Sydämen asialla

Vihdoin ja viimein rohkaistuin mittaamaan tänä aamuna verenpaineeni. Kiitos rakkaan ystävän, joka eilen patisti minua mittaamaan, koska en ole aikoihin sitä seurannut ja minullahan on lievä verenpainelääkitys. Siitäkin on ollut stressiä, että millähän tasolla se on. Kun minulla on rytmihäiriöitäkin ollut pitkin kevättä. Nyt ne ovat vähän helpottaneet, kun liikunta on taas säännöllistä, mutta kyllä se sydän muljailee silti.

Ensimmäinen mittauslukema oli 141/96 ja toinen 141/91. Yritin rauhoittua ennen mittausta ja istuin mansetti käsivarressakin paikallani 5 minuuttia ennen kuin aloitin. Tulos ei kyllä yllätä. Olen ihan varma, että verenpaineen hoito ei ole nyt oikealla tasolla. Tunnen kyllä, että olen koko ajan vähän sellaisessa ylivirittyneessä tilassa. Niska ja hartiatkin ovat todella jumissa enkä saa niitä rentoutettua. Soitin sitten terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja hoitaja laittoi lähetteen labraan verikokeisiin (verenkuva, sokerit ja rasvat kai ainakin) ja EKG-tutkimukseen. Ajattelin mennä jo huomenaamulla. Aikaa lääkärille hän ei nyt voinut antaa, sillä ajat jaetaan kahden viikon päähän ja nyt ei ollut aikoja. Kesäkuussa niitä kuitenkin kuulemma ihan hyvin on ja sain kehotuksen soittaa heti maanantaiaamuna uudestaan ja silloin minun pitäisi saada aika. Katsotaan tämä tilanne nyt ja mahdollinen lääkityksen muutos.

Minulle iski paniikki siitä, että verenpaine täytyy saada hyvälle tasolle ennen laparoskopiaa, ja siksikin haluan nyt selvittää asian. Entä jos siinä käy minulle huonosti nukutuksen aikana, jos verenpaine on niin korkea? Tai että he kieltäytyvät koko operaatiosta, jos verenpaine on korkea. Minulla on kyllä aina tosi korkea verenpaine lääkärillä tai hoitajalla mitattaessa, vaikka kotona olisikin ihan normaali. Myös seuraavia hoitoja ajatellen olisihan se hyvä, että verenpaine saataisiin hyvälle tasolle. Eli eipä ne tutkimukset nyt sitten loppuneetkaan. Mutta näihin minun olisi pitänyt tarttua jo piiitkä aika sitten. Olen vain lakaissut koko asian maton alle. Nyt en enää uskalla.

Run for your life!

Minä haluan oppia kunnolla juoksemaan! Olen nyt viikon sisällä käynyt kaksi kertaa reilun 6 km:n lenkillä suht vaihtelevassa maastossa, ja olen jo koukussa! No, enemmän hölkkäämistähän se juoksu on enkä minä jaksa koko aikaa hölkätäkään, vaan välillä kävelen parin minuutin jaksoja. Meillä on täällä ihan hyvin sopivia ja vaihtelevia maastoja, ei vaadi kuin ylös, ulos ja lenkille!

Motivaatiotakin hain... Intersportista! Ostin uudet juoksukengät, entiset olivat jo ihan kulahtaneet. Nyt sijoitin mielestäni laatuun. Nämä Adidaksen Supernova Glide 4 -lenkkarit ainakin ensimmäisen käyttökerran jälkeen tuntuvat tosi hyviltä ja kevyiltä. Askelkin rullautuu kuin itsestään kantapäästä alkaen päkiää kohti.

Kuva: www.adidas.com

Ja mikä mukava yllätys olikaan, kun sain kenkien mukana Adidaksen miCoach-mokkulan, vai miksi tuota härveliä nyt kutsuisi.

 

Kuva: www.adidas.com

Tuo pieni vihreä möllykkä laitetaan vasempaan kenkään pohjallisen alle, jossa on sille varattu kolo. Voi sitä käyttää muidenkin kenkien kanssa, mukana tuli "teline", jonka voi sitoa toisiinkin kenkiin kiinni. Sitten piti käydä netissä aktivoimassa itselleen miCoach-profiili USB-tikun kanssa (tuli siis mukana) ja synkata oma laite sinne. Kyllä oli jotenkin enemmän kuin omituinen tunne eilen lenkin jälkeen, kun kenkää heilauttamalla tietokoneen vieressä (USB-tikku pitää olla tietysti koneessa kiinni ja itse kirjautuneena tuonne sivuille) sain näkyviin tiedot käymästäni lenkistä. Pystyn siis näkemään mm. kulkemani matkan, matkaan menneen ajan, kuluttamani kalorit, askeltiheyden ja vauhdin. Graafinen esitys näyttää, milloin menin lujempaa, milloin hiljempaa. Milloin vauhti oli esim. 10 km/h ja milloin käppäilin 5 km/h -vauhtia. Kätevä vehje, en voi muuta sanoa! Sykettä tuo ei luonnollisesti näytä, mutta on tuohon saatavilla sykevyökin lisävarusteena ja jotain muitakin härpäkkeitä. Itselleni nyt riittää tuo, kun sykemittari on erikseen. Itse asiassa kalorinkulutuskin meni melkein yksyhteen sen mukaan, mitä sykemittarini näytti. Tuo miCoach taisi näyttää n. 30 kcal enemmän kulutettuja kaloreita mitä oma Suunnon sykemittarini.

