Keskeneräinen

Tänä aamuna soittelin klinikalle lauantaisen ultran tuloksista. Pian sain soiton takaisin, kun lääkäri oli antanut ohjeensa jatkoon. Huomenna minun täytyy aloittaa kortisonin syöminen, eli Dexametasonia menee aamuisin 0,75mg. En mitenkään hirveän innolla odota sitä, koska se tuskin tulee ainakaan helpottamaan jo nyt vaivaavaa turvotusta. Aiemmassa hoidossa minulla on ollut Prednisolonia ja se ainakin turvotti. Mutta tottakai tässä nyt tehdään kaikki mitä käsketään. Luovuttajalla ei kuulemma vuoto ole vielä alkanut, mutta pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Harmi toisaalta, kun tämä joulu nyt sattuu tähän väliin. En siis saa tietoa heti kun luovuttaja aloittaa pistokset, vaan vasta sitten ensi maanantaina. Todennäköisesti punktio menee kuitenkin viikolle 2. Riippuu tietysti, milloin luovuttajan vuoto alkaa ja sen mukaan pistokset. Toisaalta nyt on niin helpottunut olo, kun ei tarvitse itse uhrata ajatustakaan sille, että milloin se vuoto alkaa. Hirveä stressi siinä aina omilla soluilla tehtävissä hoidoissa oli.

Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!

Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?

Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.

Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3

Rauhallista Joulua!

Tuntoja ja ultra

Tämä joulu on erityinen. Jo viitenä viime jouluna olen joka vuosi ajatellut, että joko ensi jouluna meillä on täällä oma pikkuinen tai olenko raskaana. Tämä joulu on elämäni viimeinen joulu, jolloin ajattelen noin. Ensi jouluna meillä on vauva tai olen raskaana, tai sitten ei ole kumpaakaan. Niin tai näin, haikailut loppuvat tähän. Jos meille ei vauvaa tai raskautta ensi vuoden aikana suoda, ei sitä meille ikinä tule. Käänteentekevä vuosi 2015 siis edessä.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Kun viime viikolla olin vielä intoa täynnä tästä uudesta nopeasta käänteestä, niin tällä viikolla on hyydyttänyt. Olo on ollut tosi raskas, hirveä väsymys on vaivannut ja olen nukkunut tosi huonosti. Pinna on kireällä ja turvottaa. Eli nämä olot ovat seurausta tuosta Progynovasta aika varmasti. Joka päivä myös jossain vaiheessa särkee päätä ja välillä on sellaisia lieviä pahoinvointikohtauksia. Ei kiva, mutta nämä on nyt vaan kestettävä. Ja mikä tärkeintä: täytyy muistaa nyt vaan ykkösenä ajatella oman mielen ja kropan jaksamista! Nyt on tärkeintä, että olisin kuitenkin mahdollisimman hyvässä kuosissa sitten kun se mahdollinen siirto tapahtuu. Hirveän huono omatunto on nimittäin ollut, kun en ole jaksanut tällä viikolla käydä salilla kuin kaksi kertaa. En ole jaksanut. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta saa nähdä kuinka käy. Oma fyysinen olo ensin ja sali sitten. Näin olen päättänyt.

Tänään kävin siellä ultrassakin täällä kotikaupungissa. Lääkäri sanoi, että tilanne näyttää todella hyvältä, juuri sellaiselta kuin tässä vaiheessa minulla täytyykin ja Progynova on tehnyt tehtävänsä. Se siis tarkoittaa sitä, että kohdun limakalvo on paksuuntumassa (nyt oli 9,7 mm, tasainen triple) ja munasarja on levossa, eli ei ollut follikkeleita näkyvissä. Outoa, kun ei puhuta enää munasarjoista monikossa! Sain mukaani paperin, jossa nuo tulokset lukevat ja niistä pitää soittaa sitten Dextraan maanantaina. Sain myös kuvat ja lähetän ne sitten sinne. Eipä tässä nyt sitten taas muuta voi kun nappailla noita pillereitä ja odottaa seuraavia ohjeita! Ne verikokeet (hepatiitit ja HIV) käytiin muuten ottamassa yksityisellä ja kalliiksi tuli ilmiselvät vastaukset! Molemmilta 112,50 €... Tosin eihän tuo ole kuin pisara meressä sitten siinä loppusummassa.

Minä en vieläkään uskalla ajatella, että me päästäisiin edes yhteen siirtoon. Omat kokemukset ovat niin rankkoja, että on vaikea uskoa, että jo parin viikon päästä makaisin siellä lääkärin pöydällä ottamassa vastaan elävää alkiota. Meidän pientä, joka kasvaisi minun kohdussani. Vaikka kuinka yritän ajatella, että mahdollisuudet siirtoon ovat todellakin nyt ihan eri luokkaa kuin meillä koskaan ennen, niin en vaan pysty ajatella sitä ennen kuin se on todellisuutta. Enhän minä edes tiedä, kuinka luovuttaja tulee reagoimaan stimulaatioon ja tuleeko niitä munasoluja. Toisaalta on helpottavaa, ettei minun tarvitse sitä nyt tavallaan stressatakaan omalla kohdalla. Ei tarvitse pelätä folliultria peläten joka kerta pahinta, että eikö siellä kasva mitään. Eikä sitä kamalan vaikeaa punktiota, josta kaiken päätteeksi tulee nollatulos. Olen vähän kuin tämän tarinan sivuhenkilö siihen saakka kun/jos siirto on todellisuutta.

Tästä se lähtee...

Ensiksi kiitos teille kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni! Mieletöntä, miten monta teitä on siellä, jotka elävät mukana tässä tärkeässä vaiheessa. Kiitos teille, kun olette osoittaneet välittämistänne olemalla niin vilpittömän iloisia meidän puolestamme! <3 Kiitos myös ystäville, jotka olette muuta kautta osoittaneet tukenne meille. Tällaisina hetkinä sitä tuntee olevansa etuoikeutettu kun huomaa, kuinka paljon elämässä on välittäviä ihmisiä. Tiedän, että on niin monta, joille tämä meidän lapsettomuustaipaleemme on ollut raskasta seurattavaa ja kuinka te toivotte kanssamme, että polkumme saisi vihdoinkin onnellisen päätöksen. <3

Kuvalähde

Huhhuh, onpa ollut melkoinen viikko. Tosiaan, vasta viime torstaina saatiin tietää luovuttajasta ja nyt jo ollaan siinä vaiheessa, että huomenna alkaa lääkitys! Tänään siis alkoi vuoto ja huomenna (kp2) aloitan Progynovan. Se on estradiolia (estrogeeni), jota yleensä määrätään hormonikorvaushoidoksi vaihdevuosioireisiin. Ilmeisesti tätä sitten käytetään näissä lahjamunasoluhoidoissa, olisikohan PASseissakin käytössä (?). Annostus vaan on kolminkertainen verrattuna alkuperäiseen tarkoitukseen. Minun pitää siis ottaa 2 mg tabletti kolmesti vuorokaudessa mieluiten 8 tunnin välein. Jännittää, miten tämä taas vaikuttaa. Koskaan aiemmin ei siis ole hoidoissa minulla tätä ollut, joten saa nähdä, olenko muutaman päivän päästä hormonihirviö! :D

Puhelin on laulanut päivittäin tällä viikolla klinikalle. Ensin maanantaina soitin että olemme valmiit aloittamaan. Eilen sitten saatiin ohjeet etenemisestä. Ja tänään alkoi vuoto, ja taas piti soittaa. Nyt se vuotokin siis ajoittui sopivasti. Jos se olisi alkanut jo viime viikon lopulla, ei oltaisi tähän junaan ehditty! Tänään myös soittelin kotikaupunkimme eräälle yksityiselle klinikalle, jonne sain onneksi sovittua ultrakäynnin ensi viikon lauantaiksi. Ultrassa minun pitää siis käydä kp 10-14 välisenä aikana ja ensi viikon lauantai on kp 11. Ihanaa kun tuolla klinikallakin ollaan ymmärtäväisiä ja sain lapsettomuuslääkärille siis ajan klinikan aukiolon ulkopuolelle. Vastaanoton ihana hoitaja sanoi, että "kyllä ne meidän lääkärit tulee vaikka joulupäivänä kun on tällaisista asioista kyse!". Kun olen ultrassa käynyt, täytyy tulokset ilmoittaa hoitavalle klinikalle ja sitten määrätään, milloin aloitan Dexametasonin (kortisoni). Tänään siis hain apteekista Progynovan ja Dexametasonin. Sitten kun luovuttajalla on punktio, aloitan minä Lugesteronit samana päivänä. Siinäpä tämänhetkinen tieto lääkityksistä.

Tänään tulikin klinikalta kirjekuori, jossa oli ohjeet lääkityksistä ja muista toimenpiteistä. Mukana oli myös lähetteet meille molemmille infektiotesteihin. Nehän siis täytyy myös taas ottaa, kun edellisistä on aikaa niin kauan. Myös hoitosuostumuslomakkeet tulivat ja ne täytyy lähettää klinikalle sitten yhdessä labravastausten kanssa. En vielä tiedä, onnistuuko labrojen ottaminen julkisen kautta vai pitääkö nekin ottaa yksityisellä.

Tästä se lähtee! Nyt kun vaan pysyy pää menossa mukana, toiveet korkealla, mutta kuitenkin jalat maassa. Jännittää vimmatusti!

The Puhelu

En olisi ikipäivänä uskonut, että pääsen kertomaan näistä mahtavista uutisista jo tämän vuoden puolella! Kyllä. Meillä alkaa lahjamunasoluhoito!

Olen vielä itse ihan ymmälläni tästä enkä ihan täysin tajua koko tilannetta. Me saimme tällä viikolla tietää, että meille on luovuttaja! Klinikalta siis soiteltiin ja kun omahoitajamme ensin kyseli laparoskopiasta toipumisesta, niin luulin että puhelu koski vain sitä. Mutta sitten se tuli: "Miltäs kuulostaisi ajatus lahjamunasoluhoidosta?". Haukoin vaan henkeäni enkä ensin meinannut saada sanaa suustani. Sitten tajusin kysyä "siis onko meille löytynyt luovuttaja?". Kyllä vain. Tosin luovuttaja on 10 cm pidempi kuin minä ja hänellä on eriväriset silmät. Mutta mitä väliä? Ei mitään. Sitten tuli toinen pommi: hoito alkaisi jo seuraavasta kierrosta. Tässä vaiheessa oli pakko vähän ottaa aikalisä. Hoito siis tullaan tekemään monen sadan kilometrin päässä kotikaupungistamme. Lisäksi mieheni oli juuri puhelun aikaan työmatkalla ja pääsimme kunnolla keskustelemaan asiasta vasta viikonloppuna. Sovimme siis, että maanantaina ilmoitamme päätöksestämme. Nyt tuskin maltan odottaa huomista, jolloin pääsen vahvistamaan, että me todellakin haluamme aloittaa nyt.

Päätöstä ei tarvinnut kauheasti sitten edes miettiä. Vähän on vaan nyt viikonloppuna jännätty, että alkaako minun menkat nyt jo viikonloppuna. Nimittäin oma osuuteni lääkityksestä pitää aloittaa sitten seuraavan vuodon alkaessa, kun minun kiertoni täytyy sovittaa luovuttajan kiertoon. Mitähän lääkitystä siinä käytetään..? Minulta nimittäin löytyy vielä kotoakin Primolutia jostain edellisistä hoidoista eikä se ole mennyt vanhaksi. Pitää kysyä huomenna. Vuoto ei siis ole onneksi alkanut ainakaan vielä, vaikka perjantaista asti on tuntunut, että se alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Meillä on tosin sekin vaihtoehto, että jos jostain syystä aikatauluja ei saataisi natsaamaan, niin kaikki mahdolliset alkiot pakastettaisiin ja siirto tehtäisiin sopivana ajankohtana PASsina. Mutta me molemmat olemme miehen kanssa ehdottomasti sitä mieltä, että haluamme tuoresiirtoon. Kun meillä on niin kurjat kokemukset alkioiden saamisesta, niin emme halua riskeerata sitä, että jos tulisikin vain yksi tai kaksi alkiota, jotka eivät selviäkään pakastuksesta ja sulatuksesta, niin siinä jäisi ihan hirveä jossittelu sitten, että entä jos olisi siirretty tuoreeltaan. Hoitaja sanoi, että blastokystit kyllä yleensä selviävät hyvin pakastuksesta ja sulatuksesta, mutta me tosiaan haluamme sen yhden tuoresiirron. Pyritään siis järjestämään työasiat niin, että päästään tammikuussa siirtoon. Jos kaikki siis menee hyvin ja saadaan alkio(ita).

