkio perille saadaan. Hoitaja oli myös ihana ja silitteli polvesta, rauhoitteli ja käski hengittämään. Itse en huomannut, mutta mies sanoi, että olin välillä tärissyt siinä. Olinkin kamalan hermona enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ja siirto oli myös kohdallani epämukava, jopa kivulias. Lääkäri näytti ultralaitteen ruudulta kohtuni ja näin katetrin, joka sinne laitettiin. Sitten pikkuruinen alkiomme tuotiin ja laitettiin sisään. Olo oli todella tukala, kun alakerta oli instrumentteja täynnä ja lisäksi mahan päältä painettiin ultralla. Ja siinä välissä kivasti se halkeamaisillaan oleva virtsarakko. Kun katetri otettiin pois, labrahoitaja tarkisti vielä, että se oli tyhjä. Joskus harvoin kuulemma voi käydä niin, että alkio jää katetriin kiinni. Meillä se oli tyhjä, joten ainakin se oli mennyt oikeaan osoitteeseen. Pöydältä ryntäsin äkkiä pukemaan housut jalkaan, vetskari ja nappikin jäivät auki, ja äkkiä vessaan. Aaaahhh, mikä helpotus!

Keskustelimme vielä tovin lääkärin ja hoitajan kanssa. Olimme huolissamme siitä, että miksi meidän kolmesta munasolusta kaksi oli alkanut kehittyä monitumaiseksi, eli siirtokelvottomaksi. Ajattelimme, että onko meillä solutasolla mahdollisesti jotain häikkää. Lääkäri sanoi, että ei siihen ole mitään viitteitä, on ihan tavallista, että noita monitumaisia tulee. Niitä ei vaan sitten tietenkään siirretä. Lääkäri kertoi, että kohdun limakalvo minulla on erinomainen, joten siitä ei pitäisi kiinnittymisen jäädä kiinni. Hoitaja sanoi ihanasti, että "hyvä sinä!". Minä en voi nyt oikeastaan mitään tehdä sen eteen, että pikkuruinen kiinnittyisi, mutta toisaalta en voi toimillani sitä onneksi sabotoidakaan. Puhuimme myös hoidostamme, joka kuitenkin meni siinä mielessä pieleen, että tuloksena oli vain yksi alkio. Jos nyt tästä ei meille lasta tule, niin seuraava sitten mietitään uudelleen. Se on selvää, että ainakin lääkitystä lisätään. Lääkäri sanoi taas, että he haluavat välttää hyperstimulaatiota kuin ruttoa, koska se voi olla hengenvaarallinen, ja siksi ensimmäinen hoito tehdään tiettyjen standardien mukaan. Munasarjat olivat stimulaation jäljiltä vielä kuulemma "pullakat", joten pari päivää vielä pitää rauhallisemmin ottaa. Sitten kun itse tuntuu siltä, voin mennä salille.

Tänä iltana aloitan sitten Lugesteronit. Viime keväänä käytin niitä kahden inseminaatiokierron jälkeen. Silloin annostus oli 2 kpl iltaisin. Nyt annostus on kolminkertainen, eli 3 kpl aamuisin ja 3 kpl iltaisin. Hyi! Aamullakin siis pitää laittaa. Se tietää, että pikkuhousunsuojia kuluu aika lailla tulevina viikkoina. Testipäivä on sitten kahden viikon päästä, 27.10. Se on vielä niiiiin kaukana. Elämäni pisimmät kaksi viikkoa!

Pikkuruinen, kaikki on nyt kiinni sinusta! Haluatko jäädä kasvamaan ja kehittymään kohtuuni? Me haluaisimme jo niin kovin, että jäisit, ja kasvaisit siellä omaksi rakkaaksi lapseksemme. Olisit niin odotettu ja rakastettu.