Tekisi mieli koko ajan lähteä lenkille (todella kummallista, sillä meneillään on kp 2 ja näihin aikoihin yleensä haluaisin vain käpertyä sohvannurkkaan säälimään itseäni), mutta nyt täytyy pitää maltti mukana, ettei käy köpelösti ja paikat kipeydy. Tänään pakotin itselleni lepopäivän, kun muutenkin on tällä viikolla tullut joka päivä liikuttua salilla, crossarilla tai pyörän selässä. Juoksuni on vasta lapsenkengissä, ja meno on tosi hidasta ja varmasti kankeaakin, mutta toivottavasti se siitä lähtee ja alan kehittyä. Nyt ei ole ainakaan kengistä kiinni, ja on mukavaa, kun on tuollainen "personal trainer" matkassa, joka näyttää mitä on tullut tehtyä ja onko kehitystä tapahtunut. Se on nyt vain ja ainoastaan minusta itsestäni kiinni. Intoa ei ainakaan puutu! :)

Synnynnäisesti herkkä

Pidin luovaa taukoa esseen kirjoittamisesta ja nautiskelin kupillisen kahvia tänään postilaatikkoon tullutta uusinta Kauneus ja Terveys -lehteä selaten. Pakko oli heti tänne rynnätä kirjoittamaan aiheesta! Herätys. Pysähdys. Jopa tyrmistys. Näitä tunteita koin lukiessani juttua, jossa Janna Satri kertoo herkistä ihmisistä. Olen toki aina tiedostanut herkkyyteni, mutta en jotenkin osannut edes kuvitella, että on olemassa jopa määritelmä synnynnäisesti herkistä ihmisistä. Samaistuin artikkelin tekstiin niin voimakkaasti, että ihan kuin olisin lukenut omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Lapsesta asti olen usein tuntenut hieman ulkopuolisuutta monessakin ryhmässä, vaikka minulla onkin aina ollut hyviä ystäviä. Minua on kiusattu, josta on jäänteenä ikuiset arvet mielessä, vieläkin näen joskus painajaisia niistä ajoista. Minulla on todella rikas sisäinen maailmani, ja voin uppoutus siihen pitkäksikin aikaa. Pidän seurasta, mutta tarvitsen myös yksinoloa. Kuormitun helposti ulkopuolelta tulevista paineista. Ja niin edelleen. Jos aihe koskettaa, suosittelen ehdottomasti tuota artikkelia, jos lehden saatte käsiinne!

Tässä poiminta artikkelin osiosta "Pohdi tätä" (K&T 7/2012):

"Synnynnäisesti herkkiä on 15-20 prosenttia ihmisistä. Tunnistatko näitä piirteitä itsestäsi tai läheisestäsi? Oletko herkkä ympäristösi vaikutuksille, aistiärsykkeille, ilmapiirille, fyysiselle epämukavuudelle? Huomaatko pieniä yksityiskohtia ja jäätkö pohtimaan asioita, joista useimpien on helppo irrottautua? Muututko helposti ylivirittyneeksi uusissa tilanteissa, kiireessä tai toisten tarkkaillessa? Ovatko yksinolon hetket sinulle välttämättömyys, vaikka viihtyisit ihmisten seurassa? Voimakkaat, kokonaisvaltaiset ja tunteelliset reaktiot ovat herkille ihmisille luontaisia. Useimmilla reaktiot suuntautuvat sisäänpäin, mutta vihastuneena tai kuormittuneena kuka tahansa voi reagoida voimakkaasti uloskinpäin..."

Artikkelin yhteydessä oli myös osoite blogiin Päivilän sanktuari, jossa käsitellään tätä herkkyysteemaa. Pikaisesti sitä vilkaistuani löysin jo Janna Satrin kirjoituksen Herkkyysvaikutelmia, ja taas sama oivallus valtasi mieleni: jokainen kohta tuossa kirjoituksessa voisi kertoa minusta! En tiedä, mitä tästä seuraa vai seuraako mitään. Nyt ymmärrän paremmin kuitenkin esimerkiksi sen, miksi olen vasta aikuisiällä löytänyt ammatillisesti sen tien, jota haluan seurata. Tai miksi tartun pikkuasioihin ja päätösten tekeminen on usein minulle vaikeaa. Miksi vellon niin syvällä näissä lapsettomuustuntemuksissakin. Minä olen synnynnäisesti herkkä! Oppisinko näiden oivallusten myötä ymmärtämään itseäni enemmän ja ajan myötä helpottamaan sitä suorituskeskeistä ja ahdistunutta minäkuvaa, joka on hallinnut elämässäni jo niin kauan?

"Kesälomalla"

Kävin tänään taas polin terapeutin luona. Jätin sinne murhelastin muhimaan kesän ajaksi ja olen nyt sitten "lomalla" niistä. Kylläpä oli taas hyvä käydä siellä purkamassa tuntoja, vaikka nyt onkin ollut parempi olla. Selkeästi tämä olon paraneminen liittyy siihen, että on taas jokin tärkeä etappi, jota odottaa, eli laparoskopia. Vaikka se on alkanut minua myös kauhistuttaa -  ajatus siitä, että mahan sisäpuolta ronkitaan, herättää ikäviä väreitä. Ja se nukutus. Se minua pelottaa. Se tilanne, kun on ihan pihalla siitä mitä tapahtuu ja kuitenkin operoidaan aika herkillä alueilla. Tietysti olen mieluummmin ihan pihalla kuin että tuntisin jotain. Mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Turhiahan nämä pelot varmaan ovat, mutta luulisin, että ihan normaaleja. Näistä keskustelimmekin ja terapeutti kehotti ehdottomasti tulla puhumaan tästä vielä ennen toimenpidettä, jos yhtään tuntuu siltä.

