Vanha vuosi ohi on

Vuoden viimeinen päivä, vihdoinkin! Edellisessä tekstissäni kirjoitinkin, että kulunut vuosi on ollut todella raskas enkä tule kaipaamaan tätä vuotta. Jotenkin sitä aina vuoden vaihtuessa ajattelee, että saa aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka eihän todellisuusessa ole kyse mistään muusta kuin länsimaisten ihmisten luomasta ajankohdasta, jolloin uusi kalenterivuosi alkaa. Kiinalaisillahan vuodenvaihde on tammi-helmikuussa eikä sillä ole vakituista päivämäärää. Ja me suomalaisetkin juhlimme vuodenvaihdetta muinoin syksyllä kekrin aikaan satokauden päätyttyä. Jotenkin olisi silti mukava elää illuusiossa, että vanha (ja tänä vuonna tosi huono) vuosi jää taakse ja uusi vuosi tuo mukanaan uudet mahdollisuudet.

Kun miehelleni valitin kuluneen vuoden paskamaisuudesta, hän muistutti, että tämän vuoden aikanahan minulla on ollut töitä koko vuoden ajan kesää lukuunottamatta, olen saanut opiskeluistani perusopinnot valmiiksi ja aineopinnot alkuun ja meillä on katto pään päällä ja lainaakin on saatu lyhennettyä suunnitelmien mukaan. Että ei niin paha vuosi hänen mielestään. Eipä kai niin, mutta kyllä minun vuottani varjostaa niin paljon tämä lapsettomuus, että se vie voiton kaikista noista hyvistä asioista. Olen pumpannut itseni täyteen hormoneja, ravannut sairaalassa tutkimuksissa ja toimenpiteissä, kärsinyt sekä fyysisistä että psyykkisistä oireista, joita hormonit toivat, pelännyt mielenterveyteni puolesta, toivonut, iloinnut yhdestäkin pienestä alkiosta tämän kaiken päätteeksi, pettynyt, surrut, pelännyt, uupunut, vihannut, kadehtinut... Tunteiden vuoristorata on ollut melkoinen. Eilen illalla sanoinkin miehelleni, että miten voi olla tammikuussa jo vuosi siitä, kun kävimme polilla ensikäynnillä? Miten nopeasti aika on kulunut... Enkä silloin ajatellut, että vuoden päästä olisimme vielä samassa tilanteessa. Niin vain kävi ja tässä ollaan. Ja sama rumba alkaa alusta. Kun tämä vuosi meni niinkuin meni, miten voin pitää yllä illuusiota siitä, että "uusi vuosi uudet kujeet", kun vuosi alkaa samoissa merkeissä kuin edellinenkin. Ystäväni kanssa päätimme, että tuleva vuosi on valoisampi kuin mennyt. Mutta enhän minä siitä todellisuudessa päätä. Se on joku muu.

Tekipä hyvää kirjoittaa nuo ajatukset ulos. Nyt voin keittää aamukahvit ja alkaa valmistella uudenvuoden juhlia. Eilen kävimme jo kaupasta ostamassa ruoka- ja juomatarpeet. Veljeni, siskoni ja siskon mies tulevat iltapäivällä, jolloin alamme tehdä ruokaa ja aikomuksena on viettää rento vuodenvaihde hyvässä seurassa. 

*****Toivon teille kaikille mukavaa uudenvuoden juhlaa ja jokaiselle parempaa tulevaa vuotta!*******

Back in black

Noniin, joulut on juhlittu ja bloginikin palaa taas enemmän minun omaa sielunmaisemaani kuvaavaan tyyliin. Joulu meni ihan mukavasti, on ainakin syöty taas monen viikon edestä... Ja suklaatakin vielä on ja uusi vuosi vasta tulossa! Odotan oikeastaan lauantaita ihan innolla, tänä vuonna otamme uuden vuoden vastaan meillä mieheni, veljeni, siskoni ja hänen miehensä kanssa. Aiomme tehdä hyvää ruokaa (eli syömistä taas!), ehkä pelailla jotain lautapelejä, saunoa ja käydä joenvarressa ampumassa raketteja. Booliakin aiomme tehdä ja tottakai skumpat ostetaan. Aion juhlia ihan kunnolla vailla omantunnon tuskia, sitten alkaa taas alkoholiton kausi minulla, kun hoito lähestyy. Tulee varmasti ihan kirjaimellisesti tipaton tammikuu. Ja toivottavasti siitä seuraa sitten sitä tipattomuutta koko vuodeksi, syystä jotta... Kyllä te tiedätte.