Yksi

Tärisen, kyyneleet valuvat pitkin poskia. En tiedä, mitenpäin olla. Äsken tuli soitto polilta. Eilen kerätyistä kolmesta munasolusta yksi on hedelmöittynyt, ja kuulemma näyttää oikein kauniilta ja hyvältä. Sen enempää ei vielä osaa sanoa. Kaksi muuta olivat kolmetumaisia, eli eivät hedelmöittyneet normaalisti, menivät siis roskiin. Eli pakkaseen ei meille ainakaan jää mitään. Hoitaja kysyi, haluammeko mennä polille aamulla joka tapauksessa, vai soittavatko he sieltä, jos alkio ei lähde jakautumaan. Minä sanoin, että haluamme tulla joka tapauksessa keskustelemaan. Haluan käydä lääkärin kanssa läpi tämän kuluneen hoitokierroksen ja jos ei siirtoon päästäkään, olisi hyvä tietää jo, miten edetään jatkossa.

Mutta siellä, polin labrassa on tällä hetkellä meidän pikkuruinen alkio! Ihan ensimmäinen, ikinä! Kamalan ristiriitaiset tunteet. Pelottaa aivan järkyttävän paljon. Hoitaja sanoi kyllä, että alkio näyttää lupaavalta ja ystävällisesti vielä tarkasti labran henkilökunnalta, olisiko siitä jakautumisesta vielä mitään uutta tietoa. Mutta kuulemma on vielä liian aikaista. Kuulin puhelimeen, kun hoitaja kysyi "onko Rowanin alkiosta vielä uutta tietoa?" Siis minun? Meidän? Ihanko oikeasti?

Pikkuruinen, ole niin kiltti ja lähde jakautumaan! Ole huomenna kaunis nelisoluinen, niin pääset kohdun lämpöön. Älä luovuta! Kaikki toivo on nyt sinussa, pikkuruinen. Me niin kovasti haluaisimme jo sinut kasvamaan äidin masuun!

Punktio

No, kerron nyt ensiksi päivän saaliin, joka ei paljon mieltä ylennä. Kolme munasolua! KOLME! Siis tuon saman verranhan voisi tulla jossain onnekkaassa luomukierrossakin ihan itsekseen. Ja tällainen vaiva ja viikkojen piina. Olen pettynyt.

Viikonlopusta lähtien oloni on ollut aika hankala, ja siksi elättelin jo vähän toiveita, että sieltä vielä jokunen maijamyöhäinen olisi tulossa peliin mukaan. Eilen oli maha jo niin turvoksissa, etten voinut housuja laittaa töihin, vaan piti hameessa mennä. Vaikka eihän se sinällään haittaa, pidän hameista. Töissä en oikein voinut istua ja kaikki tekeminen tuntui pahalta. Työkaverit passittivatkin minut jo kotiin aiemmin, kun näytin kuulemma pahoinvoivalta. Tänä aamuna kävelykin tuntui pahalta, ihan kuin munasarjojen paikalla olisi ollut täyteen puhalletut ilmapallot, jotka poksahtavat hetkellä millä hyvänsä.