Helpotus on osaksi myös sitä, että tosiaan nyt tulee muutaman kuukauden tauko hoidoista. Siitäkin tunsin vähän huonoa omaatuntoa, eikös minun pitäisi olla into piukeana menossa kohti seuraavaa mahdollisuutta ja olla ärräpäät viuhuen manaamassa polin kesätaukoa? Terapeutti sanoi, että todellakin se on vain oma etuni, jos tunnistan nyt hoitoväsymyksen ja osaan ottaa tauon helpotuksella vastaan. Kulunut kevät on ollut hyvin kuluttava henkisesti ja fyysisesti, ja tauko onkin tarpeen. Ei ole ihme, että väsyttää. Minähän jopa vähän mietin sitäkin vaihtoehtoa, että jospa seuraava ICSI olisikin vasta joulun jälkeen, koska opinnot pitää saada loppuun vuodenvaihteeseen mennessä ja sitten keväällä olisi se stressi pois hoidon aikana. Mutta en usko, että jaksan kuitenkaan ihan niin kauan odottaa. Sitä paitsi vaakakupissa painaa melko paljon se, että tämän vuoden puolella saamme kuitenkin lääkkeet Kelan piikkiin, kun katto tuli täyteen nyt keväällä. Siinä on satojen eurojen säästöstä kuitenkin kyse.

Puhuimme myös ajatuksistani siitä, että lapsettomuudesta ei saa lomaa. Kuinka selviän niistä mustista hetkistä, joita epäilemättä tulee kesänkin aikana? Kirjoitan, ja saan surra sen hetken, kun surettaa. Mutta sitten pitää muistaa se toivo, että ei meille ole vielä lyöty otsaan leimaa ikuisesta lapsettomuudesta. Ei meille olisi luvattu ylimääräistä hoitoa julkisella, jos lääkäreiden mielestä olisimme täysin toivoton tapaus. Tätä terapeutti vakuutteli tiukkaan sävyyn, ja nyt pidän toivon tuossa ajatuksessa. Murehdin jo tulevaa syksyä ja tiedossa on tiukka opiskeluaikataulu, laparoskopia ja hoidot. Syksyn työtilanteesta ei ole tietoa. Sain kuitenkin kehotuksen olla murehtimatta etukäteen, koska ei niille asioille ainakaan just nyt vielä mitään voi. Leikkausaikataulua voidaan kuulemma sumplia myös omien menojen mukaan, ja jos ensiksi annettu aika ei käy, sitten vaan sovitaan uusi aika.

Terapeutilla oli selvästi missiona lähettää minut kesälomille mahdollisimman kevyellä mielellä ja siinä hän kyllä onnistui. Kun puhuimme kesästä, hän sanoi myös, että täytyy ottaa myös rentoutumisaikaa tarpeeksi, koska kuitenkin on melko rankka syksy edessä. Vaikka aion opiskella kesälläkin, minun täytyy luvata itselleni myös vapaa-aikaa. Nyt olenkin jo päättänyt, että juhannusviikon pidän täysin lomaviikkona. Sen viikon miehenikin on lomalla, ja se onkin kesän ainoa viikko, kun meillä on yhteistä lomaa. Kun miehen pidempi lomajakso alkaa heinäkuun puolivälissä, minä aloitan muutaman viikon työrupeaman. Eli edes tuo yksi kokonainen viikko täyttä lomailua. Sen olen luvannut itselleni.

P.S. Blogi ei jää kesälomalle, se olisikin ihan mahdoton ajatus! :D

No excuses; only results

Tässäpä oivallinen muistutus siitä, että tekosyyt pois ja salille/lenkille! On edes jokin asia, johon voin itse vaikuttaa ja se on painonhallinta ja kehittyminen kuntoilun saralla. Tämä kesäinen kuva jääköön sivupalkkiin muistutukseksi ja haasteeksi itselleni, että näen sen heti kun tulen blogini etusivulle. Ettei pääse unohtumaan tässä grillailun, terassien ja jäätelön luvatun vuodenajan aikana.


Nimim. Fanipaloja suu täynnä. Tekosyy: PMS.

Lapsettomuusväsymys

Minä olen nyt niin väsynyt tähän lapsettomuuteen. Muutama kuukausi, ja tulee täyteen 3 vuoden rajapyykki yrityksen aloittamisesta. Hassua, kun ajattelee, että eikös ne lapselliset ole yleensä niitä väsyneitä? Vauvojen ja pikkulasten vanhemmat oravanpyörissään, vähillä yöunilla ja vailla omaa aikaa. Minä, lapseton, olen väsynyt siihen, että en ole onnistunut lasta saamaan. Tokihan tähän liittyy myös rankat hedelmöityshoidot, jotka ovat verottaneet sekä kehoani että mieltäni. Kuinka ihanaa ollakaan pitkästä aikaa ilman minkäänlaista oman kehoni ulkopuolelta tulevaa hormonia! Onko minulla oikeutta olla väsynyt siksi, että olen lapseton? Luulisi, että tässä tilanteessa olevahan saa levätä silloin kun haluaa, kukaan ei sotke yöunia, saa tehdä kaikkea, mitä haluaa silloin kun haluaa, ei tarvitse olla koko ajan jakamassa huomiotaan muille ja elää vain itseään (ja ehkä puolisoaan) varten. No, eihän se ihan niin mene. Pahimpina aikoina lapsettomuus sekä hormonit sotkevat minun yöuneni, minua ei huvita enkä jaksa edes miettiä mitään, mitä haluaisin tehdä. Hoitojen aikana kaikki ylimääräinen on pois laskuista jo siksikin, että oloni on silloin niin huono isojen lääkeannosten vuoksi. Lapsettomuusahdistuksen takia keskittymiskykyni on surkea ja opiskelu kärsii. Sitten tunnen kamalaa huonoa omaatuntoa, kun mikään ei onnistu. Kiukkuilen puolisolleni. Enkä todellakaan halua elää vain itseäni varten.