Oikeastaan odotan jo tämän vuoden päättymistä. Tammikuussahan meillä oli ensikäynti lapsettomuuspoliklinikalla ja sen jälkeen koko vuotta on hallinnut lapsettomuuteen liittyvät tunteet, toimenpiteet, toiveet, pettymykset ja kaikki mitä se vaan pitää sisällään. Kulunut vuosi on varmaankin raskain vuosi, mitä minulla on koskaan ollut. Onhan minulla ollut vaikeita aikoja elämässäni ennenkin, mutta tämä on kyllä siellä kärjessä keikkumassa ehdottomasti. Osaan kuitenkin ehkä suhtautua asioihin hieman eri tavalla ja realistisemmin kuin silloin 19-vuotiaana, jolloin sairastuin masennukseen. Nyt vaan pyrin kaikin voimin estämään sen uusiutumista, ja siksikin olemme polilla sopineet, että käyn nyt ihan säännöllisesti siellä terapeutilla juttelemassa. Seuraava käynti on 12.1., olisin päässyt jo aiemminkin jos olisin halunnut. Polillekin on nyt jo varattu aika 0-ultraan, joka on 25.1. Aloitan siis Synarelan sumuttelut ensi viikon sunnuntaina 8.1. Muutenhan sitä ei tarvitsisi sumutella kuin pari viikkoa, mutta mieheni työmatka sattuu juuri niin, että silloin punktio olisi kyseisellä viikolla. Siksi joudun sumuttelemaan viikon pidempään. Ei siitä ilmeisesti pitäisi olla mitään haittaa itse hoidolle, mutta minä sitten joudun mahdollisesti kärsimään niistä ikävistä sivuoireista pidempään. Mutta mieluummin niin kuin että hoidon aloitusta lykättäisiin pidemmälle. Olen lisännyt tuonne yläpalkkiin Hoitokertomus-sivun, josta voi kurkata menneitä ja jatkossa tarkistaa mitä milloinkin tulee tapahtumaan, jos kiinnostaa. Siirsin sen tuosta sivupalkista pois, kun alkaisi tulla turhan pitkät jorinat siihen.

Minulla olisi kysymys Synarelaa käyttäneille: kun minun pitää sumuttaa sitä aamuin illoin (yksi suihkaus kumpaankin sieraimeen), onko kellonajoilla niin väliä? Siis onko siinä joku tarkka aika, että juuri 12 tunnin välein pitää ja aina samaan aikaan?

Loppuun vielä ajattelin kertoa, että osallistun vuoden alusta starttaavaan Kevyt-projektiin, jota Toiveikas alkaa vetää. Saa nähdä mitä siitä kohdallani tulee, kun hoitokin alkaa siinä sitten, mutta yritän olla mukana ja karistaa kiloja samalla, mutta en siitä asiasta nyt ota (tai ainakin yritän olla ottamatta!) yhtään ylimääräistä stressiä. Painoa minulle on nyt loppuvuonna tullut vähän lisää ja ainakin niistä kiloista olisi pyrkimys päästä pois.

Rauhallista joulua!

Syökää hyvin, levätkää, rentoutukaa ja ennen kaikkea nauttikaa ajasta läheistenne seurassa!

Here we go again...

Minä olen ollut tosi kiukkuinen koko viikon. Yksi syy on varmaan menkat. Kunnon vuoto minulla alkoi jo sunnuntai-iltana (kp 25), lasken kuitenkin vasta maanantain kp 1:ksi. Kierto oli siis aika lyhyt. Joskus olen lukenut, että kierron lyheneminen kolmekymppisellä voi viitata hedelmällisyyden alenemiseen. Minullahan on kuitenkin jo ties miten pitkään ollut normikierto 25-27 päivää, mutta tänä vuonna minulla oli yksi jopa 22-päiväinen. Toki tässä vuoden aikana kroppaa on sekoitettu ties millä hormoneillakin, joten kai sekin voi vaikuttaa asiaan. Anyway, Synarelan sumuttelu alkanee sitten 8.1.

Hassua, miten nykyään menkkojen alkaminen ei herätä enää minkäänlaisia tunteita. Siis silloin, kun ei kyse ole hoitokierrosta. Nyt hoitotauolla kun ei ole minkäänlaisia toiveita raskaudesta, ei menkkojen alkaminenkaan aiheuta enää pienintäkään pettymystä. Tietysti kaikki muut ärsytykset ja menkkaoireet tulee, mutta ei enää sitä pettymystä siitä, etten taaskaan ole raskaana. Reilun kahden vuoden jälkeen tämä tuntuu vähän jopa oudolta. Jos meillä ei olisi selvinnyt syytä, miksi raskaus ei ole onnistunut tai syy olisi sellainen, että luomustikin onnistuu, varmasti samalla tavalla pettyisin nyt hoitotauollakin joka kuukausi. Meille on kuitenkin melko selväksi tullut, ettei me ainakaan omin konstein lapsia tulla koskaan saamaan. Se pettymys on läsnä koko ajan eikä enää ole riippuvainen siitä, mikä aika kuukaudesta on.