Huhhuh. Viikonloppu on siis mennyt enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Vielä alkusyksystä klinikalta kerrottiin, että kyllä se hoito varmaan menee tuonne loppukevääseen. Nyt kuulemma syksyn aikana luovuttajia onkin saatu useampia ja jonoa liikkumaan. Aika tarkalleen siis meillä meni 8 kk tuon puhelun saamiseen siitä kun liityimme jonoon. Mies on vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun henkinen tilani nyt varmasti tämän läpikäymisen. En minä sitä voi etukäteen tietää, mutta minusta tämä "puun takaa" tullut tieto oli kyllä ihan hyvä juttu. Nyt tästä jää pois kokonaan se etukäteen stressaaminen, kun ei olla vielä edes osattu odottaa koko puhelua. Ja nyt on menossa kaikki jouluhulinat, niin on paljon muutakin ajateltavaa. Ajoitus meni siis kuitenkin loppujen lopuksi aika nappiin, vaikka aluksi sitä hieman epäilinkin.

Paljon on mielessä nyt. Päällimmäisenä ilo, onni ja toivo. Sekä kiitollisuus. Kuinka joku siellä on antamassa meille tänä vuonna parhaimman joululahjan mitä saada voi. Se joululahja on mahdollisuus. Toivon palaaminen. Meillä on nyt toivoa saada vihdoinkin oma lapsi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta taas, jos kaikesta huolimatta jäämme ilman lasta, niin tämä on nyt se viimeinen etappi tällä pitkällä taipaleella. Elämämme muuttuu ensi vuonna joka tapauksessa. Lapsen kanssa tai ilman. Oli miten oli, loppuu tämä löysässä hirressä roikkuminen ja elämässä mennään sitten eteenpäin tavalla tai toisella. Luulen, että blogini aktivoituu melkoisesti tulevina aikoina. Tänne on niin hyvä kirjoittaa. Mutta kun nyt ensin soitan huomenna sen puhelun ja varmistan hoidon aloittamisen. Kun nyt ei vaan tulisi enää mitään mutkia matkaan!

Kiitoksia ja endopohdintaa

Pitää marraskuullekin saada vielä yksi postaus aikaiseksi kun nyt vielä ehtii! Eipä ole taas itsellä niin ajankohtaisia olleet nämä jutut, niin blogikin on heti hiljaisempi.

Mutta mikä on mahtavaa edelleenkin, että yhä useampi lahjasoluhoidoissa käynyt / käyvä / menevä tuntuu "löytäneen" blogini. Ihanaa kun olette kommentoineet ja jakaneet tänne omat tarinanne. Kun näitä tämän aiheen blogeja ei juurikaan tunnu olevan, niin kaikki vertaistuki on tervetullutta <3 Ja jos tiedätte jonkun lahjamunasoluaiheisen blogin, tai olet itse kirjoittamassa sellaista, niin vinkatkaa ihmeessä!

Laparoskopiasta on nyt toivuttu ja muistona on vielä punoittavat arvet. Mutta kyllä ne siitä vaalenevat ajan kanssa. Yhdet menkat minulla on ollut sen jälkeen enkä voi valitettavasti sanoa, että ne olisivat olleet paljonkaan helpommat kuin edelliset. Tai ehkä hieman, nyt jouduin vain yhtenä iltana turvautumaan Panacodiin, kun ei enää grammaiset Panadolit ja kuussataset Buranat auttaneet. En tiedä, oliko se vielä leikkauksen jälkitiloja sitten, vai jatkuvatko nämä kivut tällaisena. No, nyt yritän ajatella niin, että jos ne pahat kivut rajoittuvat vain menkka-aikaan, niin onhan sekin jo voitto. Kun se kipu ei ole enää jokapäiväistä. Välillä tuntuu pieniä tuikkailuja todella alhaalla ja niistä sitten tietysti mietin, että onko ne sitä virtsarakossa olevien pesäkkeiden aiheuttamia. Minullehan siis leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, ettei endoa muualla ollut, mutta leikkauskertomuksesta luin, että kaksi pientä pesäkettä on virtsarakon tienoilla. Mutta voihan se olla ihan jotain muutakin. Inhottavaa tämä, kun joka pistoksesta ja tuikkauksesta aina miettii, että onko tää nyt sitä vai jotain muuta.

Alkuviikosta minulla oli selkeä ovulaatio. En edes muista, milloin oviksesta olisi aiheutunut sellainen kipu kuin minulla oli maanantai-iltana. Tai milloin ylipäänsä viimeksi olisin tuntenut ovulaatiota. Se oli tietysti hyvä juttu, vaikka enhän minä mistään voi tietää, että onko siellä munarakkulassa edes mitään sisällä. Silti tuntuu hyvältä, että edes jollain tasolla vielä kroppa toimii niin kuin naisella pitääkin. Mutta sitten kahtena seuraavana päivänä alkoi taas se ruskea tuhru. Ja taas mietin, että onko tämä vain normaalia ovulaatioon liittyvää vuotelua vai endo-oiretta vai jotain muuta. Eihän se voi olla mitenkään hirveän hyvä asia tulevan hoidon kannalta, jos kohtu vuotaa (vaikkakin vanhaa verta) siinä vaiheessa, kun sinne pitäisi siirtää alkio. Tulevina kuukausina varmaan näkee ja kokee sitten, että mihin tämä tästä kehittyy. Ihan hyvä, ettei se hoito vielä ihan heti ole tulossa, jotta tässä nyt voi vähän seurata missä mennään.

Minun on vieläkin hirveän vaikea sopeutua asiaan, että minulla on sairaus, jota ei pystytä parantamaan. Ja että paras hoitokeino on raskaus. Ja kun tämä sairaus on vielä sellainen, että kun tästä jollekin kertoo, niin harva oikeasti tietää mistä puhun eikä sitä oikein ymmärretä. Toivon vaan, että säästyn mahdollisimman vähillä oireilla tulevaisuudessa nyt kun vihdoinkin elämänlaatuni on kuitenkin ollut parempaa ilman jokapäiväisiä kipuja.

Keltainen on endometrioositietoisuuden väri. Tämä ruusukimppu
on kaikille endosiskoille <3

Joko saa odottaa?

Tämä ajatus on pyörinyt nyt pari päivää päässä. Kun nyt olen selvinnyt tuosta toisesta laparoskopiasta ja tilanteen sisuksissa nyt vihdoin pitäisi olla optimaalinen (tosin vähän häiritsee ne leikkauskertomuksessa mainitut pienet endopesäkkeet virtsarakon tienoilla), niin joko uskallan alkaa odottaa ensi kevättä?

Luulisi, että olen jo saanut odottamisesta tarpeekseni. No joo, myönnetään. Yli VIISI vuotta olemme odottaneet raskauden alkamista. Tänä aikana meille on tehty vain kaksi alkionsiirtoa, vaikka hoitoja on ollut kolmen inseminaation lisäksi viisi aloittettua ICSIä, joista yksi keskeytetty. Yhtään positiivista raskaustestiä en ole koskaan tehnyt. Piinapäivistäkin (aika alkionsiirrosta raskaustestipäivään, jos joku tietämätön tätä sattuu lukemaan) olen siis päässyt "nauttimaan" vain kahdesti. Kateellisena olen näinä vuosina lukenut muiden piinapäivistä. Vaikka ne ovatkin juuri nimensämukaista piinaa, niin silti silloin on aina se mahdollisuus onnistua. Kun ei päästä edes siirtoon, ei anneta edes mahdollisuutta. Vain äärimmäinen pettymys ja suru siitä, että kaikki henkinen ja fyysinen tuska on ollut jälleen kerran turhaa. Mutta nyt tuo kaikki on takana ja alkaa uudenlainen odotus.

Nyt olemme noin puolessa välissä odotusta siitä, kun huhtikuussa pääsimme lahjamunasolujonoon. Kun on odotettu jo yli viisi vuotta, puoli vuotta ei tunnu enää missään. Tällä kertaa tuntuu aivan erilaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että nyt meillä on mahdollisuus onnistua, siis ihan oikeasti onnistua! Koko kesän ja syksyn olen oikeastaan odottanut vain tätä laparoskopiaa. Olen odottanut sitä, että pääsisin sen jälkeen eroon näistä vaivoista, joita minulle puhjennut endometrioosi on aiheuttanut. En vielä tiedä viikko leikkauksen jälkeen, miten on käynyt. Oletus tietysti on, että vaivat helpottavat, kun sairas munasarja on leikattu endometrioomineen pois. Tulevat kuukaudet sen näyttävät. Nyt siis voin alkaa odottaa kevättä ja lahjamunasoluhoitoa.

Kyllä minua silti pelottaakin. Voi kuinka pelottaakaan! Luulen, että siinä hoitovaiheessa tulen käymään ihan samoja tunteita läpi kuin omilla soluillakin tehdyissä hoidoissa: tuleeko niitä soluja, hedelmöittyykö ne, saadaanko mitään pakkaseen ja mikä tärkeintä: päästäänkö siirtoon? Alkaako raskaus? Nyt erona on se, että todennäköisesti pelissä olevat munasolut ovat elinvoimaisempia ja terveempiä kuin omani. Todennäköisyys raskauden alkamisesta on varmasti suurempi kuin mitä omilla olisi. Eikä minun tarvitse itse kestää munasolujenkasvatusvaiheen kipuja, puhumattakaan punktiosta. Toisaalta tässä on myös se puoli, että kun tämä vaihe ei enää tapahdu minun sisälläni, en voi tietää yhtään, mitä tapahtuu. Kun en tunne sitä omassa kropassani. Voin vaan toivoa, että lahjoittaja voi itse mahdollisimman hyvin eikä joudu kärsimään liikaa. Sillä tiedän, että hän tekee sen kaiken vain hyvää hyvyyttään meidän vuoksemme. Että me saisimme kauan kaivatun oman lapsen, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt meitä, ei tunne meitä. Samalla tietysti toivon, että tuloksena olisi hyviä munasoluja, joista hedelmöittymisen jälkeen kehittyisi hyviä alkioita. Meille riittäisi edes se yksi, jos se vaan sitten jatkaisi kasvua kohdussani vauvaksi asti. Omaksi lapseksemme. Nyt kun laskeskelen, niin hei, minähän saatan olla äiti n. 1,5 vuoden päästä! Jännittävää!

Toipuminen laparoskopiasta etenee päivä päivältä. Tänään ajattelin kokeilla pientä kävelylenkkiä, kun on niin aurinkoinen päivä. Vaikka tuuleekin. Haravoida pitäisi, mutta sitä en vielä uskalla tehdä. Kipulääkkeitä menee vielä. Mieluummin silti syön niitä, että pystyn tekemään jotain. Pelkkä oleminen ei ainakaan edistä toipumista. Mahassa on taas hirmuinen mustelma ja on se vielä arka. Mutta joka päivä on edellistä parempi! Toivottavasti näin menee jatkossakin!

N80.1 Endometriosis ovarii l. sin

Noin siinä leikkauskertomuksessa lukee päädiagnoosin kohdalla. Eli suomeksi vasemman munasarjan endometrioosi. Piti jo eilen tulla kirjoittamaan, mutta en sitten jaksanutkaan. Jospa nyt sitten.