Viha omaa, mahoa kroppaa kohtaan lisääntyy. Se ei tee hyvää, sillä olen jo muutenkin aina vihannut kroppaani. Lapsesta asti. Nyt, kun se on pettänyt minut vielä tässä maailman luonnollisimmassakin (ja minulle tärkeimmässä) asiassa, en voi tuntea mitään muuta kuin vihaa. Miksi minä? Inhoan peilissä näkyvää ulkoista kuvaa ja vihaan sisälläni olevaa toimimattomuutta. Minusta tuntuu, että naiseudestani on riistetty valtava osa pois. Mikä nainen tämä tämmöinen on? Jos olisin kymmenen vuotta vanhempi, tilanne olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta että tässä iässä! Joojoo, tiedän, ettei naiseus ole äitiyden synonyymi, mutta tällä hetkellä minusta vaan tuntuu niin pahalta, etten toimi niinkuin normaalit naiset. En edes, vaikka mentäisiin niinkin pitkälle, että valmis alkio viedään kohtuuni. Joojoo, tiedän, että yleensä siinä vaiheessa se on siitä alkiosta kiinni eikä minusta. Mutta silti. Konkreettisestikin yksi osa naiseudestani viedään sitten laparoskopiassa, kun munatorvi poistetaan. Onneksi tuota voin pitää kuitenkin positiivisena asiana.

Yleensä ottaen olo on ollut parempi viime aikoina verrattuna tähän kevääseen muuten. Tieto laparoskopiasta helpotti. Ja tieto siitä, että nyt on muutaman kuukauden tauko. En olisi millään jaksanut jatkaa taas uuteen hoitoon. Onnellisia te, jotka pääsette PASseihin! Minä kun näköjään joudun joka kerta aloittamaan hoidon alusta. Mutta tästä lapsettomuudesta tosiaan sitä lomaa ei saa. Siitä tunteesta, että se tärkein puuttuu, katkeruudesta kadulla vastaantulevia pallomahoja ja vauvanvaunuja työntäviä kohtaan. Pienet perheet pyöräretkellä reitin varrella, missä minä hölkkään ja yritän saada kelvottomasta kehostani edes sen irti, että se laihtuisi. Kuvotus, mikä valtaa mielen, kun näkee kaksi emäntää työntävän vauvanvaunujaan röökit huulessa. Idiootit!!

Ehkä tästä tekstistä ei uskoisi, että oloni on vähän parempi. Minä nyt vain suollan tänne blogiin ne negatiivisuudet, että edes osaksi helpottaisi ja se auttaisi minua edes hieman nauttimaan kesästä ja keskittymään muihin asioihin. Kyllähän se on nyt onnistunutkin hetkittäin. On päiviä, jolloin olen hyvällä mielellä ja opiskelukin onnistuu. Sitten taas on päiviä, kun lapsettomuuden tuska tuntuu taas niin valtavana kipuna sielussa ja kehossa, että olen lamaantunut. Hoitotauosta olen helpottunut, mutta samalla siihen liittyy se ristiriita, että seuraava kerta, kun meillä on edes pientä toivoa raskautumisesta, on vasta loppuvuodesta. Aika tuntuu niin kamalan pitkältä. Voi kunpa tuona aikana ei tarvitsisi kuulla yhtään raskausuutista. Olen ilkeä, mutta näin toivon. Ehkä tästä ilkeästä toiveesta seuraa se, että itse en koskaan tee positiivista raskaustestiä?

Laparoskopiajonossa

Tänään oli tarkistuskäynti polilla. Käytiin hieman läpi tilannetta ja lääkäri ultrasi. Ei kauaa mennyt, kun hän totesi, että vahva epäilys sactosalpinxista vasemmassa munatorvessa. Se siis tarkoittaa, että sinne on kertynyt sakkaa ja/tai nestettä. Se saattaa valua välillä pois, mutta kertyä uudestaan. Tässä tapauksessa lääkäri sanoi, että munatorven poisto on perusteltu toimenpide. Seuraava etappi on siis laparoskopia, joka tapahtuu todennäköisesti alkusyksystä. Minut sijoitettiin 4 kk:n jonoon, koska lääkärin mielestä meidän olisi hyvä päästä seuraavaan stimulaatioon jo syksyn aikana. Onneksi en siis joutunut siihen pidempään puolen vuoden jonoon. Olen myös peruutuspaikka-jonossa, eli oikein hyvällä säkällä pääsisin leikkaukseen jo aiemminkin. Tosin juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa sairaalassa ei ole leikkaustoimintaa (paitsi tietysti kiireelliset tapaukset), kun sielläkin vietetään kesälomia. Olen siis varautunut odottamaan syksyyn asti. Lääkäri puhui, että munatorveen olisi muodostunut jotain lokeroita, joihin sitä nestettä kertyy. Viallinen munatorvi voi vaikeuttaa alkion kiinnittymistä, joten siksi se poistetaan. Samalla kuulemma tarkistetaan oikean tuuban kunto ruiskuttamalla sinne nestettä, ja sen takia toimenpiteeseen ei saa mennä kuukautisten aikana. Kyllähän reilu vuosi sitten aukkarissakin munatorviin ruiskutettiin nestettä, mutta laparoskopian yhteydessä ne virtaukset kai sitten nähdään jotenkin paremmin (?)

Lääkäri totesi samalla ovulaation tapahtuneen tässä kierrossa oikealta (nyt on kp 18) ja munasarjat näyttivät siisteiltä ja kohtu oli oikein hyvännäköinen tähän kierron ajankohtaan nähden. Vaikka eipä moisilla minulle enää niin väliä ole, kun ei noita oviksia enää samalla tavalla bongaile ja loppukierrossa jännittele kuin aiemmin. Seuraavan kerran pääsen piinailemaan siis vasta joskus noin puolen vuoden päästä, jos silloin siirtoon asti päästään. Usko luomuplussaan on olematon, joten eipä tässä välillä siis ole muuta jännitettävää kuin se, milloin tulee kutsu siihen leikkaukseen. Kävin jo labrassa kuitenkin antamassa verinäytteen, jotain verimäärityksiä pitää tehdä leikkausta varten. Veriryhmä varmaan nyt ainakin heillä pitää olla tiedossa.