Jouluaatto on ylihuomenna. Tänä vuonna joulutunnelmaan pääseminen on ollut vaikeaa. Ulkona on mustaa, märkää ja niin pimeää. Ja sylini on edelleenkin tänä jouluna tyhjä ja tunnen siitä suurta surua. Joka paikassa toitotetaan, kuinka joulu on perheen ja lasten juhla. Entäs jos perhettä ja lapsia ei ole? Ok, toki minulla on perhe: aviomies ja vanhemmat ja sisarukset, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Minä olen 32-vuotias ja mieheni on 33. Ja me olemme yhä kaksin! Tänä jouluaattona me olemme sitä ihan todella: ensimmäisen kerran päätimme olla koko aaton vain kahdestaan kotona. Nyt ovat joulunpyhät niin lyhyet ja syksy on ollut niin raskas ja hektinen, että yhden kotipäivän tarvitsemme. Joulupäivänä menemme sitten minun lapsuudenkotiini ja tapanina miehen vanhempien luo. Onneksi siis saamme olla tapaniin asti ilman lapsiseuraa. Tapanina miehen vanhemmilla ovat myös miehen siskon perhe (vauva ja 2-vuotias) ja minä jo valmiiksi tiedän, miten varmasti tuntuu pahata se lapsiperheen joulun seuraaminen. Kuulostan varmaan kamalalta, mutta niin se vain on. Toki on myös ihanaa nähdä noita pikkutyttöjä, mutta tällä asialla kun on se kaksi puolta, josta olen aiemminkin kirjoittanut.

Enää en edes ajattele, että joko ensi jouluna meillä on oma pienokainen... Toki sitä toivon, mutta en uskalla antaa itseni ajatella sitä vaihtoehtoa tai haaveilla, millainen joulumme sitten olisi. Onneksi pääsen huomenna vielä polille terapeutin juttusille, nyt on taas niin paljon murhetta sydämen päällä. Ja onneksi minulla on tänään ja huomenna lomapäivät. Nyt pitäisikin kohta aloittaa joulusiivous, jospa siihen saisi tätä kiukkuakin purettua. Ja jospa minä joulutunnelmaankin pääsisin viimeistään huomenna, kun kannetaan kuusi olohuoneeseen ja laitetaan kinkku uuniin. Tänä iltana se kuusi pitääkin jo kylpyhuoneeseen ottaa. Phah, just kun sain eilen kylppärin ja saunan pestyä!

Thank you, Kela!

Kerrankin voi sanoa, että onpa Kela hieno laitos :D! Aikanaan opiskelijana se tuotti vain harmaita hiuksia opinto- ja asumistukijuttujen kanssa ja tuntui, että ei siitä puljusta ole kuin haittaa. Tuetkin olivat niin pieniä. Nyt olen todella tyytyväinen, että meillä moinen laitos on, ja yleensäkin elämme maassa, jossa tällainen lääkekorvaussysteemi on olemassa. Puhun nyt siis tulevan ICSI:n lääkkeistä, jotka kävin tänään apteekista hakemassa. Tosiaan, voi käyttää sanaa "hakemassa", kun en köyhtynyt hedelmöityshoitolääkkeiden ostosta kuin 6 €. Suu kyllä loksahti siinä apteekintädin kanssa asioidessa kun näin todellisen loppusumman: 1600 €! Suurimman summan maksoi Puregon, jota oli reseptillä 3 kpl 900 IU -sylinteriampullia (yht. 1368,13 €), Synarelan 60 annoksen pullon hinta oli 137,43 € ja 30 annoksen hinta 72,76 €. Ja hännänhuippuna Pregnyl 5000 IU 7,94 €. Toki Kela korvaa noista aina sen 42 %, mutta nyt kun tämän vuoden lääkekatto on täyttynyt jo monta sataa euroa sitten, sain tuon kaiken 6 eurolla. Kyllä me miehen kanssa huokaistiin syvään, että onneksi saatiin nuo reseptit jo tämän vuoden puolella! Keväällä taloudellinen tilanteemme nimittäin tiukkenee, kun minulla loppuu vuodenvaihteessa työt. Apteekintäti oli muuten tosi ihana ja toivotti kovasti onnea koitokseen :).