Polilla oli onneksi työvuorossa tuttu lääkäri-hoitaja -kaksikko, joka minua on yleensäkin hoitanut. Heti tuli parempi olo, vaikka pelottikin kamalasti. Lääkäri vakuutteli ettei ole pelättävää ja hän kertoo koko ajan mitä tapahtuu. Mies oli mukana kädestä pitämässä, onneksi. Vaikka taisin välillä puristaa aika kovaakin. Kun olin mennyt tutkimuspöydälle, sain tippakanyylin käteeni ja kohta minulle tulikin rento olo. Sanoinkin, että "miksi minua naurattaa nyt, kun ei olekaan naurattanut moneen viikkoon?". Kun näin puudutuspiikin, hymy hyytyi ja miehen ilmekin oli melkein pahoinvoiva. Lääkäri kysyikin häneltäkin, onko hän kunnossa. Miehellä kun on aika paha piikkikammo ja oli kuulemma järkytys nähdä, että sellaisen piikin meinaavat sisuksiini tunkea. Vähän se puudutus sitten sattuikin, mutta sain nopeasti kipulääkettä kanyyliin kiinnitetystä lääkeruiskusta. Ensin tyhjennettiin vasen puoli, ja en voi sanoa, etteikö se olisi sattunut. Vähän piti ääneen valittaa ja mies sanoi, että ilmeeni oli ollut aika tuskainen. Olisin silti odottanut paljon pahempaakin kipua. Oikea puoli näytti etukäteen kinkkisemmältä, siinä oli kuulemma suoli välissä (???) ja lääkäri joutui korjaamaan munatorven asentoa. Pelkäsin siis, että varmasti sattuu ja kovaa, mutta oikean puolen punktio ei sitten tuntunutkaan enää ollenkaan. Hyvät oli lääkkeet siis. Ja taitavat tekijät. Operaation jälkeen hoitaja kärräsi minut paareilla toipumistilaan ja toi vielä kipulääkettä suun kautta otettavaksi. Loikoilin siellä 1,5 tuntia ja sitten saimme luvan lähteä kotiin. Kävely oli vielä kivuliasta, mutta selvittiin siitä kuitenkin. Nyt kotona olen nukkunut päiväunet ja kipulääkettä piti kyllä ottaa lisää.

Huomenna polilta soitetaan, onko yksikään munasolu hedelmöittynyt. Ne kaikki on icsattu ja nyt sitten ollaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että edes yksi hedelmöittyisi ja alkaisi jakautua, että pääsisimme torstaina siirtoon. Pakkaseen jos jotain saisimme, se olisi jo lottovoitto. Olen siis hyvin pessimistisellä mielellä tämän hoidon suhteen. Silti tiedän, että sydämeni särkyy, jos emme pääse edes siirtoon saakka.

Tuntemuksia

Tänään on ollut vähän tukala olo. Kun minulla ei ole ollut mitenkään pahoja tuntemuksia ja kun ei niitä folleja kerran ole kovin montaa ilmeisesti tulossa, ajattelin uskaltaa haravoida pihamaata. Meille tuli myös talven takka- ja saunapuut, niiden kantamisen liiteriin jätin suosiolla kokonaan miehen kontolle. Raukka ahertaa pihalla vieläkin, mutta onneksi on sauna lämpiämässä. Haravoinnin lopetettuani mahani kuitenkin turposi aika isoksi. Sivulta näyttää ihan kuin olisin raskaana. Nestettä siis ilmeisesti vatsaan on kertynyt. Toivottavasti en aiheuttanut sitä itse tuolla haravoinnilla, vaan olisi tullut muutenkin. En kuitenkaan ole kovin huolissani, sillä ei minulla kipuja ole. Vähän on jomotellut munasarjojen tienoille kyllä, tai siis lähinnä oikealle, mutta se kuuluu asiaan. Istuminen tuntuu vähän pahalta, tämän kirjoitettuani aion mennä sohvalle lepäämään. Toivottavasti en ole maanantaina näin turvoksissa, luulevat töissä vielä vaikka mitä! Tänään on 11. ja viimeinen Puregon-päivä.