Minulla alkoi nyt siis loma näistä hommista. Loma hoidoista tuleekin tarpeeseen, todellakin! Kunpa vielä saisikin lomaa lapsettomuudesta. Se ei onnistukaan ihan niin helposti.

Tyhjä syli

Kyllähän se tänään korostuu. Oma tyhjä syli. Jo herätessä oli surullinen mieli. Aurinkokin paistaa, linnut laulavat ja päivästä tulee kaunis. Puut alkavat vihertää ja luonto oikein hehkuttaa uutta elämää. Sitä elämää ei ole vielä tänäkään äitienpäivänä meidän perheessä. Kuinka sitä joskus ajatteli, että jokohan ensi vuonna minäkin saan olla osa sitä onnellisten äitien joukkoa, jotka saavat viettää perheineen äitienpäivää. Ei, en tänäkään vuonna. En uskalla enää edes toivoa, että joskus minäkin... Ulkopuolisuuden tunne on jälleen valtava.

Oman äitini ja anoppini luona käymme tänään onnittelut viemässä. En koe sitä velvollisuudeksi, vaan olen omalle äidilleni vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän on minulle maailman paras äiti ja haluan muistuttaa siitä tänä päivänä. Onhan hän ollut valtava tuki myös tässä lapsettomuushoitojen aikana.

Kaikille meille, jotka olemme jo sydämeltämme äitejä, haluan toivottaa voimia! Meidän pienet ovat jossain... tähtinä taivaalla? Meidän sydämissämme on aukko, paikka niille pienille, joita edelleen odotamme.

Lapsettomien lauantai

Täällä leivotaan mmmmmm.....mutakakkua Lapsettomien lauantain kunniaksi. Halusin jakaa tämän Kinuskikissan reseptin myös muille. Ei ole vielä valmista, mutta veikkaan, että kyllä tällä saadaan suut makeiksi. Ja ihan vain me kahdestaan! Mutakakun päälle sitten suussasulavaa vaniljajäätelöä!

Muutamaa tuntia myöhemmin: Ja kakku on taivaallisen hyvää! Kaloreitakin... ihan tarpeeksi ;D. Kun aloin kakkua tehdä ajattelin, että monessa kodissa valmistellaan tällä hetkellä äitienpäiväkakkua. Siitä sain ajatuksen (jonka jo kommentteihinkin ehdin kirjoittaa), että niin kauan kun meidän perheeseen ei saada äitien- tai isänpäiväkakkua, meillä leivotaan lapsettomien lauantain kakku. Mekin olemme kakkumme ansainneet! Omistakaamme tämä päivä itsemme ja puolisoidemme hemmottelupäiväksi. Me jos ketkä olemme sen todellakin ansainneet!

MUTAKAKKU:

Taikina:

150 g Fazerin tummaa leivontasuklaata
150 g voita tai margariinia
1 ½ dl vehnäjauhoja
½ dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
¼ tl suolaa
4 munaa
2 ½ dl sokeria 

Ohje:

Paloittele suklaa mikrokulhoon ja sulata mikrossa miedolla lämmöllä välillä sekoitellen. Sulata voi ja anna jäähtyä hetki. Sekoita voi- ja suklaasula keskenään.

Yhdistä vehnäjauhot, kaakaojauhe, leivinjauhe ja suola.

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon jauhoseos vuorotellen voi-suklaaseoksen kanssa.

Voitele ja korppujauhota irtopohjavuoka (halkaisija 24 cm). Kaada taikina vuokaan.

Paista 200 asteessa uunin alatasolla 15-30 minuuttia. Mutakakun on tarkoitus jäädä sisältä hieman raa’aksi. Anna kakun jäähtyä ennen tarjoilua.

Kiitoksia, työkuvioita ja painonhallintaa

Olipa mukavaa, kun edellinen kirjoitukseni herätti monipuolista keskustelua. Siitä sain itsekin uusia näkökulmia, mutta toisaalta taas omat tunteeni vahvistuivat. Siis siitä, että minun ei tarvitse oikeasti tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa omista tunteistani ja siitä, että ihmisten sanomiset saattavat loukata, vaikka tarkoitus ei olisikaan. Kiitos kaikille kommentoijille! Tämä on kyllä ehdottomasti yksi bloggaamisen parhaimpia puolia, ajatusten vaihtaminen siis. Olenkin pahoillani, kun nyt on muiden blogien kommentointikin minulta jäänyt tosi minimiin. Käyn kyllä joka päivä lukemassa kaikkien kuulumiset, mutta ei ole oikein ollut aikaa sitten kommentoida. Olette kyllä ajatuksissa!

Nyt on jäänyt blogimaailma siis vähän taustalle, sillä minun on pakko ottaa vähän etäisyyttä aiheeseen, että saan sen esseen väännettyä. Lisäksi olen nyt tällä viikolla töissäkin. Onkin ollut tosi kiva olla töissä pitkästä aikaa ja eilen kun menin, oli tosi mukava vastaanotto. Siellä oli minua kuulemma kaivattu. Ainakin loppukesästä olisi tiedossa joku työpätkä myös.

Maanantaina on minulla se lääkäriaika polilla, ja se vähän jännittää. Nyt kun olen saanut itseäni vähän nostettua sieltä aallonpohjalta, niin toivottavasti en romahda sinne takaisin sitten. Riippuu niin paljon siitä, mitä lääkäri on mieltä meidän jatkosta ja onnistumisen mahdollisuuksista. Olen myös vakuuttunut, että se laparoskopia olisi tarpeellinen ja petyn, jos lääkäri ei minua siihen määrää. Minä haluaisin nyt oikeasti tarkistuttaa kunnolla nuo lisääntymiselimet, että siellä olisi mahdollisimman hyvät olosuhteet alkiolla kiinnittyä, ja poistaa kaikki sitä hankaloittavat tekijät (vaikka se sitten tarkoittaisikin munatorven menetystä). Eihän hoidoissakaan ole muuten mitään järkeä.