Mies vei minut sairaalaan tiistaiaamuna klo 7.30. Kävin vaihtamassa heti ylleni sairaalan vaatteet, eli ne viime kerrallakin tutuiksi tulleet verkkohousut, pitkät housut, leikkaussalipaidan, pitkät sukat ja aamutakin. Edelleen mietin, miksi niiden kuosien pitää olla niin rumia? Sairaalassa oli aamulla sähkökatkoharjoitus, jonka vuoksi leikkaustoiminta aloitettiin vähän myöhemmin. Minä olin ensimmäisenä vuorossa ja pääsin saliin jo kuitenkin klo 9. Jälleen ihmettelin, että miten paljon ihmisiä tarvitaankaan yhden ihmisen leikkaamista varten! Siinä niitä taas pyöri ympärillä ja lätkiä laitettiin päähän, rintaan ja kylkeen. Verenpainemittari käsivarteen, käteen happisaturaation mittauslaite. Ja sitten se tippa kämmenselkään. Kyseltiin mitä minulle ollaan tekemässä ja jännittääkö. Jännitti. Anestesialääkäri saapui paikalle ja pian jo tunsin kuinka se inhottava kirvelevä lääke alkoi mennä tippakanyylin kautta käsisuoneen. Happinaamari kasvojen ylle. Ajattelin, että en nukahda, en varmasti! Ja sitten pimeys. Viimeksi minun jalkani aseteltiin jalkatukiin ja housut riisuttiin vielä hereilläollessani, mutta nyt se oli tehty vasta nukuttamisen jälkeen. En nähnyt myöskään leikkaavaa ja avustavaa gynekologia ollenkaan ennen toimenpidettä.

Heräsin taas kamalaan kipuun niin kuin viimeksikin. Vedet vaan alkoivat virrata silmistä. Heti ne olivat laittamassa kipulääkettä kanyylin kautta. Aloin taas täristä ja minulle tuotiin lämpöpeitto. Pää oli niin sekaisin, ettei ollut yhtään selvää ajatusta. Vain kipu ja pelko siitä, että mitä minulle on tehty. Ja että niiden heräämön valojen pitääkin olla niin kirkkaat! Sairaalan tietojärjestelmä Mediatri oli kaatunut ja ne joutuivat tekemään käsin kaikki muistiinpanot ja merkinnät. Tosi kivaa varmaan... Nyt ei onneksi tullut sitä vuotoa niin kuin viimeksi. Verenpaineet minulla romahtivat alas ja niitä seurattiin. Jossain vaiheessa pyysin hoitajaa kertomaan, mitä minulle nyt loppujen lopuksi tehtiin. Huokaisin helpotuksesta kun hän luki koneelta, että vain vasen munasarja oli poistettu ja muuten pitäisi olla kaiken kunnossa. Leikkaus oli kestänyt noin kaksi tuntia. Heräämöstä minut kärrättiin osastolle noin klo 13.

Kivut saatiin tällä kertaa aisoihin tehokkaammin kuin viimeksi. Olisikohan syynä se, kun silloin oli se iso vuoto? Nyt vaan tuntui, että pahoinvointi oli paljon voimakkaampaa. Se paha olo oli jotain järkyttävää. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Verenpaineet olivat edelleenkin tosi matalat, pahimmillaan kävivät kuulemma 80/50 -lukemissa ja niitä seurattiin sitten vielä osastollakin. Hoitaja kysyikin, että onko minulla luonnostaan alhainen verenpaine? Ei. Päinvastoin, sehän aina pomppii taivaissa varsinkin kun joku valkotakkinen on mittaamassa. Mies tuli töiden jälkeen katsomaan, mutta taisin nukkua suurimman osan siitä parista tunnista kun hän siellä istui. Myös vanhemmat kävivät katsomassa. Kaikki he sanoivat etten näytä niin kipeältä kuin viimeksi. En ollutkaan, vain se pahoinvointi oli pahempaa. Iltapäivällä jo klo 16 aikoihin pystyin pissaamaan hoitajan avustuksella sängynviereen tuotuun "pönttöön". Illalla söin jo sämpylän ja jogurtin hyvällä ruokahalulla. Yöllä se paha olo tuli takaisin ja kipulääkettäkin jouduin pyytämään.

Keskiviikkoaamuna oli jäätävä päänsärky ja paha olo. Pelkäsin jo, että se lauantainen migreeni tulee takaisin. Köpöttelin itse huoneen vessaan. Kohta jouduinkin huutamaan, että tuokaa oksennuspussi! Iltapala lensi kaaressa pussiin. Hyi että oli niin huono olla! Aamulääkkeet meni siinä samalla... Aamupalaa en voinut juuri syödäkään sitten. Leikkaava lääkäri tuli käymään aamulla ja kertoi leikkauksen kulusta. Vasen munasarja oli ollut reilun pingispallon kokoinen ja hyvin sairaan näköinen. Siinä oli ollut kiinni yksi iso ja toinen pienempi endometriooma. Munasarjassa oli ollut kiinnikkeitä ja se oli liimaantuneena kiinni lantioon. Siinä oli mennyt sitten jonkin verran aikaa, että he olivat saaneet siististi irroteltua sen. Iso endometriooma oli puhjennut toimenpiteen aikana. En muistaisi tätä kaikkea näin tarkkaan, mutta tässä lunttaan samalla leikkauskertomuksesta, jonka sain mukaani kotiinlähtiessä. Kun kysyin lääkäriltä, että eikö sitä endoa sitten muualla ollut, niin hän vastasi että ei. Siksi minua ihmetyttääkin, kun leikkauskertomuksessa lukee seuraavasti:

"...rakon tyvessä vasemmalla on pieni endometrioosipesäke ja samoin rakkoperitoneumilla on pieni proliferatiivinen punakka pesäke..."

Eli tuon mukaan sitä endoa siis on jossain rakon tietämillä kuitenkin..? Ja kertomuksesta ei ainakaan käy ilmi, että sitä olisi poltettu pois. Onko se sitten niin pientä, että ei ole mainitsemisen arvoista? Googletin tuon "proliferatiivinen" ja se ilmeisesti tarkoittaa kasvavaa. Lääkärin mukaan tilanne nyt kuitenkin näytti oikein hyvältä tulevaa lahjamunasoluhoitoa ajatellen, joten näillä mennään. Tuo leikkauskertomus pitää lähettää Dextraan. Samoin patologin lausunto siitä munasarjasta, kunhan se ensin minulle postitse lähetetään.

Keskiviikkona siis pääsin iltapäivällä kotiin. Lounaan olin saanut syötyä jo hyvin ja söinkin viimeiseen muruun asti. Oli niin nälkä! Pahoinvointi oli poissa ja halusin vaan kotiin. Mies tuli hakemaan, hän teki sen päivän töitä kotoa käsin, ettei minun tarvinnut olla yksin. Matkalla hän haki vielä minulle määrätyt kipulääkkeet apteekista. Näitä nyt pitää syödä kuuriluintoisesti kolmesti päivässä tämän viikon loppuun ja sitten tarvittaessa. Eli Panadol 1g + Burana 600 mg. Viimeksi en saanut mitään lääkereseptiä lähtiessäni! Sairausloma on kuun loppuun, eli töihin menen reilun viikon päästä maanantaina. Eilen oli aika kipeä päivä, ja se meni melkeinpä vaan makoillen ja DVD:tä katsellen. Suklaata on. Pyrin kuitenki vähän jaloittelemaan. Eilen kävin postilaatikolla, mutta sieltä tulin takaisin naama valkoisena ja piti mennä suoraan sänkyyn vähäksi aikaa. Tänä aamuna olen vähän puuhaillut, mutta jaksaminen on vielä rajallista. Maljakkoa en saanut nostettua ylähyllylle, kurottelu sattuu. Samoin yskiminen. Otin suihkun jälkeen haavateipit pois ja ihan siisteiltä ne haavat näyttävät.

Kyllä minä toivon, että tämä olisi viimeinen laparoskopiani. Oli se taas sen verran inhottava kokemus. Tiedän kuitenkin, että endometrioosi on sairaus, jolla on tapana uusiutua eikä voi etukäteen tietää, vieläkö leikkauspöydälle joudun. Huonekaverinani minulla oli nainen, joka myös sairastaa endoa ja hänellä oli jo kolmas laparoskopia. Häneltä poistettiin toinen munasarja ja kohtu tämän taudin takia :(. Tosin kohdunpoisto oli senkin takia, kun hänellä on jo kolme lasta eikä enempää halunnutkaan. Mutta ei se silti mikään helppo juttu ole. Tämä on inhottava, inhottava tauti! Mutta minä selviän tästä ihan niin kuin olen selvinnyt kaikesta tähänkin asti.

Jos ei maha niin sitten pää

Hohhoijaa, onpas ollut viikonloppu. Perjantai oli jo helpompi päivä kipujen suhteen. Töissä pärjäsin napsimalla ibuprofeenia ja parasetamolia. Iltaa kohti alkoi tulla vähän huono olo ja päänsärkykin alkoi orastaa. Noh, kunnon yöunet niin jospa se siitä. Kuinka väärässä olinkaan! Heräsin lauantaiaamuna aivan järkyttävään päänsärkyyn. Nousin ylös ottamaan lääkettä ja samantien alkoi vatsassa velloa. Olo oli kuin jossain vuosisadan krapulassa. Paitsi etten ollut koskenut tikullakaan alkoholiin. Menin takaisin nukkumaan. Parin tunnin päästä heräsin ja päänsärky ei ollut kadonnut mihinkään, pahentunut vain. Voin niin huonosti, että olin vähällä oksentaa. Olin ihan varma, että nyt iski joku mahatauti. Tietysti just nyt! Taasko se leikkaus siirtyy jos tämä ei mene nyt viikonloppuna ohi! Sitten se päänsärky alkoi muuttua vain toispuoleiseksi. En jaksanut edes istua enkä kestänyt lainkaan päivänvaloa. Oikea puoli naamasta puutui ja poski tuntui siltä kuin se olisi turvoksissa. Kauhulla jo ajattelin, että nyt se on aivoinfarkti. Pystyin kuitenkin puhumaan normaalisti. Sitten muistin, että olen kokenut tämän ennenkin. Mutta siitä nyt on jo sellaiset 20 vuotta. Eli migreeni!

Muistan hyvin, että minulla oli kausittain migreenejä teini-iässä, yläasteikäisenä. Yhtenä kesänä niitä oli usein ja ne olivat näin pahoja kuin nytkin. Mutta tosiaan 20 vuotta olen saanut olla ilman niitä, mutta nyt se jostain syystä sitten iski. Ja kuin taantumana 20 vuotta taaksepäin, nyt samaan aikaan myös naamani pärähti täyteen näppylöitä. Siis kasvonikin näyttävät siltä kuin joskus 15-vuotiaana. Nice. Tästä voisin päätellä, että ehkä tämä nyt tulee jostain stressi/hormonijutuista. Kun vielä se aika kuukaudesta. Äiti käväisi eilen kylässä ja sanoi heti, että "sulla on migreeni". Käski vaan pimeään huoneeseen ja kylmää otsalle. Hän sanoi, että hänellä oli myös teini-iässä migreeniä ja se palasi takaisin muutamaan otteeseen vaihdevuosi-iässä. Siinä se tuli. Joko ne vaihdevuodet siis minullakin nyt tosiaan on alkamassa? Mutta eihän se sovi lainkaan yhteen tämän endometrioosidiagnoosin kanssa. Tätäkin olen miettinyt: miten voi olla yhtä aikaa hiipuvat munasarjat ja endometrioosi? Joka lähteessä mainitaan, että endometrioosi on hedelmällisessä iässä olevan naisen sairaus. Ja minähän en ole millään tasolla hedelmällinen.

Onneksi tänään päänsärky on pysynyt poissa. Vietinkin siellä pimeässä makkarissa yli vuorokauden putkeen. Tänään on ollut vielä vähän huono olo ja kirkkaat valot ovat aristaeet silmiä. Nyt olen sitten alkanut vähän panikoida sitä ylihuomista leikkausta. Tosin en uskalla edes ajatella että se tapahtuu ennen kuin olen siellä leikkauspöydällä. On tässä taas ollut niin paljon kaikkea... Ties vaikka tuo migreeni uusiutuu. Miten sekin nyt oikeasti iski juuri nyt, niin monen vuoden tauon jälkeen?!? Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi kestämistä. Eniten pelkään sitä leikkauksen lopputulosta. Että löytyykö sitä endometrioosia vielä muualtakin kuin vasemmasta munasarjasta. Se on pahinta. Toiseksi eniten pelkään sitä leikkauksenjälkeistä aikaa. Kun olen sen kerran kokenut ja se oli kamalaa, en voi millään ajatella, että ei se ole mikään iso juttu. Jos olen yhtä kipeä kuin viimeksi. Voin vain yrittää lohduttautua ajatuksella, että jospa se menisi helpommin kuin viimeksi. Mutta oman hoitohistoriani tietäen: koskaan ei mikään ole mennyt helpommin kuin edellisellä kerralla. Päin vastoin. Siksi minua nyt pelottaakin.