Zombie

Toinen ultra on takana ja eipä siellä sen enempää folleja ollut nyt kuin maanantainakaan, nyt niillä isoimmilla oli kokoa 12-14 mm. Lääkäri tosin sanoi, että lopullinen follikkelimäärä selviää sitten punktiopäivänä, joka on ensi tiistai. Kohdun limakalvo oli oikein hyvännäköinen kuulemma, paksuutta oli jo 12 mm. Lääkäri oli kyllä ihan positiivisella fiiliksellä tästäkin tilanteesta, mutta myönsi, että olisi niitä folleja voinut muutama enempikin tulla. Hän kuitenkin sanoi, että kun tämä on minun ensimmäinen hoitoni, alussa on lähdettävä maltillisilla lääkeannostuksilla liikenteeseen, kun ei ole mitään tietoa, miten munasarjani hoitoon reagoivat. Lääkärit eivät halua ottaa riskiä siitä, että niitä folleja tulee liikaa, joka voi aiheuttaa pahimmillaan hengenvaarallisen tilan ja pidemmän sairaalareissun. Hyperstimulaatiostahan hän siis minulle puhui. Kyllähän minä tiedän nuo asiat, mutta silti vähän kismittää. Toivottavasti nyt noissa kaikissa punktoitavissa rakkuloissa on sitten hyvänlaatuiset munasolut sisällä. Jos ne kaikki hedelmöittyisivät, olisi meillä ihan ok-tilanne. Alkionsiirrollekin varattiin jo aika torstaiksi, toivottavasti siihen myös pääsemme. Nyt pistän Puregonia vielä 225 IU kolmena iltana, ja sunnuntai-iltana täytyy pistää Pregnyl-piikki. Maanantai onkin sitten ensimmäinen piikitön päivä! Jee!

Eilen kuulin suru-uutisen, joka on tehnyt tästä päivästä vaikean. Päivälleen 3 vuotta minua vanhempi serkkuni oli kuollut tiistaina. Emme ole olleet oikeastaan tekemisissä kuin lapsina, mutta silti tuntuu kamalan pahalta. Viime yönä heräsin klo 2 enkä saanut oikein enää nukuttua. Tänään oli siis aamulla poliaika ja sitten menin töihin. Minusta tuntui (ja varmaan näytinkin) ihan zombielta, moni työkaveri kysyi olenko sairas. Kerroin kyllä, mistä oli kyse ja onneksi sain olla enemmän taustahommissa eikä minun tarvinnut olla niin paljon asiakaspalvelussa. Elämä tuntuu taas niin helvetin epäreilulta.

Töiden jälkeen kävin kuitenkin syömässä rakkaan ystävän kanssa, ja se teki kyllä tavattoman hyvää. Kävimme syömässä pizzaa. Ehkäpä sen sallin itselleni, koska painokin on pudonnut viimeisen 3 viikon aikana 2,5 kg. Tästä olenkin aika ihmeissäni, sillä en ole käynyt salilla tuona aikana kertaakaan. Ja nyt ei lääkärin sanojen mukaan saakaan enää tehdä mitään raskasta, vaan pitää ottaa rennosti ja pitää itsestä huolta. Nyt olen niin väynyt, että sohva on maailman paras paikka.

Pessimisti ei pety?

Minua jännittää torstaiaamun ultra nyt tosi paljon. Toivon niin kovasti, että uutiset olisivat parempia kuin eilen ja pelkään, että muutosta ei ole tapahtunut. Jotenkin etukäteen ajattelin, että kun minulla omakin "munatuotanto" toimii ihan hyvin, buustattuna tulisi reippaasti sitten follikkeleja maltillisellakin annostuksella. Tosin kyllä pistosten alettua jo osasin arvailla, että ei siellä mitään kymmentä per munasarja ole todellakaan kasvamassa, kun ei juurikaan tuntemuksia ole ollut. Tuo eilinen tulos oli silti siis aika pettymys. Tämä alkaa olla taas yhtä piinaa, kun koko ajan on jotain jännitettävää. Eilen pistin Puregonia siis sen 225 IU ja sain sen vielä puristettua siitä ensimmäisestä sylinteriampullista, vaikka siinä olisi ollut enää 150 IU jäljellä. Mutta Puregonia on aina jonkin verran ylimääräistä siinä ampullissa. Tänään sitten on otettava toinen ampulli käyttöön. Torstaina selviää sitten sekin, pitääkö vielä kolmaskin käydä ostamassa.