Haluan raportoida tässä myös vähän tuota painonpudotusprojektia. Olin viikon ajan Easy Diet -kuurilla ja sain sinä aikana pois 3 kg. Tavoitteenani oli päästä takaisin samaan painoon, joka minulla oli viime hoidon alkaessa. Nyt on paino 500g vähemmän kuin Kevyt-projektin lopussa (jolloin siis oli viimeinen hoito alkamassa). Tiedostan toki, että suurin osa tuosta pudotuksesta oli nesteitä ja ainakin osa kiloista tulee varmasti  takaisin nyt kun palaan taas normaaliin syömiseen. Mutta oli kuitenkin ihan kokeilemisen arvoinen juttu ja jotenkin palkitsevaa nähdä painon nopea putoaminen. Ehkäpä sekin teki hyvää mielialalleni. On sentään jotain, mitä minä voin kehossani itsekin kontrolloida.

Mutta nyt: suihkuun ja ystävän kanssa aamu(päivä)palalle ihanaan kahvilaan ja sitä kautta töihin. Aurinkoista loppuviikkoa kaikille! <3

Hyvä tarkoitus, mutta toimiiko se?

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa siitä, kuinka ihmisten hyvää tarkoittavat sanomiset voivat joskus satuttaa. Ymmärrän sen, että lapsettomuuskriisin keskellä elävää (kuten varmasti muissakin elämän kriiseissä) on varmasti joskus vaikea kohdata. Ei tiedä, mitä sanoa vai sanoako mitään. Minä en osaa vastata siihen, miten kukin haluaa lapsettomuuttaan kommentoitavan tai tulla lohdutetuksi. Joku haluaa välttää koko puheenaihetta, toinen taas haluaa, että asiaa puidaan juuria myöten. Vaikka meillä tahattomasti lapsettomilla on todella paljon samankaltaisia, jopa ihan identtisiä, tuntemuksia ja ajatuksia, silti olemme jokainen oma erilainen persoonamme. Myös päivät sekä varsinkin kriisin eri vaiheet ovat erilaisia. Parempana päivänä sitä sietää enemmän ja osaa ottaa jopa huumorilla sellaisiakin kommentteja, jotka aallonpohjalla ollessa saisivat näkemään punaista.

Kokosin tähän perusteluineen muutaman sellaisen sanonnan/kommentin, jotka itseäni häiritsevät varsinkin silloin, kun on joutunut taas kerran pettymään. Ironista on, että juuri silloin tällaisia kommentteja satelee. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat niillä hyvää, mutta minulle ne ovat toimineet juuri päinvastoin. Jos tätä lukee joku, joka on joskus sanonut jotain näistä, niin en todellakaan halua mitään anteeksipyyntöjä. Mikä on sanottu, on sanottu, ja ymmärrän senkin, että aina ei todellakaan tiedä, mitä toiselle sanoa. Vinkkinä voisin kaikille tahattomasti lapsettomien ja varsinkin hoidoissa käyvien läheisille kertoa, että tärkeintä on välittäminen. Ei aina tarvitse sanoa mitään. Kun ei niitä helpottavia sanoja oikein ole. Onneksi itselläni on sellaisia läheisiä, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla tukena. Ja ymmärtävät varmasti senkin, jos joskus tuntuu, että on parempi olla vähän aikaa yksin. Mutta tässä tätä listaa:

• Ihmetarinat. Kuinka se ja se sai lapsen yritettyään kymmenen vuotta, käytyään kaikki hoidot läpi ja sitten hups vaan tulikin raskaaksi ihan odottamatta. Lapsettomuushoitojen alkuvaiheessa näistä vielä sai rohkaisua. Mutta mitä pidemmälle on menty sitä ärsyttävämpiä nämä tarinat ovat. Ehkä jos kertoja on itse tämän kokenut, se ei tunnu niin pahalta, mutta sellaisten suusta, jotka eivät ole itse tätä kokeneet, en jaksaisi näitä enää kuulla. Mitä pidemmälle mennään ja monisyisemmäksi tämä meidän lapsettomuutemme muuttuu, sitä tuntee vaan enemmän olevansa epäonnistuja, kun ne muut onnistuvat. Emme me. Se ei siis lohduta, ei yhtään, sillä muiden onnistuminen ei todellakaan takaa meidän onnistumista. Ihmeet tapahtuvat muille.

• Älä mieti koko asiaa, älä stressaa, keskitä ajatuksesi johonkin muuhun. Nämä ovat näitä klassisia, joita onneksi enää tässä vaiheessa harvemmin joudun kuuntelemaan. Alussa koin todellista vihaa, kun aika ajoin jotkut kehottivat, että älä stressaa, se vauva tulee kun lopetat stressaamisen etkä ajattele asiaa. Se on niin helppo toisen sanoa! Sitä paitsi vaikka kuinka olisi stressaamatta, se ei muuta niitä fyysisiä vikoja, joita meissä on ihan oikeasti todettu. Lopulta sitä vaan stressaa sitä, että stressaa ja sekö se sitten on hyvä asia? Toisekseen, miten voi olla ajattelematta asiaa, joka on minulle maailman tärkein? Ja kun ympärillä joka päivä jokin muistuttaa siitä puuttuvasta asiasta.  