Endomaha

Tänään piti lähteä töistä ensimmäinen kerran endokipujen takia. On kp1 ja tämä on se pahin päivä kuukaudesta. Aikaisemmin on aika hyvin käynyt ja olen sattunut olemaan vapaalla just pahimpina päivinä. Tai no, viimeksi en ollut, mutta kestin työpäivän kuitenkin läpi kipulääkkeiden voimin. Nyt en kestänyt. Neljän jälkeen alkoi sellainen kipu, etten voinut seisoa suorassa. Maha turposi kauheaksi rantapalloksi. Burana+Panadol oli ihan kuin lumeeksi vaan. Pakko oli soittaa mies hakemaan minut töistä. Otin äsken kuvan mahasta (tekstin llopussa) Se on tässä jo vähän laskenut siitä pahimmasta kun olen tässä reilun tunnin makaillut. 

Minulla tuo turpoaminen tulee aina kipujen kanssa. Onkohan se miten yleistä? Aamulla myös kun alkoi tuntua, että vessaan pitää mennä, oli suolistossa kipuja. Ei kai nämä oireet viittaa siihen että se olisi sittenkin levinnyt suolistoon? En usko että näin on. Mutta kyllä nyt tiistain leikkaus, tai varsinkin se leikkaukseen lopputulos, pelottaa. Samalla odotan sitä kuin kuuta nousevaa ja toivon, että se veisi tämän kamalan taudin mennessään!

Tämä on muuten eka blogipostaus, jonka teen kännykällä sängyssä maaten. Joten saa nähdä tuleeko tästä pelkkä sotku.

Ei raskausmaha vaan endomaha :(

Aihetta kiitollisuuteen

Tänään on Roosa Nauha -päivä. Itse makaan edelleen kipeänä kotona, mutta olen silti varustautunut tähän päivään jakamalla somessa aiheeseen liittyviä kuvia. Olen pukeutunut pinkkiin toppiin, laittanut rintapieleeni roosan nauhan sekä lakannut kynteni Lumenen Roosa Nauha -lakalla.

Tässä kuvassa pidän sydäntäni vasten kirjaa, sillä tämä päivä on myös Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Kuvassa nämä kaksi päivän teemaa nivoutuvat yhteen siten, että tuo kirja (Juhani Ahon Kootut teokset, vuodelta 1921) on kuulunut alunperin mummolleni, joka sairasti rintasyövän.



Vielä parempi kuva vain kynsilakasta, koska se vaan on niin söpö!
 

Minulle tämä rintasyöpäasia on ollut tärkeä siitä asti, kun mummoni aikanaan sairastui. Hän oli jo iäkäs sairastuessaan, mutta silti se herätti ajattelemaan sitä, että sama voi tapahtua myös minulle. Eikä tästä ole kuin muutama viikko kun säikähdin pattia rinnassani, joka onneksi osoittautui vain tulehtuneeksi talirauhaseksi (tässä siitä). Kuitenkin tuo tilanne säikäytti sen verran, että olen vakaasti päättänyt tästä lähtien joka kuukausi tutkia rintani siltä varalta, että siellä ei ole mitään sellaista, mitä ei kuuluisi olla. Kyllä jokaisen naisen kannattaa tehdä niin, sillä mitä pikemmin mahdollinen kasvain havaitaan, sitä paremmat mahdollisuudet on parantua täydellisesti sekä myös rinnan menettämisen riski vähenee.

Tänään siis olen kiitollinen siitä, että minulla on asiat kuitenkin niin hyvin, ettei minun tarvitse pelätä henkeni puolesta. Krooninen kipu ja vuodot sekä henkinen tuska lapsettomuuden vuoksi ovat kamalia enkä jaksa pahimpina päivinä olla kiitollinen yhtään mistään. Tänään olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulla on terveet rinnat. Vaikka lisääntymiselimistössäni jyllääkin sairaus, joka vaatii radikaalin operaation, ei se kuitenkaan ole millään lailla henkeä uhkaava. (Tässä kohtaa siis koputus puuhun, että se todellakin menee niin eikä laparoskopiassa paljastu ikäviä yllätyksiä.) Vaikka makaan kotona kipeänä ja pelkään tulevaa leikkausta, olen päättänyt tänään pitää itselleni kiitollisuuspäivän. Huomenna saa taas mököttää jos siltä tuntuu ;)

Lääkärikäynti

Niinhän siinä kävi, että leikkausta jouduttiin siirtämään. Menin eilen sairaalaan sovitusti naistentautien ja kirurgian osastolle lääkärin vastaanotolle. Siellä olikin vastassa kolme lääkäriä, jotka ovat mukana leikkauksessa. Kaksi leikkaavaa gynekologia ja ilmeisesti kolmas oli ohjauksessa oleva erikoistuva lääkäri tms. Heti alkuun kerroin, että mulla on viikonloppuna alkanut flunssa. Se oli sitten sillä selvä. Ylilääkäri sanoi heti, että sitten leikkausta siirretään. Itse toimenpiteen kannalta tauti ei ole riski, mutta nukutuksen kannalta on. Kuulemma viimeistään leikkausaamuna anestesialääkäri sanoisi, että ei leikata. Kun on infektio hengitysteissä, on nukutuksen aikana melkoinen riski siinä, että se leviää hengitysputken kautta keuhkoihin ja aiheuttaa keuhkokuumeen. Juu, ei kiitos. Parempi siis siirtää koko operaatiota. Nyt tämä on mennyt vielä pahempaan suuntaan, ja jäin tänään töistä kotiin lepäämään. Saattaa olla jopa keuhkoputkentulehdus, sen verran vähän rinnassakin tuntuu. Sain kuitenkin jo uuden ajan kahden viikon päähän, eli onneksi en joudu sen pidempään odottelemaan. Kunhan vaan tämä infektio nyt ennen sitä paranisi...

Kerroin siitä verenvuodosta, joka minulle tuli viikko sitten combatin jälkeen. Lääkärit halusivat sitten senkin takia tutkia minut, mutta sille ei löytynyt mitään syytä. Vähän jäi kaihertamaan, koska ei minulla ole koskaan sellaista ollut. Kulemma endometriooma ei vuoda kirkasta verta, vaan se vuoto on tullut joko kohdusta tai emättimestä. Lääkäri mietiskelikin tutkiessaan, että olisiko viimeksi mainitussa havaittavissa endopesäke. En kuitenkaan tuntenut kipua, joten ei ilmeisesti. Selittävää syytä ei siis varmuudella löytynyt. Ultrassa näkyi vasemmassa munasarjassa edelleen kuulemma "tiivis paketti", jonka vuoksi koko munasarja kannattaa poistaa. Ensimmäistä kertaa kuitenkin olivat vähän huolestuneita myös oikeasta puolesta. Olen jo kyllästymiseen asti kuullut joka ikinen kerta kun uusi lääkäri on ultraamassa, että "munasarja on jännästi kohdun päällä" ja olihan se niissä punktioissakin haasteellinen. Nyt he yksissä tuumin tutkailivat ruutua ja mietiskelivät, että olisiko sinne kehittynyt kiinnikkeitä ja olisiko se munasarja liimaantunut kohtuun kiinni. No sepä kiva!! Keskenään keskustelivat myös siitä, että sittenhän nähdään LP:ssä, että pitääkö oikeaakin siivota. Mutta kuulemma kyllä sinne pitää ainakin jotain kudosta saada jätettyä ettei potilaalla ala samantien vaihdevuodet. Minä siinä makasin ja kuuntelin aika järkyttyneenä, että mitä helv****. Ei tällaisesta ole vielä aiemmin ollut puhetta. Joka tapauksessa leikkaus kuulemma tulee olemaan todennäköisesti haastava ja saattaa kestää parikin tuntia. Kyllähän minä siinä hätäännyin tällaisista tiedoista. Ylilääkäri sitten sanoi, että aina varaudutaan endometrioosileikkauksissa siihen, että voi tulla isompikin operaatio. Näissä tapauksissa kun ei koskaan etukäteen tiedä, mitä tulee vastaan kun viedään kamera sinne vatsaonteloon. Puhui jo suolenpoistoista ja avanteistakin. Hyvä etten alkanut itkua vääntää siinä ;D No, onneksi lääkäri totesi että minulla tuskin suolistoon sitä endoa on päässyt, koska en oireile sen kaltaisesti. Eli hyvin jos käy, endo on pelkästään siinä vasurissa ja siitä selvitään kun se poistetaan. Toivotaan näin. En tiedä, miten kestäisin uutisen siitä, että oikeaakin olisi pitänyt mennä sörkkimään. Pääasia kuitenkin on, että kohtu olisi kunnossa (vähän mietityttää se vuoto). Sehän tässä minun tapauksessani on olennaisinta lahjamunasoluhoitoa ajatellen. No, sanotaanko nyt näin, että ei tämä odottelu tässä ainakaan maailman helpointa ole...

Onneksi sain samalla kerralla kuitenkin käydä jo hoitajan haastattelussa ja sain ohjeet leikkaukseen valmistautuista varten. Sekä mukaani samanlaisen juoman, jonka viimeksikin. Se täytyy juoda leikkausaamuna kaksi tuntia ennen sairaalaanmenoa. Ensi viikon perjantaina voin soittaa osastolle ja kysyä leikkauspäivän aikataulua, jotta osaan tulla sairaalaan oikeaan aikaan. Leikkaus siis tapahtuu tiistaina 21.10. Jos nyt tästä taudista siihen mennessä tervehdyn. Nyt siis kaikki energia toipumiseen, jotta ei toistamiseen jouduta siirtämään. Ja yritän ajatella, että ei siellä oikeasti voi olla enää mitään muuta kuin se vasuri. Ei voi.

Hyviä ja huonoja uutisia

Takana on melkoinen viikko. Maanantaina sain aivan mahtavia uutisia! Kahdeksan vuoden sijaisuuksien jälkeen saan vihdoin vakinaisen työpaikan! Olin alkuviikon ilosta sekaisin. Enkä oikein vieläkään käsitä koko asiaa. Niin monta vuotta elämä on mennyt niin, että olen vaan muutaman kuukauden pätkissä (pari kertaa on ollut ylellisyyttä saada tietää jopa vuodeksi eteenpäin!) tiennyt mitä tuleman pitää ja aina jännittänyt, että jatkuuko työ vai olenko työttömänä. Lomia ei tietenkään ole kertynyt ja on ollut se ristiriita, että joko on pitkiä pätkiä töissä ilman kunnon lomaa tai sitten työttömänä. Nyt loppuu tuo noidankehä ja olen tietysti asiasta äärettömän onnellinen! :) Myös työnkuvani tulee osittain muuttumaan ja vaikka uudet haasteet jännittävätkin, niin odotan niitä jo innolla. Nyt voin olla kyllä itseeni tyytyväinen, sillä hakijoita oli 46 ja kaksi valittiin. Myös tulevaan työpariini olen hyvin tyytyväinen. Me tullaan hyvin toimeen ja osaamis- ja kiinnostuneisuusalueiltamme täydennämme varmasti hyvin toisiamme.

En sitten tiedä, johtuuko osittaisesta stressin laukeamisesta, että nyt olen lievässä flunssassa. No, eihän tässä muuten mitään, mutta kun keskiviikkona olisi edessä se laparoskopia! Ja vasta sairastin kunnon flunssan reilu kuukausi sitten. Nyt taas. Tämä alkoi perjantaina kurkkukivulla. Se on nyt lientynyt, mutta tilalle on hiipinyt tukkoisuutta. Tyypillisiä virusoireita siis. Kuumetta ei ole. Olen tehnyt viikonlopun aikana kaikkeni, jotta saisin tämän flunssan häipymään. Olen ottanut extra-annoksia sinkkiä ja C-vitamiinia, juonut teetä, jossa on haudutettua inkivääriä ja hunajaa, levännyt, ollut huivi kaulassa, imeskellyt Strepsilsiä... Tänään ajattelin vielä käydä eukalyptus-löylyissä. Huomenna minulla on sairaalassa haastattelu osastolla ja lääkärin vastaanotto. Siellä ne varmaan osaavat sanoa, että olenko leikkauskunnossa vai en vai katsotaanko vielä mikä kunto on keskiviikkona. En olisi kyllä nyt millään halunnut tällaista mutkaa matkaan. Nyt olisi niin hyvä saada tuo leikkaus pois alta, jotta olen toipunut kunnolla ennen uuden työn alkua. Ja muutenkin. Olen niin täynnä tätä oireilua, että haluan vaan päästä siitä eroon.