Punktiohan on sitten aika tarkkaan viikon päästä edessä. Nyt oikeastaan jo sattuneesta syystä jännään enemmän, että tuleeko meille edes siirrettävää. Tietysti myös miehen tilanne mietityttää. Viimeksihän siittiötilanne on katsottu huhtikuussa viimeisen inseminaation yhteydessä, ja silloin se siis oli huono. Toivottavasti nyt ei olisi ainakaan enää huonontunut. ICSI on tietysti siitä hyvä menetelmä, että siihen valitaan se paras / ne parhaimmat yksilö(t). Silti tässä on niin paljon muuttuvia tekijöitä ja asioita, jotka voivat mennä pieleen. Enemmän ja enemmän ihmettelen, miten kenelläkään voi olla niin hyvä säkä, että raskautuu luomusti. Ja joskus jopa yhdellä yrittämällä? Voi onnelliset. Katkeruus alkaa taas nostaa päätään, ja minä inhoan sitä. Miksi, miksi, miksi? Miksi meillä täytyy olla vaikeuksia juuri tässä asiassa? Ihan mikä tahansa muu... Vihaan tätä pelkoa, tuskaa (joka tuntuu välillä ihan fyysisenäkin), vihaa ja epävarmuutta. Kuulostaa säälittävältä, mutta olen minä miettinyt, että mitä pahaa me olemme tehneet, että ansaitsemme tämän?

Nyt pessimismi jyllää taas. Mutta tällä hetkellä minä en yksinkertaisesti jaksa enkä uskalla ajatella kovin optimistisesti. Tiedän kyllä, että vaikka kuinka pessimisti olisin, huonot uutiset ja tulokset tuntuvat silti yhtä pahoilta. Kuitenkin pyrin siihen, että jospa en sitten putoaisi niin korkealta. (Ja paskat.)

Pieni pettymys

Ensimmäinen kontrolliultra on takana ja uutiset sellaisia, jota vähän uumoilinkin. Eli vaste Puregoniin ei ole ollut niin hyvä kuin tulisi olla. Oikeassa munasarjassa näkyi 4-5 hieman suurempaa follikkelia ja muutama pienempi, mutta niitä ei kuulemma kunnolla vielä erottanut. Vasemmalla puolella näkyi vain 1-2. Minulla ei ole kovin suurta luottoa tuohon vasempaan puoleen muutenkaan, sillä se on aina ollut laiskempi puoli ja olenkin aina ovuloinut enemmän oikealta puolelta. Polilla oli vierailevana tähtenä, niinkuin hoitaja asian ilmaisi, lisääntymislääketieteen dosentti TYKS:sta, joten eiköhän ainakin asiansa osaa. Puregon-annostusta nostettiin ja tänään, huomenna ja keskiviikkona pistän 225 IU. Torstaiaamuna on sitten seuraava kontrolli, johon nyt siis toivotaan, että niitä pienempiäkin follikkeleja saataisiin peliin mukaan. Lääkäri ilmeisesti huomasi, että olin pettynyt tuloksesta, koska käski olla huolehtimatta. On kuitenkin aina parempi aloittaa hiukan pienemmällä annostuksella varsinkin ensimmäinen hoito, kun vasteesta ei vielä ole tietoa. Jos aloitetaan liian suurella annoksella, follikkeleja saattaa tulla tosi paljon ja ne voivat kasvaa nopeasti, mutta silloin laatukin voi heikentyä. Mieluummin vähemmän, mutta hyvälaatuisia soluja kuin paljon huonoja. Ja useinhan osa follikkeleista voi olla myös tyhjiä. Minun munasolujeni laadustahan meillä ei ole vielä mitään tietoa, se selviää sitten punktion yhteydessä. Olisipa kamalaa, jos follikkelit olisivatkin tyhjiä!

Nyt täytyy vain laittaa peukut pystyyn, että isompi annos Puregonia pistää munasarjoihin vauhtia ja saataisiin vielä edes muutama follikkeli kypsymään ensi viikkoa varten. Saa nähdä, joudunko apteekista hakemaan vielä kolmannenkin sylinteriampullin. Torstaina ollaan taas sitten vähän viisaampia.