•  Olisit onnellinen niistä hyvistä asioista, joita elämässäsi on. Tottakai minä olen! Ja kyllä minä juuri niistä hyvistä asioista voimaa saankin, kuten aviomiehestä, ystävistä, hyvistä kirjoista, liikunnasta. Mutta silloin, kun on kaikkein pohjimmalla surussa, tuo neuvo tuntuu pahalta. Silloin ainakin minä koen, että suruni ei olisi oikeutettu, minulla ei olisi oikeutta tuntea sitä surua menetyksistäni ja kaipuustani, vaan ne pitäisi peittää olemalla onnellinen niistä hyvistä asioista. Silloin kun sydäntä särkee, ja kohdussa tuntuu se ontto, tyhjä kipu, ei vaan yksinkertaisesti jaksa olla onnellinen yhtään mistään. Parempina hetkinä sitten taas muistaa niitä hyviäkin asioita.

• Kaikella tällä on jokin tarkoitus. Anteeksi mitä? Mikä tarkoitus on sillä, että me haluamme oman lapsen, mutta emme sitä saa? Mikä tarkoitus on sillä, että alkiomme kuolevat pakastuslaitteen teknisen vian vuoksi? Mikä tarkoitus on sillä, että silti maailmaan syntyy joka hetki lapsia oloihin, joissa heistä ei huolehdita, heitä ei rakasteta, heitä pahoinpidellään, he kärsivät? Eräs ihminen lähipiirissämme jatkuvasti jauhaa tätä tarkoitus-teemaa ja sillä yrittää lohduttaa. Kuinka nyt ei ollut vielä aika meille vauvan tulla. Minusta se tuntuu vaan niin kamalan pahalta. Tiedän, ettei hän pahalla tarkoita, mutta minä meinaan revetä joka kerta, kun tuon kuulen.

Lopuksi haluan jakaa tähän linkin Ainun tänä päivänä julkaisemaan kirjoitukseen lapsettoman kaipuusta. Itse olen kokenut haasteelliseksi yrittää selittää sitä kaipuuta muille. Sitä on niin vaikea selittää. Ainu osasi tuttuun tapaansa pukea taas sanoiksi kauniilla tavalla sen, miltä lapsettomuus tuntuu. Ja tässä erityisesti sen, miltä tuntuu kaivata lasta, jota ei ole koskaan ollutkaan. Kiitos Ainu!

Kadonnut minä?

Minulla on ollut jotenkin omituinen olo viime aikoina. En oikein tiedä, miltä tuntuu. Tai miltä pitäisi tuntua. Minun suruni on paketissa jossain taustalla. Yritän pitää sitä siellä, että jaksaisin keskittyä muihin asioihin. Mutta huomaan, etten silti jaksa. Luen puoli sivua kirjaa ja silmät alkavat lupsua tai ajatukset karkaavat. Minua ei oikein mikään innosta. Yhä enemmän tuntuu, että haluaisin eristäytyä kotiin maailmalta. En halua törmätä kaduilla pikkulapsiin ja raskaanaoleviin. Kunpa saisin vaan olla kotona ja katsoa televisiota tai lukea jotain hyvää romaania. Itse asiassa romaanienkin lukeminen tuottaa vaikeuksia ja se on yksi hälytysmerkki. En jaksa oikein keskittyä siihenkään. Pelkään vapauttaa sitä surupakettiakaan, sillä en nyt jaksaisi mennä siihen tilaan, joka vie kaikki voimat.

Tänään kävin juttelemassa polin terapeutilla. Ihan yllätyin, kuinka hän taisi huolestua olotilastani. Hän ehdotti, että jos annan luvan surulle tulla ja päätän, että saan olla siinä tietyn ajan ja sitten yritän eteenpäin. Pelkään vaan, että jos se ei jää siihen. Puhuimme myös, että jos se suru voisi olla siellä taustalla nyt hetken. Mutta kun se siellä on koko ajan häiritsemässä keskittymistä. Ja kun olen niin väsynyt. Ja nyt pitäisi oikeasti jaksaa tehdä opintoja. Minusta tuntuu edelleen turralta, en oikein jaksaisi tuntea mitään. Terapeutti otti nyt taas puheeksi, että olisinko halukas harkitsemaan jonkinlaista lääkitystä. Tuosta oli puhetta keväälläkin. Minä en haluaisi. En minä halua yhtään ylimääräistä lääkettä. Minä olen ollut aikanaan mielialalääkityksillä ja olin niin iloinen, kun pääsin niistä eroon. En haluaisi palata siihen. Toki nyt olisi kyse ihan eri asiasta ja silloin minulla oli oikeasti aika hurjat cocktailit pahimmillaan. Silti se arveluttaa.Terapeutti vaan on nyt vähän sitä mieltä, että jos arkea ei jaksa, täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin. Seurataan nyt. Asia pitäisi ottaa puheeksi myös tulevalla lääkärikäynnillä. Muistankohan tai uskallankohan.

Sen tiedän, että tunnun jotenkin vieraalta, ihan kuin olisin itseltäni kadoksissa. Välillä tuntuu, kuin tarkastelisin itseäni ulkopuolelta. Kehoni tuntuu vieraalta. Olen joutunut altistamaan sen kaikenlaisille muodonmuutoksille ja lääkityksille puhumattakaan niistä vieraista käsistä ja silmistä (joistakin on kuitenkin jo hieman tutumpiakin tullut ajan myötä), joiden tutkailujen alla se on ollut. Kyllähän noihin tutkimuksiin on jo tottunut eikä se enää juuri miltään tunnu, mutta silti. Hormonihoidot muokkaavat kehoa. Siinä välissä yrittää aina tiristää niitä turvotuksia pois ja samalla muuten kertyneitä lisäkiloja. Välillä ei ruoka maistu, välillä syön suruuni liikaa. Liikunta tulee välillä pakkomielteiseksi, kun sitten taas on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä edes kävelylle. Nyt pitäisi saada itseni taas liikkeelle. Siitä tulee hyvä olo. Kaikki tekeminen vaan tuntuu nyt niin ylivoimaiselta.