Oireita siis on ollut edelleen. Kipupäiviä ja vuotoja. Tällä viikolla en ole kivuista paljon joutunut kärsimään, mutta tiistaina kyllä säikähdin. Olin niin täpinöissäni, kun työpaikka varmistui, että oli pakko päästä purkamaan sitä combattiin. En ole voinut aikoihin sielläkään käydä kipujen takia. Nyt ei sattunut ollenkaan, joten eikun vaan taistelemaan! Kotiin tultuani kävin vessassa ja säikähdin, kun oli aika lailla tullut vuotoa (kp 11). Ensin ruskeaa, mutta se muuttui ihan kirkkaanpunaiseksi ja sitä kesti koko illan. Kyllähän siinä vähän panikoin, että meninkö nyt sössimään kun menin hyppimään ja huitomaan sinne combattiin. Entä jos se endometriooma puhkesi? Toisaalta ajattelen, että kai se olisi aiheuttanut aikamoisia kipuja, ja minulla ei ollut juuri mitään tuntemuksia. Kaksi seuraavaa päivääkin vielä vuotoa tuli, mutta se oli taas muuttunut ruskeaksi. Olo kyllä oli todella voipunut ja pahoinvointiakin oli, mutta nyt ajattelen, että se on voinut enteillä tätä flunssaa. Mistähän tuo vuoto johtui? Tuliko se siitä endometrioomasta vai mistä? Se on selvää, että tuo rankka liikunta sen aiheutti, mutta miksi? Pitää tätä kysyä huomenna lääkäriltä. Muutenkin tuntuu, että elämäni on yhtä vuotamista. Edellinen kiertokin oli taas lyhyenläntä, se jäi vain 22 päivään!

Nyt siis lepäilen kotona tämän päivän ja toivon, että tämä flunssa nyt tästä oikeasti jo huomiseksi korjaantuisi. Olisi kiva saada varmuus leikkaukseen pääsystä, ettei sitä tarvitsisi enää jännittää ja ainakaan lykätä eteenpäin.

Edessä laparoskopia vol 2

Jospa niitä kuulumisia tänne kirjoittelisin taas pitkästä aikaa. En aina oikein jaksa näitä lapsettomuusasioita vatvoa samaan tahtiin kuin ennen (vaikka ne mielessä pyöriikin joka h****tin päivä), mutta välillä on hyvä kirjoittaa.

Kävin viime viikolla siellä gynen polilla seurannassa ja olen menossa vasemman munasarjan poistoleikkaukseen. Se endometriooma siellä on ja pysyy eikä se sieltä itsestään mihinkään katoa. Oireet on olleet koko ajan pahempia ja nyt sain jo Panacod-reseptinkin. Muutamana päivänä olen joutunut siihen turvautumaan. Ei niitä voi töissä käyttää, mutta siellä sitten on kärvisteltävä miedompien lääkkeiden kanssa. Ei niitä kipuja onneksi päivittäin niin pahoja ole, mutta sen verran, että elämänlaatuni on kyllä laskenut reilusti. Juoksulenkillä en voi käydä ollenkaan, ja olen joutunut muutamana päivänä perumaan myös suunnitellut treenit kipujen takia. Pyöräilykin on välillä hankalaa. Etukäteen ei oikein voi ennustaa kipupäiviä muuten kuin menkka- ja ovulaatioajat. Niiden ulkopuolella niitä sitten tulee milloin tulee. Samoin ne vuodot ovat jatkuva kutsumaton vieras. Lääkäri totesikin heti munasarjani nähdessään, että siivottavahan täällä on. Yhdessä päädyttiin koko munasarjan poistoon. Toisaalta se tuntuu pahalta, mutta toisaalta se on helpotus. Eipä voi endo siihen enää takaisin iskeä. Myös se, että meillä en keväällä lahjamunasoluhoito tulossa, on peruste leikkaukselle. Kaikki haluavat, että silloin tuolla sisuksissa olisi mahdollisimman hyvät edellytykset hoidon onnistumiselle. Se on kuitenkin meidän viimeinen mahdollisuus ja rahallisestikin iso satsaus. Ei haluta ottaa mitään riskiä, että siellä on siinä vaiheessa jotain sellaista ongelmaa, joka olisi voitu korjata.

Minulla oli myös koholla merkkiaine CA 12-5 (verikokeesta selvisi). Sillä diagnosoidaan ja seurataan munasarjasyöpää. Se on joillakin endopotilaillakin koholla ja lääkärin mielestä tämä minun tapauksessani viittaa juuri endometrioosiin. Lopullinen varmistus tulee tietysti sitten patologilta leikkauksen jälkeen, mutta eiköhän se sitä endoa ole. En suostu ajattelemaan enää mitään pahempaa vaihtoehtoa ihan tosissani.

Pääsin kiireellisempään jonoon ja jo eilen sain leikkausajan. Se tulee tapahtumaan lokakuun 8. päivä. Kaksi päivää ennen minun pitää käydä vielä haastattelussa kirurgian ja naistentautien osastolla sekä lääkärin vastaanotolla. Niin se meni viimeksikin. Onneksi ei tarvitse tämän kauempaa odotella. Kyllä se laparoskopia vähän jännittää, kun se viimeksikään ei ollut mitenkään helppo. Mutta yritän ajatella niin, että toinen kerta olisi sitten helpompi...???

Olipahan tässä vielä ylimääräisiä sydämentykytykisä viime päivinä muutenkin, kun löysin viikonloppuna rinnastani kipeän patin. Siinä vaiheessa tuntui, että nyt loppuu voimat totaalisesti. En uskonut, että kyseessä on mitään vakavaa, mutta tuntui vaan siltä, että miksi taas jotain? Onneksi pääsin suht nopeasti työterveyshoitajalle. Eilen siis kävin siellä, ja se patti osoittautui pahasti tulehtuneeksi talirauhaseksi. Lääkäri sitten teki siihen pikkuruisen viillon ja tyhjensi sen. Hyhhyh, paljon tulikin mömmöä ja vieläkin se vähän tihkuttaa. Nyt on tissi puoliksi paketissa ;D Sain myös antibioottikuurin tulehdukseen. Lääkäri halusi teettää myös täydellisen verenkuvan, koska kaularauhaseni oli turvoksissa. Yritin kyllä selittää, että se varmaan johtuu tästä kipeästä kädestä. Se rauhanen/imusolmuke siis turpoaa aina kun saman puolen käsi kipeytyy. Lääkäri kuitenkin halusi teettää ne kokeet kun olin olevinaan niin väsyneen näköinenkin. No joo, olen kyllä ollutkin todella väsynyt, mutta on tässä nyt kaikenlaista stressiä ollut, niin ei kai se mikään ihme ole.

Minä haluaisin...

...kävellä hymyssä suin vauvanvaateosastoilla hipelöiden ihania vaatteita ja joko ostaa tai olla ostamatta niitä omalle vauvalleni. Ei aina toisten... Ihan sama, ovatko uudet söpöt vaatteet turhaa vai ei. Mutta jos siihen olisi edes mahdollisuus, että saisin ostaa ihan omalle pienelle.

...olla kerrankin se, joka kääntää päänsä, kun jostain taustalta kuuluu: "Äiti!".

...oppia ihan itse sen, mitä se on, kun on lapsi(a). Enkä aina vaan seurata vierestä mitä muilla on ja miettiä, mitä itse tekisin toisin ja mitä samalla tavalla.

...puhua mieheni kanssa tulevaisuudesta sanoilla "sitten kun meillä on lapsi", eikä "sitten jos ehkä mahdollisesti meille se lapsi joskus tulisi". Mietimme tässä yksi aamu makuuhuonejärjestelyjä josselapsimeillejoskusehkätulisimahdollisesti. Että vaihdettaisko makuuhuoneita sitten, tapetit ainakin pitäisi vaihtaa. Ei näistä voi puhua ilman surua, koko ajan luopumisen tunne läsnä. Parempi siis olla puhumatta.

...elää muutenkin tässä ja nyt eikä sitten jos/kun.

...olla poistumatta pikkuhiljaa paikalta, kun juhlissa tms. naisten puheet alkavat kääntyä vertailuun lapsista, synnytyksistä ja raskausajasta. Olen ulkona. En pysty kuuntelemaan. En ehkä koskaan tule olemaan osa tuota piiriä.

...olla joka päivä miettimättä, että nyt pitää ajatella vaan ensi kevättä suhteessa omaan oloon. Kaikki, niin kehoon kuin mieleenkin, liittyvät asiat on ajateltava niin, että ensi keväänä pitäisi olla noilta osin mahdollisimman hyvässä kunnossa. Entä jos epäonnistun? Tämä on stressaavaa.

...olla miettimättä sitä rahamäärää, joka ensi keväänä hoitoon kuluu. Sen lisäksi, mikä on jo kulunut. Pankkilainaa, joka on vielä otettava.

...olla joskus yhden päivän ajattelematta lapsettomuutta. Ei, se ei ole ollut mahdollista kertaakaan viimeisen viiden vuoden aikana. Tai ainakaan neljän, jonka aikana olemme olleet ns. virallisesti tahattomasti lapsettomia.

Ei minulla muuta tänään.

Endoelämää

Hei taas ja anteeksi teille kommentoijille, joille vastaaminen kesti näin kauan! Kyllä minä kännykällä aina luen saapuneet kommentit, mutta niihin vastaaminen on sitten jäänyt. Olen siirtynyt käyttämään enimmäkseen kännyä sosiaalisessa mediassa ja blogin päivittäminenkin on sitten jäänyt, kun se tuntuu kännyllä vaivalloiselta. Nyt aukaisin läppärin ja ajattelin kirjoittaa tämänhetkiset kuulumiset.

Nyt oikeastaan vaan odotan syyskuun 9. päivää, jolloin minulla on se lääkäriaika gynen polilla. Olen miettinyt kaikkea mahdollista, mitä voisin sanoa perusteeksi sille, että pääsisin siihen munasarjan poistoleikkaukseen. Minä pelkään sitä leikkausta, koska edellinen laparoskopia 2 vuotta sitten oli kamala kokemus. Mutta enemmän minä pelkään tulevaisuutta tämän jatkuvasti oireilevan munasarjani kanssa. Siitä kun ei ole minulle mitään hyötyäkään, kun munanjohdin on jo poistettu. En halua vetää loppuikääni mitään pillereitä, jotta oireet pysyvät poissa. En halua millään tavalla vaarantaa ensi kevään hoitoa tämän endometriooman vuoksi. Melkein siis toivon, että se olisi kasvanut siellä sen verran, että lääkäri laittaa minut leikkausjonoon. Toisaalta voisin kuvitella, että asiansa osaava lääkäri jo laittaisi siihen jo sen tulevan hoidon takia. Sekä oireideni, jotka kyllä alkavat olla melkein jokapäiväinen seuralaiseni.

!!Ällövaroitus!!