Auringon päivä

Tänään on ollut upea syyspäivä! Aurinko paistoi päivällä ja ilma oli raikas. Luonto alkaa hiljentyä ja valmistautua tulevaan talvikauteen, mutta pukeutuu ensin parhaimpiinsa väriloistossaan. Päätimmekin miehen kanssa lähteä tänään retkelle läheiselle ulkoilualueelle, joka muodostuu pienistä saarista kotikaupunkiamme halkovassa joessa. Otimme mukaan makkarat ja sinapit ja pukeuduimme lämpimästi, sillä aurinkoisuudesta huolimatta sää oli melko viileä kovan tuulen takia. Otin kamerankin mukaan, että voisin ottaa kuvia syksyisestä luonnosta. Joen vartta kulkiessamme katselin haikeana lintuparvea, olivatkohan kurkia tai hanhia, kun auramuodostelmassa lensivät. Ne olivat matkalla kohti etelän lämpöä. Tervetuloa takaisin keväällä! Myös sorsaparven kohtasimme matkalla, melko kesyjäkin olivat kun päästivät melko lähelle kuvaamaan. Tällaisina päivinä toivon, että minulla olisi kunnon kamera, jolla saisi tarkkoja ja kauniita kuvia. Määränpäässä menimme laavulle, jossa paistoimme nuotiolla makkaraa. Samalla laavulla oli myös toinen, vanhempi pariskunta kultaisennoutajansa kanssa. Ihana koira se olikin, tykkäsi tulla heti tutustumaan. Tänään on siis ollut hyvä päivä. Alan huomata taas ympärilläni hyviäkin asioita ja näen taas maailman eri tavalla väreissä kuin mitä viimeisten viikkojen aikana olen kokenut.

Huomenna on ensimmäinen seurantaultra Puregonin pistelyn aloituksen jälkeen. Tänä iltana menee siis 5. annos. Vähän jännittää, millainen vaste minulla on. Toivon kovasti, että siellä näkyisi monta hyvässä kasvussa olevaa follikkelia ja pelkään, että niitä on vain muutama, pari tai ei ollenkaan. Hieman on sellaista kuplivaa tunnetta ollut alavatsalla parin päivän aikana. Olen siitä päätellyt, että jospa ne munasarjat ovat ainakin jollain tasolla heränneet unestaan. Perjantaina kävin apteekista hakemassa toisen 900 IU -sylinteriampullin Puregonia. Ostin jo valmiiksi myös pari pakettia Lugesteronia. Aikomuksena oli ostaa jo Pregnylkin, mutta apteekissa odotellessa tuli mieleeni, että se pitää säilyttää jääkaapissa ja olin töihin menossa, eli se pitää sitten ostaa joskus kotimatkalla. Joka tapauksessa nyt se lääkekatto sitten meni rikki. Maksoin lääkkeistä tällä kertaa 300 €, mutta Kelalta pitäisi tulla takaisin melkein 200 €, koska lääkekatosta uupui enää n. 80 €. Luget menevät omaan piikkiin. Nyt siis odottelen Kelalta kirjettä, että pääsen hakemaan rahoja takaisin ja päätöstä siitä, että loppuvuoden lääkeostot saan 1,5 eurolla.

25 faktaa

Belly haastoi minut kertomaan 25 asiaa itsestäni. Jospa yrittäisin tällä kertaa olla sisällyttämättä yhtään lapsettomuusaiheista asiaa ja muistaa, että minä olen muutakin kuin lapsettomuushoidoissa käyvä hormonihirmu. Haasteeseen kuuluu myös 5 blogiystävän haastaminen. Ohjeistus: Kun olen merkinnyt sinut, se tarkoittaa että haluan tietää sinusta enemmän. Kun sinut on merkitty haasteeseen, tehtävänäsi on kirjoittaa muistiinpano, joka sisältää 25 satunnaista asiaa, faktaa, tapaa tai tavoitettasi.