Olevinaan olin jo menossa eteenpäin, mutta tänään tajusin, millaisessa kuopassa taidan nyt olla. Sanoinkin terapeutille, että en oikeastaan nyt tiedä, missä olen ja mihin olen menossa. Kerroin terapeutille siitä, kuinka onnellinen olin alkionsiirtopäivänä. En muista, milloin viimeksi olen ollut niin onnellinen. Ja sitten tultiin ryminällä alas. Kysyin, kuinka kauan ihmisen mieli kestää tällaista näin rajua vuoristorataa? Ei ole kuulemma kyse siitä, kuinka kauan yleensä, vaan siitä, kuinka kauan minä jaksan. Ja mitkä ovat jaksamisen keinot? Minulle ne ovat ne hyvät hetket. Niiden takia jaksan vielä uskoa ja jatkaa hoitoja. Ja se, että haluan niin kovin äidiksi. En yksinkertaisesti vaan voi luovuttaa. Siksi nyt olisikin ensiarvoisen tärkeää hoitaa mieltä, että se kestää taas seuraavan vuoristoradan sitten syksyllä. Mutta missä minä olen nyt? En tunne iloa alkavasta kesästä. Pelkään vaan, että pilaan senkin, jos mieli pysyy tällaisena. Pelkään, miten ihmiset minuun suhtautuvat, jos en jaksa olla sosiaalinen ja iloinen. Enkä minä halua olla tällainen. Haluan olla minä. Tiedän, etten koskaan ole enää se sama minä, joka joskus olin. Mutta en silti halua kadota itseltäni kokonaan. Miten minusta voi tulla edes hyvää äitiä, kun tunnen näin? Tai kun en tiedä miten minun pitäisi tuntea. Tai kun en jaksa tuntea yhtään mitään. Ja silti tekisi mieli itkeä ja huutaa täysillä, miten väärin ja epäreilua kaikki on. Anteeksi, sekavaa tekstiä, mutta parempaan en juuri nyt pysty.

Vähän sekavia ajatuksia

Ei meillä paljon vappua juhlittu. Mies palasi eilen reissusta ja siinä oli tarpeeksi juhlaa minulle. Oli ihana saada hänet takaisin kotiin, vaikka kyse oli vain muutaman päivän reissusta. Tällä kertaa vaan ikävä oli iso. Laitoinhan minä vappuherkkuja pöytään ja muutama olut juotiin. Muuten vaan lekoteltiin yhdessä sohvalla ja katsottiin sarjoja digiboksilta. Sain minä miehen mukana tuliaisiksi myös shampanjaa, jätti-Tobleronen sekä Cliniquen uuden silmänympärysvoiteen, jonka sai tax freestä 17 € halvemmalla kuin Sokokselta. Muutaman kuukauden tauon jälkeen ei vaan tuo olut tehnyt mahalle kovin hyvää, yöllä heräsin kamalaan pahoinvointiin (eikä se ollut krapulaa vaan jotain muuta) ja maha on vieläkin ihan turvoksissa.

Eilen tuntui mahassa vasemmalla puolella välillä kovaa painetta, kun kyykistelin ja kumartelin siivotessa. Illalla se tunne lisääntyi ja nytkin tuolla vasemmalla joku jomottelee. Kyse ei ole menkkakivuista, nyt on jo kp 5 eikä se ihan ovistuntemukseltakaan tunnu. Liekö joitain suolisto-oireita vai onko siellä vasemmassa tuubassa oikeasti jotain vialla. Minä olen kyllä syönyt tosi epäterveellisesti ja liikunta on ollut ihan minimissä ja maha on siitäkin oireillut. Pitäisi nyt saada taas itseä niskasta kiinni ja ruokavalio kuntoon ja salille. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä. Minulle on tullut rutkasti lisäkiloja viimeisten viikkojen aikana ja en halua edes tietää...

Henkisesti en oikein ole ihan varma, missä mennään. Onneksi on huomenna aika polin terapeutille. Minusta tuntuu, etten ole oikein uskaltanut kunnolla ajatella tätä negaa. Minä en jaksa sitä kauheaa itkua ja aallonpohjaa. Minä olen itkenyt tänä keväänä jo niin paljon... Voisinko minä vaan mennä eteenpäin ajattelematta koko asiaa ja se olisi sillä hyvä? Vai tuleeko se jossain välissä pintaan kuitenkin? Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, iso romahdus tuli nyt alkioidenmenetysepisodissa ja en jaksaisi sitä tunnetta uudestaan. Viime päivät minua on vaivannut karmea väsymys. Tuntuu, etten jaksa olla valveilla muutamaa tuntia kauempaa kerrallaan ja sitten on taas otettava pienet unet. Kamala stressi esseestä. Minun pitäisi kirjoittaa 18-sivuinen essee tämän kuun loppuun mennessä. Ja luonnollisesti siihen olisi luettava kolme kirjaa. Mutta kun minä luen, väsähdän heti eikä siitä tule mitään. En vaan nyt jaksaisi, mutta kun ei ole vaihtoehtoja. Olin viikonlopun vanhempieni luona, en halunnut olla yksin kotona. Teki hyvää olla muutama päivä poissa täältä blogikuvioistakin.

Lisäksi tietysti jännittää se kahden viikon päässä oleva lääkärikäynti. Joudunko leikkaukseen? Kyllä minä haluan viallisen munatorven pois, jos se voi estää alkion kiinnittymisen. Minä haluan, että kaikki riskit minimoidaan. Meille ei ole jatkossakaan tulossa kuin korkeintaan muutama siirto, jos sitäkään. PASseja tuskin tulee olemaan jatkossakaan... Jos edes yhden saisi kokea joskus. Siksi minusta olisi ensiarvoisen tärkeää nyt minimoida kaikki riskit sen suhteen, että mikään ei häiritsisi alkion kiinnittymistä oikeaan paikkaan.