Laskin, että elokuussa minulla on ollut täysin vuodottomia päiviä 8 kpl. Siis 22 päivästä 14 on ollut sellaisia, jolloin on jotain vuotoa ollut. Ensinnäkin viime menkat olivat järkyttävät. Koko ajan ne on menneet pahemmaksi, mutta viimeiset veivät kyllä voiton. Toinen vuotopäivä oli sellainen, että piti vaihtaa sidettä vajaan tunnin välein. Oltiin lähdössä päiväreissulle, eikä siitä meinannut tulla mitään, kun just ennen lähtöä kävin vielä vessassa ja kas kummaa, kun oli kunnolla mennyt läpi alushousuista ja shortseista (en ollut edes huomannut kun olivat mustat). Siis alle tunnissa. Viimeksi minulle on käynyt näin joskus teininä. Myös maha oli sekaisin siitä ibuprofeenin määrästä, mitä jouduin kipuihin vetämään. Mies jo oli vähän sitä mieltä, että jäädään kotiin, mutta en halunnut perua sitä reissua, joka oli kuitenkin ollut mielessä jo pitkään. No, me lähdettiin kyllä, mutta olihan se vähän hankalaa, kun piti jatkuvasti olla tietoinen lähimmästä vessasta, jotta pääsee siteenvaihtoon. Menkkavuotopäiviä oli neljä ja sen jälkeen pari päivää ruskeaa tiputtelua (sitä siis myös ennen menkkojen alkua pari päivää). Sitten olikin muutama oireeton päivä ja jo ajattelinkin, että jee, selvisinkö näin vähällä seuraaviin menkkoihin asti?!? No en selvinnyt. Kp 10 alkoi ruskea tuhru taas kipujen kera. Sitä kesti viisi päivää, juuri siis ovulaatioajan ympäristössä. Muutamana päivänä tuli myös ihan selkeitä ruskeita (vanhoja?) hyytymiä ja muita klimppejä. Ihanaa. Pyöräily tuntui pahalta tärinän vuoksi. Lenkkejä ei voinut edes harkita. Sitten oli kaksi vuodotonta päivää, joita seurasi taas kaksi päivää ruskealla tuhrulla ja "klimpeillä". Seuraavana päivänä enää vaaleaa... jotain. Nyt on menossa kolmas vuodoton päivä putkeen. Mutta tämä on vain tyyntä myrskyn edellä, sillä eletään kp 23 ja menkat on siis ihan oven takana. Paineentunne is back again ja viime kuukausinahan kiertoni on ollut pituudeltaan siinä 22-27 päivän välillä. Kauhulla ajattelen ensi viikkoa ja työssäoloa vuodon ja kivun kanssa. Entä jos minulle käy töissä samalla tavalla kuin kävi kotona viimeksi? Pitää ottaa varalta vaihtohousuja mukaan...

Että kyllä tämä yhä enenevissä määrin alkaa vaikuttaa siltä, että endometrioosipotilaita tässä ollaan. Jotenkin niin ironista. Lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen aikana aina ajattelin synkkinä hetkinä, että "onneksi minulla ei sentään ole endoa!". Ja tässä sitä nyt ollaan. Jotenkin tuntuu niin väärältä, että vielä tämä. Tietysti nyt toivon, että tämä minun tautini olisi sitä laatua, että se endo on tosiaan vain siellä munasarjassa ja sen uusiutuminen voidaan estää poistamalla munasarja kokonaan. Jos pelkkä endometriooma leikataan, se uusiutuu todennäköisesti joskus. Lohdullista on tietää, että silloin kaksi vuotta sitten laparoskopiassa endosta ei näkynyt mitään viitteitä, joten voisi kuvitella, että sitä ei sitten tosiaan muualla ole. Yritän ajatella positiivisesti, että asia on näin. Siksikin haluan siihen leikkaukseen, että asia varmistuu. Tällä hetkellä olen aika väsynyt tähän tilanteeseen. En todellakaan halua elää loppuikääni (tai siihen asti kun hormonitoiminta loppuu kokonaan) tällaisten oireiden kanssa. Onneksi muuten menee nyt paremmin kuin alkukesästä ja elämä on välillä jopa ihan mukavaa. Kipuunkin tottuu.

Adoptio-kortti ja muuta "mukavaa"

Nyt pitää avautua. Monet lapsettomat käyttävät termiä "adoptio-kortti" tilanteista, jolloin ihmiset ottavat puheeksi adoption mahdollisuuden. Tätä termiä ei yleensä käytetä kovin positiivisessa merkityksessä. Yleensä tilanteessa on keskusteltu lapsettomuudesta jonkun toisen osapuolen kanssa ja sitten sieltä toiselta osapuolelta "vedetään se adoptio-kortti". Tästä asiasta olen vaahdonnut ennenkin tässä postauksessa.

Tänään se taas tuli. Palasin siis töihin maanantaina sairauslomalta, ja työkavereiden kanssa sitten on jonkin verran juteltu näistä syistä, miksi olin poissa. Tänään sitten oli taas yksi tällainen keskustelu, joka meni aiiiiivan liian pitkälle. Minulle tuli niin paha mieli (okei, mielentilani muutenkin tuntuu olevan vielä vähän hauraalla pohjalla...), että kävin vessassa tirauttamassa itkut. Työkaverini siis kysyi, että onko meillä nyt hoitoja meneillään, kun olin sairauslomalla. Vastasin, että ei ole, vasta ensi vuoden puolella jotain. Mutta osasyy sairauslomaan oli tämä lapsettomuuden aiheuttama henkinen kuormitus. Tämä henkilö on ollut tietoinen hoidoista alusta asti ja tietää, miten vaikea asia tämä minulle on. Nyt sitten (taas) hän kuitenkin laukaisi: "mutta kyllähän se adoptiokin olisi hyvä vaihtoehto". Siihen sitten vastasin, että ei se meille ole. Aina, aina, kun vastaa kenelle tahansa näin, sieltä tulee sellainen ilme, että nyt vaaditaan selitystä. Miksi? Miksi minä olisin velvollinen selittämään yhtään kenellekään, miksi adoptio ei ole meille vaihtoehto? Ja jatkoa seurasi "kyllä se mieli kuule voi vielä muuttua ja haluattekin joskus vielä adoptoida". EI, EI ja EI! Tämä on taas tätä. Onhan se adoptio niin helppoa, että naps vaan, kun päätät adoptoida lapsen, niin se on kohta sylissä. Selitin, että ei se kyllä ihan niin mene, meilläkin ikää alkaa olla ja se adoptioprosessi voi olla todella monen vuoden mittainen ja nykyään muutenkin aika vaikeaksi tehty janiinedelleen. Ja sitten vielä: "kuule kun maailmassa on niin paljon lapsia, joilla ei ole äitiä ja isää. Jotka tarvitsisivat hyvän kodin". ....... AIJAAAAA?!!!???? Enpä tiennytkään! Tässä vaiheessa näin punaista ja itku oli jo lähellä. Siis ihan kuin meillä olisi velvollisuus nyt sitten adoptoida, kun emme voi omaa saada? Minä loukkaannuin tästä todella. Minä olen sitä mieltä, että jos näin ajatellaan, niin kenenkään ei pitäisi "tehdä" omia lapsia, vaan ensin pitää adoptoida kaikki orvot lapset. Ei sillä ole mitään merkitystä, millä tavalla se lapsi on saanut alkunsa. Hoidoilla tai ilman.

Tilanne vielä jatkui, kun henkilö yritti ilmeisesti lohduttaa minua. "Sinullehan sopisi vaikka joku vapaaehtoistyö, jossa saisit olla lasten kanssa tekemisissä, kun ei niitä omia ole". Oikeasti, mitä v****a? Sanoin suoraan, että no ei todellakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Minua sattuu olla pienten lasten kanssa. Siis muiden kuin itselleni oikeasti tärkeiden lasten. Ei minusta ole sellaiseen. Ei nyt, en tiedä onko koskaan. Töissä olen jonkin verran lasten(kin) kanssa tekemisissä, mutta en voisi koskaan olla työssä, jossa ollaan läheisessä kanssakäymisessä lasten kanssa. Ja vielä "ja muistathan, että ei se ole mikään maailmanloppu, jos niitä lapsia ei tule. Täytyy vaan keksiä elämään jotain muuta sisältöä". Sanoo ihminen, joka ei ole koskaan joutunut miettimään tällaisia asioita. Jolla on omia lapsia. Tässä vaiheessa en kestänyt enää, vaan painuin sinne vessaan. Mistä kukaan voi tietää, onko se minulle maailmanloppu vai ei? Kukaan ei saa tulla minulle sanomaan, mitä minä saan tuntea ja mitä en. Enhän minä itsekään tiedä, miten minun käy, jos jäämme lopullisesti lapsettomiksi. Mutta sen voin varmasti sanoa, että tietyltä osalta se on minun maailmani loppu, jos niin käy. Ja näitä on pohdittu jo pari vuotta sitten tässä postauksessa.

Minulle aina toitotetaan, että hyväähän ne ihmiset vaan tarkoittaa. Joo, tiedän kyllä sen. Mutta kun oikeasti minä en jaksa enää. En jaksa kuunnella "neuvoja" ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miltä tämä minusta tuntuu. Me olemme toivoneet lasta kohta viisi vuotta. Me aloitimme hoidot 3,5 vuotta sitten. Arvata saattaa, että näiden vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinmoista neuvoa. "Oletteko ajatelleet..?" Nyt newsflash: KYLLÄ, olemme ajatelleet! Ihan satavarmasti olemme ajatelleet juuri sitäkin, mitä sieltä on tulossa. Näiden vuosien aikana, me olemme kyllä ajatelleet ympäri ja ämpäri kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja. Ihan kaikkia. Tuskinpa kenelläkään on meille todellakaan mitään uljasta ratkaisua tähän ongelmaamme. Ellei sitten satu olemaan lapsettomuuteen erikoistunut tutkija, joka on keksinyt lopullisen ratkaisun tuomioon, joka minun sairauskertomuksessanikin lukee: infertilitas feminae. Naisen steriliteetti. Naisen hedelmättömyys. Naisen lapsettomuus. Naisen infertiliteetti. Tuliko selväksi? Kotona paasasin tästä miehelleni. Onneksi täällä on siis yksi, joka ymmärtää. Joka oikeasti tietää. Vaikka ei yhtä vahvasti näitä asioita otakaan, niin silti ymmärtää.

Töiden jälkeen marssin kaupungille ja ostin uuden laukun ja kesämekon. Ja onneksi minulla oli suklaata! On vielä niin kipeät menkatkin menossa, että ei paljon naurata.

P.S. Minulla ei siis ole mitään adoptiota vastaan, ei todellakaan. Todella kunnioitan heitä, jotka jaksavat siihen prosessiin lähteä, oli sitten biologisia lapsia tai ei. Se ei vaan sovi kaikille eikä kenenkään tulisi todellakaan olettaa, että se on automaattisesti vaihtoehto tahattomasti lapsettomille.

Endometrioosi?

Tällä viikolla mieliala on onneksi lähtenyt kohoamaan. Kävin vanhempieni luona lepäämässä yhden yönseudun ja äiti piti hyvää huolta. Tällä viikolla olen syönytkin jo paljon paremmin (heh, äiti piti hyvää huolta siitäkin ;D) eikä samanlaista jatkuvaa fyysistä pahaa oloa enää päivittäin ole. Tänään vaakakin näytti ettei paino ole noussut, vaikka olenkin syönyt enemmän. Edelleen tämä painontarkkailu ja syömisten tarkkailu ovat kuitenkin hyvin herkkä paikka ja lipeäminen tästä sinne pimeämmälle puolelle ei varmasti paljon vaadi. Siksi onkin ollut nyt hyvä olla mittailematta ruoka-annoksia ja laskematta kaloreita. Maanantain töihinpaluu jännittää kyllä, sillä edelleen ihmisten ilmoilla oleminen aiheuttaa ahdistusoireita ja väsymystä. Huomenna ajattelin lähteä kaupungille, kun pitäähän tässä taas vieraisiin ihmiskontakteihin tottua kun töihin menee. Ensi viikon työpäiville en aio etukäteen miettiä mitään muuta ohjelmaa, katsotaan nyt ensin, miten siellä töissä pärjätään.

Sitten niitä gyneuutisia. Tiistaina siis kävin gynekologilla näiden lisääntyneiden vuoto- ja kipuoireiden takia. Ultrassa näkyi heti, että kysta munasarjassa on kasvanut. Kolme kuukautta sitten sen koko oli vain 2,7 x 2,5 cm ja nyt se oli 5,1 x 2,5cm. Eli kasvuvauhti ei ollut onneksi mikään hurja, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että tauti on nyt aktiivivaiheessa. Hänenkin mielestään kyse on endometrioomasta. Kysyin suoraan, että onko minulla nyt sitten endometrioosi? Lääkäri vastasi, että kyllähän se tuon uä:n ja oireiluni mukaan siltä vaikuttaa, mutta varmaa diagnoosiahan ei saa kuin leikkauksessa. Hän kyllä vähän kummasteli tuon endometriooman muotoa, kun se on soikio. Minäkin tuosta ultrakuvasta kyllä erotan, että se on ihan erimuotoinen kuin vielä huhtikuussa. Lääkäri miettikin, että siinä voi olla myös kahden endometriooman yhdistelmä. Hän myös sanoi, että tässä voi olla syy siihen, että tuo vasen munasarjani on ollut aina se huonompi. Se on aina stimulaatioissakin tehnyt korkeintaan pari follia jos sitäkään. Jos siellä on endometrioosia ollut, niin se on tietysti heikentänyt koko ajan munasarjan toimintaa. Laparoskopiassa kaksi vuotta sitten minullahan ei näkynyt missään endometrioosia, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi voinut aktivoitua myöhemmin, niin kuin nyt näyttää käyneen.