1. Minulla on karjalaiset juuret ja olen kiinnostunut niistä! Isoenoni oli kansanrunoilija, joka käytti kalevalanmittaa runoissaan. Mummoltani olenkin perinyt kiinnostukseni Karjalaan ja sen kulttuuriin ja historiaan. Haluaisin joskus käydä luovutetun Karjalan vanhoissa kylissä.

2. Tykkään kuitenkin myös matkustaa ja nähdä maailmaa. Viime aikoina siihen ei oikein ole ollut aikaa eikä varaakaan.

3. Asuimme 2,5 vuotta sitten 3 kuukautta USA:ssa, syvässä etelässä Georgian osavaltiossa. Mieheni oli siellä "työkomennuksella" ja minä lähdin mukaan leikkimään desperate housewifea. Kävimme myös kauniissa Savannahin kaupungissa sekä New Yorkissa.

4. Lempikaupunkini on Lontoo. Ja siellä olen ihastunut varsinkin Camden Towniin.

5. Haluaisin matkustaa Irlantiin ja Skotlantiin katsomaan vanhoja linnoja ja vihreitä nummia. Jospa Irlannissa törmäisi leprechauniinkin! ;)

6. Minua kiehtovat menneet ajat. Keskiaika ja sitä vanhemmat aikakaudet erityisesti kiinnostavat ja tykkään lukea historiallisia romaaneja sekä tietokirjallisuutta. Keltit, viikingit ja muinaiset egyptiläiset erityisesti kiinnostavat, sekä tietysti muinaiset "suomalaiset", joista valitettavasti tietoa on kovin vähän saatavilla.

7. Olen kiinnostunut myös vanhoista uskonnoista ja itsenikin luokittelisin pakanaksi. Lähinnä sydäntä on suomenusko, mutta en koe suoranaisesti harjoittavani sitä. Haaveilen välillä, että olisin syntynyt tänne joskus 1000 vuotta sitten... Toki kuvani sen ajan maailmasta on romantisoitu ja tiedän, että elämä on silloin ollut kovaa ja lyhyt. Välillä vaan tuntuu siltä, että sieluni ei kuulu tähän maailmanaikaan.

8. Tykkään metallimusiikista ja kuuntelen sitä oikeastaan laidasta laitaan. Erityisesti pidän kuitenkin folk-vaikutteisesta metallista ja haaveenani on nähdä joskus livenä sveitsiläinen Eluveitie.

9. Menimme naimisiin kesällä 2009 ja meillä oli mielestäni kaunis siviilivihkimistilaisuus hääpaikan pihalla. Tulomusiikkina meillä oli juuri mainitsemani Eluveitien kaunis instrumentaalikappale. Minulla oli ylläni pitkä, tummanvihreä samettihame mustin nauhakoristein, pitkähihainen vihreä pusero ja sen päällä musta korsetti.

10. Häitä edeltävä aika oli piinaavaa, sillä olin loukannut polveni USA:n reissulla ja se leikattiin Suomessa 1,5 viikoa ennen häitä. Pelkäsin, että joudun keppien kanssa vielä häissä kulkemaan, mutta onneksi en niitä enää tarvinnut. Harmiskeni en kuitenkaan voinut käyttää korkokenkiä, vaan minun oli tyydyttävä mataliin avokkaisiin.

11. Lempivärini on musta. Rakastan pitkiä, mustia hameita, korsetteja ja kaikkea mikä sopii tuohon tyyliin. Itse omistan kaksi korsettia, mutta hyvin harvoin niitä tulee käytettyä, valitettavasti.

12. Olen muutenkin melkoienn "synkistelijä", eli minusta tietynlainen synkkyys on kaunista. Olen luonteeltanikin melankoliaan taipuvainen, mutta olen kuitenkin sosiaalinen ja osaan iloita elämän pienistäkin asioista. 

