Sumussa

Kiitos taas kaikille blogiystäville rohkaisusta ja lohduttavista sanoista! Niistä kaikista on ollut apua, en tunne olevani ainakaan yksin. <3

Olen ollut ihan kuin jossain sumussa maanantai-iltapäivästä asti. Pää ei oikein toimi, väsyttää kamalasti koko ajan. Pienetkin askareet tuntuvat jotenkin ylivoimaisilta ja vähän väliä on mentävä lepäämään makuuasentoon. Väsymys on sekä henkistä että fyysistä. Lisäksi olen melko turvoksissa, se pahenee aina iltaa kohti. Varsinkin mahan kohdalla turvotus on iltapäiväisin ja iltaisin melkoista, ja sivuprofiili näyttää välillä siltä kuin olisin pitkällä raskaana. Ironista? Sellaisen vatsanhan minä haluaisin enemmän kuin mitään muuta, mutta pikkuisen eri syystä. Lisäksi maanantain itkumaratonista alkanut silmien turvotus ei ole vieläkään laskenut. Yleensä itkuturvotus laskee viimeistään seuraavana päivänä, mutta nyt ei niin ole käynyt. Silmien alle on tullut pienet nestepussit, jotka pullottavat. Hurmaavaa. Yläluomet ovat turpeat. Kerryttääköhän tuo Menopur nestettä ja siksi ei tuo silmienkään turvotus laske, vai mikähän nyt on..? Hirveä paine opiskelustakin, mutta en ole todellakaan nyt siinä kunnossa, että pystyisin siihen keskittymään.

Tänään olisi miehen työpaikalla tilaisuus, jonne puolisotkin on kutsuttu ja minäkin viime viikolla ilmoittauduin. Se saattaa nyt jäädä väliin, en tiedä jaksanko mennä hymyilemään tuntemattomille ihmisille. Varsinkin jos mahani taas turpoaa iltapäiväksi, en halua todellakaan, että meistä luultaisiin, että on perheenlisäystä tulossa. Se olisi aivan liian karmivaa. Äiti tuli eilen käymään, vaikka ensin olin vähän vihainen, olisin halunnut olla yksin. Mutta äiti on äiti ja on huolissaan. Lopulta se tekikin ihan hyvää. Ihana äiti <3. Hän lupasi lähteä tänään kanssani pääsiäisostoksille. Mieheni ei ehdi tänään ja huomiselle en uskalla jättää kauppareissua polikäynnin takia, ja pääsiäistä varten pitäisi ruuat ja muut käydä ostamassa. Mitenhän saisin meikattua nämä silmät niin, etten näytä siltä, että on tullut turpaan...

Odotan huomista polikäyntiä kauhulla. Haluaisin skipata koko jutun. En minä tiedä, miten kestän, jos tulee taas keskeytystuomio. Onneksi mies lähtee tällä kertaa mukaan ja onneksi aika on heti aamusta. Toisaalta on hyvä, että nyt olen jo tietoinen mahdollisesta hoidon keskeyttämisestä, joten luulisi sen olevan helpompi kestää kuin viimeksi. Mutta ei se ihan niinkään ole. Se vie vaan kauemmaksi sitä haavetta omasta lapsesta. Se tekee siitä yhä epätodennäköisemmän. Se kertoo, että munasarjani eivät halua tehdä yhteisyötä, vaikka kohtu olisi kuinka halukas ottamaan pikkuisen vastaan. Kiltisti olen pistänyt iltaisin Menopurit ja Orgalutranit. Eilen se meinasi silti unohtua, tuntuu turhalta vaan koko touhu. Nyt on kamalan raskasta, mutta vauvatoive on silti minulle liian tärkeä, että olisin valmis luovuttamaan. Kun vaan pää ja keho jaksaisivat mukana.