Nyt on menossa kp 25 ja tänään on alkanut jo vähän tuhruttaa. Hihtsinhitsi, ei tarvitsisi kierron enää lyhentyä. Viimeksihän se oli 26 päivää (mikä on minulle normi), mutta ei nyt tänään tarvitsisi vielä alkaa! Tosin, eikös se mene niin, että vaikka alkaisivatkin kunnolla vasta nyt illalla, niin kp 1 olisi vasta huomenna? Siinä tapauksessa tämän kierron pituus olisi 25 päivää. Synarelan sumuttelut alkaa sitten aika tarkkaan kolmen viikon päästä.

Vaatepostaus :D

Tästä tulee hyvin erilainen postaus kuin yleensä. En ole kauheasti kirjoitellut elämäni muista osa-alueista lapsettomuuden lisäksi, mutta nyt ajattelin vähän keventää. Ei tästä silti ole tulossa mitään muotiblogia tai muuta vastaavaa, mutta ehkä tekee ihan hyvää kirjoittaa välillä jostain muustakin kuin lapsettomuudesta ja kaikesta mikä siihen liittyy. Joten: here it comes:

Mikään ei piristä niin hyvin kuin uudet vaatteet! :D Hain postista paketin, tein hieman joululahjaostoksia itselleni Kate's Clothingilta. Tuo on ehdottomasti suosikkinettikauppani, vaikka postimaksut joutuukin itse maksamaan. Yllättäen taas tuli tilattua Necessary Eviliä, se vaan tuntuu olevan minunoloiseni merkki. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tilasin topin, puseron ja hameen. Linkeistä pääsee kurkkaamaan kuvia. Hui, samalla paljastuu, millaisesta tyylistä minä pidän. Laihtumisessa yksi parhaista puolista on ollut ehdottomasti se, että voin pukeutua jo melko paljolti sellaisiin vaatteisiin kuin haluan. En tosin jokapäiväisesti esim. töissä pidä tuollaisia vaatteita, mutta välillä tykkään laittautua kunnolla. Tuo toppi on kyllä aivan ihana! Ja pusero käy topin alle varsin mainiosti näin talviaikana. Esittelin miehelle uudet vaatteet (laitoin siis nuo kaikki päälle) ja olin kuulemma vähän punk :D. No, se ei ihan ole tarkoitukseni, mutta ehkä tuo hame on vähän sellainen. Ja se on niin lyhyt, että minulla menee vielä tovi, että uskallan pitää sitä missään julkisella paikalla. Jos uskallan. Vaihdoin sitten hameen jo pari vuotta vanhaan hameeseeni, joka on myös tuolta tilattu. Ihan hyvä yhdistelmä, vaikka itse sanonkin. Nauratti vaan, että näytän kävelevältä Necessary Evilin mainokselta. Muttamutta, enää ei tarvitse miettiä, mitä laitan huomenna päälle! Olemme menossa huomenna keikalle, jossa soittaa kolme bändiä. Eniten odotan Ensiferumia, jonka olen jo pitkään halunnut nähdä livenä, mutta ei ole vielä tullut nähtyä. Huomenna korjaantuu sekin :).

Loppuun vielä vähäsen tuosta blogini varsinaisesta aiheesta. Soitin aamulla polin terapeutille ja sain vielä ajan varattua ensi viikon perjantaiksi. Hän oli myös sitä mieltä, että tulisin juttelemaan vielä ennen joulua. No aatonaatollehan se menee. Jospa sitten saisin joulun viettää rennommin mielin, kn käyn ensin vähän purkamassa tätä tilannetta.

Sotasuunnitelma

Tänään kävimme sitten ICSI vol. 2 -suunnittelukäynnillä. Minähän aiemmin jo miehelle olen sanonut monesti, että ei tarvitse tulla mukaan kuin vasta punktioon jos ei halua, mutta itse halusi nyt tulla ja järkkäsi työasiansa niin, että pääsi kesken työpäivän lähtemään. Kyllähän minä iloisesti yllätyin, vaikka minun ja lääkärin väliseksihän se puhuminen taas oikeastaan jäi. Nyt on melko ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olen nyt helpottunut, kun seuraavan hoidon aloitus on päätetty. Eli ensi kierrossa aloitan Synarelan kp 21. Synarela onkin minulle uusi tuttavuus, viimeksi lamautus hoidettiin vain kerran pistettävällä Procren-piikillä. Nyt siis kokeillaan tuota nenäsumutetta (aamuin illoin suihkaus molempiin sieraimiin), että mikä vaikutus sillä on munasarjoihini. Lisäksi sillä on helpompi fiksailla punktiopäivän ajoitusta, meillä kun on ongelmana se miehen työreissu viikolla 6. Pyritään siis siihen, että punktio, ICSI ja toivottavasti alkionsiirto tapahtuisi viikolla 7. Lääkecocktail tulee siis tällä kertaa olemaan Synarela + Puregon + Pregnyl + Lugesteron. Puregonia lähdetään pistämään isommalla annoksella kuin viimeksi (silloin siis aloitettiin 150 IU), mutta 0-ultrassa päätetään lopullisesti aloitusmäärä.