Lääkäri sanoi, että tilanne on ehdottomasti pidettävä seurannassa ja laittoi minulle lähetteen naistentautien polille 2 kuukauden päähän. Eli pari kiertoa tässä vielä katsotaan, kasvaako ja oireileeko se endometriooma. Hän ehdotti minulle e-pillereitä, jotka auttaisivat kipuihin, mutta en halunnut niitä. Menkkakivut on olleet kyllä viime kuukausina aika pahoja, yleensä yksi päivä on sellainen, ettei mikään kipulääkemäärä auta. Mutta yritän pärjätä näillä silti, en todellakaan halua yhtään mitään ylimääräisiä hormoneja kehooni nyt ennen lahjasoluhoitoa. Jos en pärjää kipujen kanssa, tulee minun ottaa yhteyttä sinne gynen polille ja aikaistaa sitä käyntiä. Leikkauspäätös sitten varmaan tehdään silloin. Vaikka edellinen laparoskopia oli minun kohdallani aika kamala kokemus (tai lähinnä siis ne jälkitilat siinä), niin silti itse olen sitä mieltä, että haluaisin siihen leikkaukseen. Ihan siksi että nähtäisiin varmuudella, onko se endometrioosia vai jotain muuta ja jos on, niin onko sitä mahdollisesti sitten mennyt muuallekin. Toiseksi, olen sitä mieltä, että voisivat poistaa koko vasemman munasarjan. Se on ollut murheenkryyninä jo niin pitkään. Ja jos sitä nyt operoidaan, niin riski endometrioosin uusiutumiseen aina on. Yleensähän nämä leikkaukset tehdään niin, että pyritään säästämään munasarja. Minulle siitä vasurista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun munajohdin on jo poistettu. Minä en haluaisi pitää sisälläni mitään ylimääräistä häiritsemässä omaa oloani ja varsinkaan mahdollisesti sotkemassa tulevaa hoitoa. Siksi haluaisin siihen leikkaukseen.

Eilen katsoin tietojani Medinetistä ja huomasin lähetteen gynelle jo menneen. Sieltä olikin laitettu minulle jo syyskuun alkuun tutkimuspyyntö CA 12-5 antigeeni -mittaukseen. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta ja pakkohan se oli heti googlata. Aika järkytys oli kun selvisi, että sitä käytetään ensisijaisesti munasarjasyövän diagnosoinnissa ja seurannassa. Hyvä ettei itku päässyt kun panikoin, että epäileekö ne kumminkin jotain tuollaista! Onneksi selvitin asiaa lisää ja selvisi, että sitä käytetään myös endometrioosin yhteydessä. Joillain endopotilailla tuo arvo saattaa olla myös koholla (linkki).

Ensin tiistaina oli sellainen olo (ja välillä vieläkin), että eikö nämä vastoinkäymiset ikinä lopu? Iskuja tulee oikealta ja vasemmalta. Tällä hetkellä elämässäni on niin paljon epävarmuustekijöitä tulevaisuuteen liittyen, että se todellakin vaikuttaa mielialaan. Mutta nyt olen ajatellut niin, että hyvä kun nämä oireideni syyt ainakin ovat nyt todennäköisesti selvät. Ei tarvitse enää niitä miettiä, että mistä johtuu. Eikä tarvitse enää itseäni syyttää, että tällä kropan rääkillä olisin itse aiheuttanut jotain noita vaivoja. Nyt on viikonlopuksi kipulääkevarasto täydennetty, sillä menkat on tulossa taas. Nyt jo tiputtelee ja koskee, eiköhän tämä tai huominen sitten käänny vielä kp 1:ksi. Kunhan vaan pahimmat kivut olisivat ohi ennen maanantaita!

Surullinen toipilas

Aikamoista vuoristorataa on ollut olo viime päivinä. Positiivista on ollut se, että olen saanut vähän pituutta yöunille. Viikonloppuna nukuin yhtenä yönä jopa 8 tuntia. Muuten unet on olleet siinä 6 tunnin luokkaa. Päivällä olen myös nukkunut. Olen nyt ajatellut, että täytyy nukkua aina kun nukuttaa. Ensi maanantaina minulla on töihinpaluu ja olisihan se hyvä, että saisin tätä kevään ja kesän aikana kertynyttä univajetta edes vähän paikattua. Niin. Olen alkanut jo nyt panikoida sitä, että selviänkö minä siellä töissä. Ja kun tuohon ajatukseen tänäkin aamuna heräsin klo 6, niin eipä paljon nukuttanutkaan.

Viime viikolla olo tuntui jo paremmalta, mutta sitten perjantai oli todella huono päivä. Se alkoi oikeastaan siitä, kun minulla alkoi torstai-iltana jälleen ne oudot mahakivut ja ruskea vuoto (kp 17, viime kierrossa sama homma alkoi kp 13). Juuri kun muuten alkoi olla parempi olo, niin sitten taas tämä. Kipu tuntui välillä vihlaisuina ja tuikkimisena munasarjojen tienoilla ja koko alavatsalla sellaisena tunteena kuin menkkojen ollessa lähellä. Välillä on ollut sellaista paineentunnetta. Vasurissa on tuntunut, kuin joku puristaisi sitä (munasarjaa). Siellähän se endometriooma on. Niinpä minä sitten varasin ajan yksityiselle gynekologikeskukselle ja tänään olen menossa tutkittavaksi. En jaksa enää yhtään ylimääräistä huolta ja epävarmuutta. Niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi. Itse epäilen tässä olevan kolme vaihtoehtoa, joista nämä oireet johtuvat: 1. munasarjojen hiipuminen etenee ja oireet johtuvat siitä. Tätä olettamusta tukisi myös viime kiertojen lyhyys (24 ja 23 päivää), 2. stressi ja kehon ylirasitus, 3. endometriooma, joka on kasvanut/alkanut vaivata muuten. Tähän voisi viitata muutamien viime menkkojen vuodon runsaus ja kipujen kasvaminen.

Tottakai tämä oma toipuminen olisi varmaan edennyt nopeammin, jos ei näitä gynevaivoja olisi tähän taas tullut. Perjantaina sitten kompastuin taas siihen mokaan, että lähdin juoksemaan, vaikka olo oli huono. Olin itkeskellyt pitkin päivää ja siksikin varmaan olo oli voimaton. Viikonloppuna en käynyt edes kävelemässä, vaan lepäsin molemmat päivät. Eilen liikuin 11 km pyöräillen, siinä kaikki. Myös tämä painontarkkailu on minulla edelleen kompastuskivenä, kun niin pelkään lihomista. Olinkin vaakakiellossa torstaista tähän aamuun asti, ja kun vaaka näytti 71 kg tänä aamuna, masennuin. Ei vieläkään ala kutosella paino. Se on juminut nyt siis viikon. Tiedän, että järjellä ajatellen ei se voikaan laskea tässä tilanteessa. Kun kuitenkin viikko sitten minulla oli tilanne, että paino oli pudonnut 4kg kahdessa viikossa. Miehenikin takoi taas päähäni tänä aamuna, että ei keho voi korjata itseään, jos se on vajaalla energiansaannilla. Ja nyt täytyy oikeasti unohtaa koko painonpudotus ja kehonkiinteytys, kunnes kehoni ja mieleni ovat taas kunnossa. Mutta kun en minä osaa! En edes itse nyt ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Kehonkuvani on ihan pielessä ja minä vaan kohdistan kaiken vihani tähän kroppaan, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Myös kalorilaskuri ja keittiövaaka ovat pannassa tämän viikon. Yritän sen avulla vapauttaa syömistäni, ettei se olisi niin kontrolloitua. Huono omatunto on siitä, kun en ole jaksanut liikkua muuten kuin näitä pyörälenkkejä.

Todeksi on tullut jälleen se, miten tämä lapsettomuussuru meneekin näin vuoristoratamaisesti. Oikeastaan viime kesästä tähän kevääseen se ei juurikaan vaivannut mieltäni yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta. Mutta nyt keväällä, kun tämä käsivaiva alkoi toden teolla häiritä treenejä ja keho ilmoitella muutenkin ylirasitusta, alkoi surukun nostaa päätään. Tai no, kunnolla se suru on tullut pintaan vasta lääkkeet lopetettuani. Eli selittäviä tekijöitä ovat varmasti juuri nuo, että en pääse purkamaan sitä surua treeniin ja kun lääkitys loppui, tulee ne tunteetkin taas pintaan. Eilinen ja tämä päivä ovat alkaneet taas itkulla. Milloin tämä suru loppuu?

Ja sitten minulle sanotaan, että yrittäisit nyt nauttia kesästä. Miten? En pidä itsestäni ollenkaan tällaisena. En ole oma itseni.

Lääkärireissuja ja treeni(ym.)ahdistusta

Täällä sitä möllötetään kotisohvalla. Olen nyt toista viikkoa sairauslomalla ja vielä ensi viikkokin menee näin. Vaikeaa on nyt ollut. Ensinnäkin se viimeviikkoinen lääkärikäynti oli katastrofi. Kyse oli vastavalmistuneesta, joka ei kyllä ollut ollenkaan tilanteen tasalla. Minun tämä tilanteeni kun nyt on monen asian summa, olin varmastikin liian kova pala purtavaksi ja tällä kyseisellä henkilöllä ei vaan kokemus riittänyt. Ihmettelen vaan, että miksei konsultoinut jotain kokeneempaa, kun selvästi oli epävarma. Sieltä tuli vaan kauheesti teoriafaktaa kaikesta mahdollisesta. Ja litaniaa siitä, mitä hän ei voi tehdä. Viesti oli lähinnä se, että nyt lepäät pari päivää, tsemppaat ja menet töihin. Et käy salilla, vaan lenkkeilet. Kun kerran et ole enää ylipainoinenkaan, niin nivelet kestää. DAAA??? Aijaa, oon kyllä tässä lenkkeillyt viime kuukausina joo, mutta kun sekään ei nyt onnistu. Tälle kuulemma lääkäri ei voi mitään. Pahinta oli, kuinka hän suhtautui tämänhetkiseen pahaan olooni lapsettomuudesta. Eihän tässä voi olla kyse stressireaktiosta, kun lapsettomuushoidot on lopetettu jo vuosi sitten ja se lahjasoluhoitokaan ei ajankohtainen. Tässä kohtaa minulla meinasi todella keittää yli ja ajattelin, että tälle ei vaan voi puhua yhtään mitään. Siis millä tapaa lapsettomuus ei ole ajankohtainen stressinaiheuttaja???? Anteeksi vaan, mutta kyllä tämä on läsnä elämässäni joka v*tun päivä koko helvetin elämäni loppuun saakka! Sen kanssa vaan pitää oppia elämään, mutta just nyt se vaan on niin kamalan vaikeaa. Minulle tuli niin paha olla, kun olin hänelle kuitenkin kertonut elämäni kamalimmista asioista, ja ihan kuin minä olisin jotenkin väärässä omien tuntemuksien suhteen. Hän ei voi kirjoittaa pidempää sairauslomaa, kun et sinä ole varsinaisesti sairas. Näin ne sanat kuuluivat... Käden tilanteeseenkaan hän ei reagoinut millään tapaa, kehotti vaan välttämään salitreeniä, joka käy käteen. Tell me something new... Eli siis viime viikon loppuun asti (4 pv) kirjoitti saikkua. Vaikka työpsykologi oli sitä mieltä, että ei tässä muutama päivä riitä. Ja tämänkin viestin tämä lääkäri sivuutti täysin, vaikka kysyikin mitä psykologi oli sanonut. Ristiriitaiselta tuntui, kun lääkäri sanoi, että tässä on nyt tärkeintä, ettet sairastu uudestaan masennukseen, kun sinulla on siihen kuitenkin riski. Niin. Mutta ei sitten voinut tehdä mitään asian eteen kuitenkaan. Että tässä olisi nyt neljä päivää aikaa toipua työkuntoon. Not gonna happen.

