PP 7 - Pelkoa, toivoa, epätoivoa

Tasan puoliväli. Viikko sitten pikkuruinen alkio siirrettiin kohtuuni. Viikon päästä olisi virallinen testipäivä. Ellei menkat ala ennen sitä. Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan, onko alkio vielä siellä, missä sen kuuluisi olla. Joka ilta silittelen alamahaani ja pyydän sitä jäämään. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta se pitää edes vähän minua kiinni siinä ajatuksessa, että alkio siellä vielä olisi ja toivottavasti pysyisi. Jos se ei ole kiinnittynyt ja tuloksena on menkat ja nega, tunnen itseni varmaan maailman typerimmäksi. Maanantaista (pp 4) lähtien minulla on ollut kyllä jo ihan selviä menkkakipuja mahassa. Tiistai-ilta oli kamala. Olo oli juuri sellainen, kun menkat ovat alkamassa just tai seuraavana päivänä. Itkin pettymystä, surua, lohduttomuutta, pelkoa ja epätoivoa. En osaa edes kuvailla, miten pahalta minusta tuntui. Kun olimme menossa nukkumaan, mies kysyi vieläkö minua pelottaa. Silloin pystyin vain sanomaan, että "jos näistä oireista huolimatta se vielä tuolla on, haluan vain sanoa sille, että älä mene pois". Miehen ilme oli surullinen ja hän laittoi oman kätensä mahani päälle. Jospa se olisi auttanut pientä sinnittelemään.

Eilen oli sitten tosi rankka päivä töissä, silmät turvoksissa ja väsymys hirveä. Töissä taas oltiin huolissaan jaksamisestani. Minä en jaksaisi sitäkään, kun koko ajan kysellään vointia. Vaikka näkyihän se varsinkin eilen ainakin kilometrin päähän, miten väsynyt olin. Eilen menkkakipuja ei sitten niin paljon ollutkaan, paitsi illalla pikkuisen. Illalla olivat mieheni siskon perhe tulossa kylään. Näemme heitä tosi harvoin, kun he asuvat usean sadan kilometrin päässä. Heillä on kaksi tyttöä, 2-vuotias ja 4 kk, jälkimmäinen on kummityttömme. Päivällä ajattelin, että en todellakaan jaksaisi nyt. Mutta ihanaa, kun tulivat käymään. Tytöt olivat suloisia ja kummityttökin oli kasvanut. Ihana oli pitää häntä sylissä. Kun he lähtivät, tuli kuitenkin taas se suru. Kyllä miehen kanssa puhuimme, miten olisi jo tervetullut meillekin oma pikkuinen. Me olemme jo odottaneet niin kauan emmekä tästä ainakaan enää nuorru. Minä olen huomannut viimeisen kuluneen vuoden aikana kasvoissani nopeaa vanhenemista. Luulen, että suurin osa siitä johtuu jatkuvasta surullisuudesta.

Otsikossa on kuitenkin myös sana toivo. Ne menkat eivät kuitenkaan ole vielä alkaneet. Joka kerta vessassa käydessä pelkään, miltä näyttää. Aamuisin ja iltaisin lugeja laittaessa jännitän, tuleeko punaista. Tuntemukset silti ovat. Tiedän, että menkkatuntemuksia voi tulla myös alkuraskaudessa ja varsinkin lugejen kanssa. Rintani ovat myös kipeytyneet parin päivän aikana asteittain kipeämmäksi ja kipeämmäksi. Tästäkään ei voi kuitenkaan päätellä mitään, sillä minulla ne hieman kipeytyvät aina ennen menkkoja ja ovat myös lugejen sivuoirelistassa. Eipä tästä siis voi vielä päätellä mitään ja edettävä on päivä kerrallaan. Tai oikeammin hetki kerrallaan. Kun ei olisi tätä menkkaoloa, olisi oloni varmasti helpompi. Myös lauantaina edessä olevat serkkuni hautajaiset vievät mielialaa alaspäin. Siitä tulee varmasti tosi raskas päivä. Voin vain toivoa, että menkat eivät ala ainakaan ennen sitä, koska miten minä muuten siellä kestän ollenkaan kasassa.