Lääkäri pohdiskeli tovin tilannettani, mistä viime hoidon huono munasolusaalis johtui. Joko yksinkertaisesti aloitusannos oli liian pieni. Tai sitten (tämä on pelottavin vaihtoehto) munasarjani eivät yksinkertaisesti kykene enää valmistamaan enempää follikkeleja ja munasoluja riippumatta lääkityksestä. Lääkäri pohti myös sitä vaihtoehtoa, että Procrenin vaikutus ei ollut riittävä, vaan osa folleista olisi karannut jo omia aikojaan ennen punktiota. Tosin ei follien seurantaultrissakaan näkynyt mitenkään isoa määrää, mutta olisi siellä ilmeisesti enemmän pitänyt olla kuin se 6. Tätä teoriaa kohdallani tukisi se, kun minullahan viime keväänä jokaiseen inssiin mennessäkin follit ehtivät karata ennen toimenpidettä. Minulla LH-huippu on tosi nopea, aina silloin viime keväänä ovistestin plussa merkkasi kohdallani sitä, että ovis oli jo tosi lähellä. Esim. yhden inssin kohdalla sain ovisplussan testiin illalla, seuraavana aamuna se oli jo nega ja samana päivänä inssissä todettiin, että follikkeli on jo puhjennut. Synarela valittiin siis siksi nyt, että sillä voidaan paremmin kontrolloida sitä lamautuksen kestoa sekä ehkäistä folleja irtoamasta ennenaikaisesti. Tai näin minä ainakin asian käsitin.

Seuraava hoito tulee siis kertomaan aika paljon. Jos isommasta Puregon-määrästä huolimatta ei päästä parempaan tulokseen kuin viimeksi, on vika myös tässä päässä miehen simppatilanteen lisäksi. Jotenkin vaan tuntuu ihmeelliseltä, että jo tässä iässä munasarjat alkaisivat hiipua... Vaikka kai sitä voi tapahtua vielä nuoremmillekin. Pelottaa ihan kamalan paljon! Toisaalta taas odotan myös positiivisella jännityksellä, koska nyt ainakin tiedetään, mikä minulla ainakaan ei toimi ja voidaan toimia toisin. Ja onneksi sain reseptit, eli voin käydä apteekista hakemassa lääkkeet ennen vuodenvaihdetta, siinä säästyy monta satasta. Ja muuten, tänään polille mennessä täyttyi myös sairaalakäyntien maksukatto tältä vuodelta. Olikohan se 500 €/vuosi? Eli sen verran on mennyt tänä vuonna rahaa polimaksuihin. Nyt mietinkin, että pitäisiköhän vielä yksi käynti varata tämän vuoden puolelle polin terapeutille (jos aikoja enää saa), kun sen käynnin saisi ilmaiseksi.

Pelkokerroin sata

Kävimme eilen joululahjaostoksilla. Kummilastemme lahjoja silmälläpitäen kävimme myös lastentarvikeliikkeessä leluja katselemassa (tosin lahjat löytyivät lopulta muualta). Mies innostui siellä kaupassa, kun näki kaikki kauko-ohjattavat ja koottavat pienoismallit. Hän oli ihan innoissaan, että "onko näitä vielä??" ja haaveili että voisipa ostaa. Minusta se oli niin herttaista, mutta samalla niin surullista. Voi kun meillä olisikin pikkuinen, joka voisi isin kanssa rakentaa pienoismalleja! Itsekin suu auki ihmettelin niitä kaikenlaisia leluja ja vimpaimia. Olen ihan pihalla nykyisistä leluista ja muista lastenjutuista. Jos minusta joskus vielä äiti tulee, siinä on kyllä yksi kokonainen uusi maailma, joka vaatii perehtymistä. Kaupassa oli myös vauvanvaunuvalikoimaa ja vilkaisimme myös niitä pikaisesti. Yhdet sellaiset siellä oli, jotka olivat ihan "meidän näköisemme". Lapsettomuusdiagnoosin jälkeen (eli noin vuoteen) en ole sallinut itseni katsella mitään vauvajuttuja sillä silmällä, että sopisi meille. Tai no, ehkä joskus joitain vaatteita, mutta en mitään muuta. Vaunujen katselu ei nytkään pitkään kestänyt, kun minulle tuli vaan paha mieli. Siihen tuli sitten pariskunta, joka selvästi odotti vauvaa, joten he niitä vaunuja tarvitsevat. Emme me. Minun piti päästä pois sieltä kaupasta. Ja voi että minä olin kateellinen sille pariskunnalle!