Noh, se keskiviikkoilta ja seuraava yö menivät sitten itkien ja valvoen. Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja varasin ajan toiselle lääkärille. Onneksi työterveyssihteeri ymmärsi asian puhelimessa ja itsekin totesi, että nyt ei ole mennyt asiat niin kuin niiden olisi pitänyt. Uuden lääkäriajan sain kuitenkin vasta maanantaille. Juhannus tuli, oli ja meni. Oltiin vain kahdestaan kotona. En olisi jaksanutkaan yhtään ketään muuta ihmistä. Fyssarilla kävin vielä perjantaiaamuna ja onneksi se sai kuitenkin minut vähän rentoutumaan eikä ollut sitten niin paha olla. Juteltiin myös, että voisin aloittaa kevyesti salilla tällä viikolla treenikokeilut, jos on hyviä päiviä. Huonona päivänä ei pidä mennä. Minäpä päätin, että menen maanantaina. Ja kun minä päätän, niin minä teen. Menin, vaikka ei todellakaan ollut hyvä päivä, jännitin sitä uutta lääkärikäyntiäkin niin. Oltiin miehen kanssa mietitty minulle kevyt selkätreeni, vain neljä liikettä. Ei mitään muuta. Kun aloin tehdä ylätaljaa, koko kroppa alkoi vapista. Ja painoa siinä taljassa ei ollut edes normi lämppäpainon vertaa. No, vapina meni ohi ja vähän jo tulikin fiilistä, että selkähän ottaa vastaan jotain! Alataljassa sitten alkoi oksettaa. Liikaa painoa. Käteen alkoi sattua. Vielä minä rämmin ne kulmasoudut (minipainoilla) ja selkäpenkin läpi, mutta oli niin paha olo! Oksetti. Ja se peilikuva, salilla kun niitä riittää. Se vaan pahensi oloa. Kun ei ole enää lihaksia, vain läskiä ja nahkaa. Treenitoppikin roikkui olkapäiltä, kun ei siellä enää ole mitään muotoa. Äkkiä kotiin ja iso itku.

Iltapäivällä oli sitten se seuraava lääkärikäynti ja vihdoin minut otettiin vakavasti. Tämä lääkäri oli aika järkyttynyt sen edellisen toiminnasta. Hän teetti BDI-testinkin, ja tuloksia säikähdin, koska se antoi pisteet 30 (vakava masennus). Lääkäri lohdutteli, että ei tämä ole mikään diagnoosi, vaan kuvaa vain tämänhetkistä tilannetta. En ole kuitenkaan sen oloinen, että kärsisin masennuksesta sairautena. Oireiluni ovat jonkin verran samansuuntaisia kuin paniikkihäiriössä ja yleensä ahdistuneisuudessa ja kaipaan todellakin nyt rauhaa ja lepoa. Sanoin, etten kuitenkaan halua kovin pitkää sairauslomaa, joten päädyttiin yhdessä kahteen viikkoon. Myös siitä oltiin yhtä mieltä, ettei sitä mielialalääkettä tarvitse ottaa takaisin, kun en sitä itse halua. Yritetään nyt ainakin vielä ilman olla. Tämä lääkäri myös otti heti asiakseen myös tämän olkapää-käsitilanteen ja kyselemättä printtasi minulle lähetteen jonka vien fyssarille huomenna, kun seuraavan kerran sinne menen (eli ei tarvitse ihan kokonaan itse maksaa niitä käyntejä). Tämä lääkäri oli myös ihmeissään siitä, etten ollut mitään lähetettä saanut jo tammikuussa, kun tämän vaivan kanssa ensi kertaa lääkärissä kävin. Silloin hoitona oli vain hirmu liuta lääkkeitä ja kehotus välttää treeniä.

Tänään ajattelin kokeilla lenkkiä. Juoksulenkkiä. En päätä mitään, koska sitten vedän taas itseni ihan piippuun. Tai siis päätän sen, että jos itseni sinne lenkille saan, niin juoksuaskel vaihtuu kävelyksi heti, jos hiukankaan tulee huono olo. Ja sykkeitä seuraan, ei saa nousta liikaa. Vielä en ole pystynyt päättämään, että tänään syön kunnolla. Tai yritin, mutta tiedän jo, etten pysy tuossa päätöksessä. Miksi minä en sitten tällaisissa päätöksissä pysykään niin helposti? Aika jännä.

Loppuun vielä kaksi positiivista asiaa, mitkä ovat piristäneet mieltä. Eilinen vierailu ystäväni ja kummityttöni luona. Hirmuisesti sain energiaa tuosta pienestä, minulle niin rakkaaksi tulleesta tytöstä. Miten vilpitön onkaan lapsen mieli. Mihin se katoaa meistä aikuisista? Annettaisiin mekin enemmän tunteemme näkyä, niin ilon kuin pahankin mielen. Olisiko silloin kaikilla parempi olla? Onko mahtavampaa, kun ilostuu toisen näkemisestä niin että alkaa hyppiä ja pomppia <3 Tai kun tulee paha mieli, niin syli lohduttaa. Lapset oppivat aikuisilta, mutta kyllä minun mielestäni meillä aikuisillakin on lapsilta opittavaa.

Toinen piristys: työkavereilta kotiovelle tullut ihana kukkakimppu. On mukava tietää, että minusta välitetään, vaikka en nyt jaksakaan olla töissä <3

Ja kyllä tämä kirjoittaminenkin taas vähän helpotti :)

Psykologinen neuvonta - check

Phuh. Nyt olisi sitten taas yksi etappi takana ja ollaan askel lähempänä lahjamunasoluhoitoa. Hirmuisen stressinaiheenhan minä tästä(kin) asiasta itselleni etukäteen kehitin ja sain (jälleen) huomata, että ihan turhaa se oli. Ja olisihan se minun pitänyt kaiken järjen mukaan tietää, kun olimme kuitenkin menossa tutulle psykoterapeutille, josta ei ole kuin positiivista sanottavaa. Niin on nytkin.

Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.

Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.

Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.

Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.

Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.

Pysähdys

Nyt sitä sitten ollaan sairauslomalla. Aamulla lähdin kyllä töihin ihan normaalisti. Väsymys oli edelleen läsnä, mutta vasta töissä tuli kunnolla paha olo. Oksetti ja ahdisti ja sitä seurasi taas olkapää-käsikipu. Nämä kaikki on vaan nyt jotenkin niin sidoksissa toisiinsa. Minulle tuli ihan hirveä olo siitä, kun ajattelin että en pysty tähän. En voi nyt olla töissä, en tässä kunnossa. Menin työkaverin kehotuksesta juttelemaan lähimmälle esimiehelle, joka käski minut kotiin. Oli kuulemma katsonut koko aamun, että vointi on todella huono ja minun paikkani on kotona lepäämässä. Olen töissä puhunut näistä oireista, joten mitenkään yllätyksenä tämä ei siellä tullut. Soitin työterveyshoitajalle ja sain ajan samantien.

Oli vaikea paikka pysyä koossa siellä ja yrittää tiivistää kaikki se, mikä nyt mättää. Terkkari totesi, että nyt ei auta mikään muu kuin lepo ja kirjoitti ne 3 saikkupäivää, joihin hänellä on oikeus. Lisäksi hän sanoi, että mielipidettäni kysymättä varaa ajan keskiviikoksi lääkärille, koska tuskin olen työkunnossa vielä torstaihin mennessä. Myös työpsykologilla käyminen on nyt tarpeen. Terkkarin mielestä nyt on niin paljon kaikkea päällekkäin: työstressi, mielialalääkkeen lopetus, lapsettomuusasian käsittely, pakkomielteinen(?) liikunta yhdistettynä liiallisen kontrolliin syömisen kanssa, että ei ole ihme, että olen tässä jamassa. Sinänsä jännä, että jo fysioterapeutti on ottanut puheeksi tuon pakkomielteisyyden, mikä hänenkin mielestään tällä hetkellä omaan liikkumiseeni liittyy, vaikka itse en sitä ehkä ole tajunnut. Mutta nyt toisaalta sen alkaa tajuta. Kuinka nytkin, vaikka olo on todella huono, mieli tekisi mennä salille. Tiedän, että en siellä pystyisi mitään tekemään. Varmaan oksentaisin, jos pitäisi yrittää jotain prässiä alkaa nostaa. Makaamisesta vaan tulee huono omatunto. Kamalinta nyt on kuitenkin se tunne, että olen niin heikko, etten pysty olla edes töissä. Vaikka siellä tarvittaisiin nyt. Mutta toisaalta ei minusta siellä paljon hyötyä olisikaan varmaan juuri nyt.

Kotona nukuin parin tunnin päiväunet. Jotenkin oli helpotus nukahtaa, kun sille nyt sai tavallaan "luvan". Tämä oksettava olo on ollut läsnä koko päivän ja on pahentunut iltaa kohti. Hieman mietin sitä, pitäisikö hetkeksi nyt olla punnitsematta ruokia ja luopua kalorivajeesta sairausloman ajaksi. Mutta nyt sitten tulee se ongelma, että en saa edes sitä töissä tulevaa liikkumista, niin miten helposti se lihominen taas alkaa. Kukaan ei ole kieltänyt liikuntaa täysin ja kyllä minä varmaan kävelyllä ja pyöräilemässä voin käydä. Keskiviikkona onkin sitten oikein monitahoinen "hoitopäivä", kun aamulla on ensimmäiseksi fysioterapia, aamupäivällä työpsykologi ja iltapäivällä lääkäri. Ehkä heillä kaikilla on jotain sanottavaa tähän tilanteeseen, mikä nyt olisi parasta.

Mutta ensin huomenna on se lahjamunasoluhoitoneuvonta. Toivottavasti tämä nyt meneillään oleva tilanne ei vaikuta sen lopputulokseen. Ei saa vaikuttaa, koska tiedän, että tämä on ohimenevää. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä sänkyyn ja yrittää nukkua, että olisi huomenna kuitenkin mahdollisimman hyvä olo. Mitä nyt tässä tilassa voi olla.

Luonnonvoimaa ja ajatuksia tulevasta

Edellisen postauksen kirjoittaminen helpotti oloa. Kun sain sen kaiken kirjoitettua ulos. Ei se mitään konkreettisesti muuttanut, mutta helpotti mieltä kuitenkin. Olen nyt ollut lepolinjalla liikunnasta loppuviikon. Tänään lähdin kävelylle luontoon, ja siitä tulikin pitkä lenkki. Kävelylenkki. Kuinka luonto ja varsinkin metsä antavatkaan voimaa! Vaikka tahti oli rauhallinen, myös paha olo iski matkalla. Siis sellainen pahoinvointi, joka on vaivannut minua viime viikkoina joka päivä. Istuin mättäälle istumaan, hengitin syvään ja puhalsin ulos. Samalla tuli itku. Itkin siinä metsämättäällä istuen jostain syvältä sisimmästä kumpuavaa itkua. Mutta se oli puhdistavaa itkua. Oli jotenkin turvallista istua siinä metsän sylissä. Siinä se oli minun ympärilläni turvallisena ja hiljaisena, mitään vaatimatta. Kuin kuunnellen, lohduttaen. Sitten aloin taas kuulla lintujen laulua ja katselin kunnolla ympärilleni. Ja siellä oli niin kaunista!

Turvapaikka <3

Tuntui kuin olisin saanut sellaisen henkisen voimalatauksen, jota mikään ihmisen keksimä ei voi saada aikaan. Luonnon voima on ihmisen voimaa väkevämpi. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Kumpa me vaan ymmärtäisimme tämän ja muistaisimme kunnioittaa sitä. Minä ainakin muistan ja aion jatkossa mennä rauhoittumaan metsään silloin kun siltä tuntuu.

Voimapaikka <3

Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.

PSYKOLOGISEN NEUVONNAN OLEELLISET TEEMAT:

• lapsettomuuskokemus ja biologisesta lapsitoiveesta luopuminen
• vaihtoehdot
• elämä lapsen kanssa, lapselle ja ulkopuolisille kertominen
• luovuttajaan liittyvät kysymykset

lähde: Tulppala, Maija: Simpukoista helminauhaa - opas luovutetuilla sukusoluilla hoitoja harkitseville tai niillä jo lapsen saaneille. (2012)

Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.

En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.

Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.

Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.

Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.