13. En uskaltanut aiemmin pukeutua niinkuin itse haluan. Olisihan se ollut vaikeampaakin, kun ympärillä oli rasvaa 35 kg enemmän kuin nyt. Laihtumisesta on seurannut sekin hyvä puoli, että nykyään uskallan olla enemmän oma itseni ja pukeutua niinkuin haluan.

14. Lapsena ja nuorena ja aikuisiälläkin olen karttanut liikuntaa. Minä kuitenkin heitän romukoppaan ajatukset, että jos ei ole tottunut liikkumaan lapsena, ei tee sitä aikuisenakaan! Minä nimittäin aloitin kuntosali-harrastuksen muutama vuosi sitten ja nyt olen koukussa. Jos en pääse salille muutamaan päivään, tuntuu se heti mielessä ja kehossa. Nyt on jo kohta 3 viikon tauko flunssan takia, ja se kismittää!

15. Olen koukussa myös suklaaseen. Harmi.

16. Pelkään hämähäkkejä! Enkä ole muidenkaan ötököiden ystävä.

17. Muuten kyllä pidän eläimistä. Tunnustan olevani kissaihminen. Harmikseni en voi ottaa mitään karvaturria allergiani vuoksi.

18. Rakastan kirjoja. Voisin haalia niitä itselleni vaikka kuinka paljon! Olisi ihanaa, jos olisi niin iso talo, että siellä olisi oma kirjastohuone, jossa hyllyt notkuisivat kirjoista ja siellä olisi sellainen pehmeä laiskanlinna, johon voisi syventyä lukemaan. Ja takka. Kirjan sisältö on tietysti tärkein, mutta kaunis kansi tuo mielestäni kirjalle lisäarvoa. Kirja on parhaimmillaan kaunis esine.

19. En omista ajokorttia.

20. Lempipuuni on pihlaja, josta myös nimimerkkini tulee. Pihallamme kasvaa myös suuri, kaunis pihlaja, asumme siis todellakin pihlajapuun katveessa, josta blogin nimi tulee. Pihlaja on Raunin puu ja se on suomenuskoisille pyhä. Pihlaja kotipihassa tuo onnea.

21. Inhoan siivoamista.

22. Pidän leipomisesta. Kun elellään kahdestaan, ei tule kuitenkaan usein leivottua, kun kahdelle niistä tulee aina liikaa. Ja se ei tee hyvää linjoille!

23. Syntyessäni minulla oli ollut suurempi mahdollisuus kuolla kuin jäädä henkiin. Äidilläni oli paha raskausmyrkytys ja hänkin oli hengenvaarassa, ja siinä tilanteessa äidin henki on etusijalla. Onneksi molemmat selvisimme. Olen selvinnyt myös vaikeasta masennuksesta. Isäni sanoi silloin minulle, että olen selviytyjä eikä minun pidä luovuttaa. Hänelle minun syntymäni oli tietysti järkyttävä kokemus, kun meinasi mennä sekä vaimo että lapsi. Hän onkin aina uskonut, että minä olen selviytyjä kun selvisin kuitenkin hengissä, vaikkei kukaan siihen oikein ollut uskonut. Olen selvinnyt myös pitkästä ja vaikeasta painonpudotusprosessista (joka ei ole ohi vieläkään). Mutta jossain se raja tulee vastaan. Tällä hetkellä selviytymiseni on kyllä vaakalaudalla. Mutta luovuttaja en ole!

24. Rakastan kynttilöitä ja pimeässä vuodenajassa on se hyvä puoli, että kynttilöitäkin on mukavampi polttaa.

25. Olen jouluihminen. Tykkään kaikesta jouluhössötyksestä ja olen jo nyt lainannut muutaman joulukirjan, jos jo pikkuisen alkaisi vilkuilla niitä.

Olipas hankalaa keksiä noin paljon! Laitan kapulan eteenpäin Rubiinille, Tuikulle, Kertulle ja Hyrskylle. Jos ei teitä ole jo haastettu ja jaksatte osallistua.