Nyt tämä lapsettomuus taas on jotenkin koko ajan pinnalla. Sitten, kun tulee vielä syntymä- ja raskausuutisia tähän samaan syssyyn, niin eihän se pääsekään unohtumaan. Miksimiksimiksi? Nyt on taas niin vaikeaa tämän kanssa. Tänä aamuna heräsin taas viideltä pyörimään sängyssä ajatuksineni, vaikka olisin voinut nukkua pidempään. Ylihuominen suunnittelukäynti polilla jännittää. Siitä tämä lapsettomuuden kova tuskakin varmaan nyt osittain johtuu. Se yhdistyy siihen pelkoon, että taas käy samalla tavalla kuin viimeksi. Ennen ensimmäistä ICSI-hoidon alkua olin enemmänkin positiivisen jännittynyt. Jee, nyt meilläkin on ensimmäistä kertaa oikeasti mahdollisuus onnistua! Voi sitä optimismia! Vaikka pessimistinen luonteeni toki jarrutteli silloinkin, silti pohjimmaisena oli se toivo. Nyt sitä ei ole. Nyt uskallan toivoa vasta sitten, jos folliultrissa näyttää siltä, että kannattaa toivoa. Voi että minä oikeasti pelkään tulevaa, miten ihmeessä pää kestää kasassa, jos taas käy samalla tavalla. Jaksanko minä sitten nähdä ketään ystäviä, joilla on lapsia? Murehdin jo tuota asiaa etukäteen, koska ystäväni ovat minulle tärkeitä. Tuleva hoito on kuitenkin se melko pätevä suunnannäyttäjä, että onnistummeko me (ikinä) vai emme. Jos lääkeannoksen suurentamisesta huolimatta munasoluja tulee vähän, mitä siinä muka sitten on enää tehtävissä toisin..? Meillä loppuvat hoidot kyllä aika lyhyeen, jos ei saada ikinä alkioita pakkaseen, ja joudutaan taas aloittamaan hoito alusta. Syvä huokaus.

Katkeran akan vuodatus

Tänään on ollut paha päivä. Olen taas hirveän väsynyt ja stressaantunut kaikesta, ja se taisi töissäkin näkyä. Sitten eräs työkaveri hehkutti niin, että kuinka hänestä tuli mummo itsenäisyyspäivänä. Tottakai saa iloita asiasta, mutta minulla alkoi otsasuoni tykyttää sitten heti aamusta, kun oli huonosti nukuttu yö taas takana. Tuo työkaveri tietää tilanteeni ja olen varma, että hän yritti seurassani vähentää sitä hehkutusta. Mutta silti olisi voinut jättää sanomatta minulle, että "kun ne (tuoreet vanhemmat) ovat niin onnellisia, ei ole suurempaa lahjaa elämässä kuin oma vauva". Ja sain kuulla synnytyksen keston, imukupin käytöt sun muuta ja kuinka se uusi vauva on niiiiin kovaääninen! Ja hän kuulemma toivoo, että minua vielä kohtaa sama onni. Kiitos vaan, mutta voisimmeko vaihtaa puheenaihetta? Tänään on fiilis ollut taas sellainen pitäkää ne pallomahanne ja vauvanne ja taaperonne kaukana minusta. Ei mitenkään paras päivä keskittyä illaksi opiskeluun, mutta toisaalta jospa taas saisin ajatukset muualle. Katkeruus on taas huipussaan.

Ai miksi, kun minullahan on mennyt viime viikkoina paremmin? Luulen, että suunnittelukäynnin lähestyminen vaikuttaa asiaan. Se on siis ensi keskiviikkona. Tottakai odotan sitä  kovasti, mutta kun meillä meni se ensimmäinen ICSI niin heikosti, että odotukseen liittyy myös ahdistusta, pelkoa ja suoranaista kauhua. En liioittele sanoissani, sillä viime yönä heräsin siihen, kun sydän hakkasi hullunlailla. En muista (onneksi?) mitä unta näin, mutta se liittyi jotenkin hedelmöityshoitoon ja siihen, että meille ei ikinä tule vauvaa. Herätessä minulla oli niin ahdistava olo, että itku pääsi. Ja arvata saattaa, miten loppuyö meni. Tämänhetkiseen vauvakaipuuseen vaikuttaa varmasti myös ystävien muutaman päivän vierailu meillä. Heillä on aivan ihana pikkutyttö, joka on minulle hirmuisen tärkeä. Nautin tosi paljon hänen kanssaan touhuamisesta ja hän oli todellinen piristysruiske meidän harmaaseen syksyymme. Nyt jäi kuitenkin tyhjä olo, kun ei meillä voi olla sellaista. Onko meillä koskaan? Myönnän olevani kateellinen myös kaikille ystävilleni, jotka saavat kokea vanhemmuuden onnen, ei siitä vaan pääse mihinkään. Pelkään niin, että minusta ei ikinä tule äitiä. Ja ympärillä ihmiset eittämättä lisääntyvät vuosi vuodelta vaan. Miten siinä sitten pystyy elämään ja olemaan normaalisti? Tuntematta kateutta ja kipua omasta lapsettomuudesta? En todellakaan tiedä.

Mieleni heittää siis tällä hetkellä melkoista kuperkeikkaa, ja eihän tässä voi muuta kuin odotella. Onneksi on niin paljon muutakin puuhaa nyt, että ei ehdi yksin liikaa synkistellä. Ja onneksi minä voin aina soittaa polin terapeutille, jos tilanne menee niin syvälle, että on pakko purkaa ajatuksia hänen kanssaan. Ja onneksi on tämä blogi, jonne voin taas kaataa kaikki nämä inhottavuudet.

Kohti tulevaa

Heippati taas pitkästä aikaa! Ihan älytön viikko taas ollut, enpä ole juuri ehtinyt netissäkään pyöriä. Toisaalta hirmu hyvä, kun on niin paljon muuta ajateltavaa ja tekemistä, että ei ole vauva-asioita paljon tullut märehdittyä. Kyllä se silti joka päivä jaksaa jossain vaiheessa muistuttaa itseään, ei sitä pääse mihinkään täysin karkuun. Stressi on ihan selkeästi päällä, kun yöunet ovat olleet niin huonoja.

Kävin tällä viikolla polin terapeutti-IVF-hoitajan luona, ja se oli taas erittäin kannattava veto. Sain luvan ja ajan kanssa purkaa sisäisiä solmuja, ja pikkuisen jo mietittiin seuraavaa hoitoa. Tulimme siihen tulokseen, että käyn jatkossakin juttelemassa hoitajan luona, sillä tarvetta henkiselle tuelle tuntuu olevan. Mielialani on vaihdellut nyt niin rajusti suunnasta toiseen, että on parempi seurata sitä tiiviimmin varsinkin, kun taas sotketaan hormonit soppaan mukaan.

Meidän poli on kiinni joulun aikaan kolme viikkoa. Ennen sitä menen suunnittelukäynnille (14.12.), jossa siis suunnitellaan lääkärin kanssa seuraava hoito. Tarkoituksena olisi aloittaa lamautus ensi kierrossa, eli pistäisin Procrenin tai aloittaisin sumut tammikuun alkupuolella. Viime kierto oli minulle normaali 26 päivää, ja olen sillä sitten laskenut tuon hoidon aloitusajankohdan. Toki kierto voi heittääkin jonkin verran tuosta. Huoh, viime kierrossa kroppani toimi ainakin täsmällisesti niinkuin pitääkin. Huoh siksi, että eihän siitä ole meille mitään hyötyä. Tasan kaksi viikkoa ennen vuodon alkamista tunsin follikkelin puhkeamisen, eli täsmällisyyttä löytyy. Ja se oli muuten ensimmäinen kierto ilman minkäänlaista ulkopuolista hormonihoitoa sitten viime huhtikuun... Mutta takaisin siihen seuraavaan hoitoon. Eli kun poli on joulutauolla, joudun ilmeisesti aloittamaan sitten sen lamautuksen "itsenäisesti", eli ensi kierrossa ei ole tsekkauskäyntiä ennen sitä. Tätä hermoilin, että suostuvatko polilla moiseen, mutta hoitaja sanoi, ettei sille pitäisi olla mitään estettä. Kun nyt kuitenkin olen tässä kierrossa menossa tarkastettavaksi, ja jos kaikki näyttää olevan kunnossa, voin aloittaa hoidon itse sitten ensi kierrossa, kun lääkärin kanssa sovitaan vaan aloitus-kp. Toivottavasti lääkäri on sitten samaa mieltä! Täytyykin tarkkaan laskea hoidon aloitus, kun miehellä on työmatka helmikuun alussa, ettei ICSI sitten juuri sille viikolle vaan satu. Omien laskelmieni mukaan, jos lamautusvaihe on viimekertaisen tapaan 3 viikkoa, ICSI sattuisi viikolle 7 ja miehen reissu on sitä edeltävällä viikolla. Kyllä tämä taas alkaa olla yhtä laskemista ja kalenterin kanssa elämistä.

Joulua odotellaan, saisi vaan tulla lunta! En ole ehtinyt paljon vielä joulua laittaa, vaikka sormet siihen suuntaan syyhyäisi! Tänään pitää vielä opiskella aamupäivä ja iltavuoroon menen töihin. Huomenna vielä opiskelua ja sitten aion huilata pari päivää. Meille onkin tulossa vieraita pitkäksi viikonlopuksi, ystäväpariskunta pienen tyttärensä kanssa. Ihanaa viettää aikaa kunnolla heidän kanssaan pitkästä aikaa. Vaikka saattaa koti ja varsinkin syli tuntua supertyhjältä vierailun jälkeen. Mutta eipä murehdita sitä etukäteen. Vinkkinä kaikille jouluihmisille: Vilkas on aloittanut meidän lukijoidensa iloksi joulukalenterin. Käykääs kurkkaamassa! :)

Suunnitelmia ja pähkäilyjä

Tänään minulla on vapaapäivä töistä ja luentopäiväkirjan kirjoittamisen lomassa ajattelin päivittää taas vähän blogiakin. Tehokasta opiskelua :D! Kun nyt siitä mönkään menneestä ICSI:stä on kulunut muutama viikko aikaa, on olokin jo hieman helpottanut. Suru lapsettomuudesta on silti ihan joka päivä läsnä, ei se mihinkään katoa, vaikka kuinka hoitotauko olisikin. Ehkä se ei kuitenkaan ole niin kokonaisvaltaisesti ja joka minuutti niinkuin vielä pari viikkoa sitten. Tietysti hormonitkaan (paitsi omat) eivät ole nyt sotkemassa päätä. Tätä on ehkä muiden vaikea käsittää, mutta joka päivä jokin tilanne, lausuttu sana tai ohimenevä ajatus tuo kipeänä mieleen oman lapsettomuuden tai "raskauttomuuden". Vaikka kuinka yrittäisi suhtautua neutraalisti. En minä sille mitään voi. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että en jaksa vielä ensi kierrosta seuraavaa rumbaa aloittaa. Ja voihan se olla, ettei lääkäri suostuisikaan aloittamaan uutta hoitoa heti vain yhden välikierron jälkeen. Olen nyt siihen aivan liian väsynyt kun on muutakin stressiä nyt loppuvuodeksi ihan riittämiin. Oireilen jälleen aamuyöheräämisten ja väsymyksen muodossa, myös ahdistava olo vaivaa välillä.

Ensi tiistaina menen taas juttelemaan polin terapeutti/IVF-hoitajalle. Olemme nyt luultavasti tulleet sellaiseen ratkaisuun mieheni kanssa, että siis toinenkin välikierto pidetään. Toivoisin silti, että saisin seuraavan hoidon suunnitteluajan polille jo ennen joulua, koska sitten voisin olla rauhallisemmin mielin joulunajan kun tietäisin, mitä tuleman pitää. Ja jos vielä saisin reseptitkin ja osan lääkkeistä ostettua jo tämän vuoden puolella, säästäisimme rahaa. Alkuvuodesta on muutenkin tulossa tiukka, kun minulla loppuu työt vuodenvaihteessa. Tätä pohdinkin, että suostuvatko ne polilla suunnitteluaikaan ja reseptien antamiseen, vaikka aloittaisin sumuttelut tai pistäisin Procrenin vasta tammikuussa? Ja onko siis luvallista ostaa KELA:n piikkiin noita sitten jo tämän vuoden puolella? Mietin sitäkin, että täytyykö aina lääkärin tsekata tilanne ennen sitä kp 21 (siis juuri siinä kierrossa), jolloin lamautus alkaa vai riittääkö, että käyn nyt tulevassa kierrossa näytillä? Kun poli on sitten tammikuun alussa vielä kiinni. Minulla on nyt siis edelleen menossa se ensimmäinen kierto negan jälkeen, nyt on kp 26. Toivon menkkojen alkavan huomenna tai viimeistään perjantaina, sen suuntaisia tuntemuksia on kyllä ollut. Pähkäilyä siis on ihan riittämiin.

Kiireistä elämää ja hiljaa toivottuja

Tällä viikolla on pitänyt jatkaa taas opintoja ihan toden teolla. Loppuvuodesta tuleekin todella kiireinen niiden takia, kun töissäkin pitää käydä. Tämänhetkinen työsopimukseni kuitenkin päättyy vuoden loppuun eikä jatkosta ole tietoa, joten ehkäpä jaksan puristaa. Ja meneepähän aikakin nopeammin. Nyt toisaalta olisi kiva kun olisi enemmän vapaa-aikaa, kun haluaisin alkaa tehdä joulujuttuja. Ei niitä varmaan kovin paljon tule tehtyä tänä vuonna, kun on aikapula. Mutta jos jotain pientä.

Eilen kävin katsomassa dokumentin Hiljaa toivotut. Etukäteen ajattelin, että vollotan täysillä alusta loppuun, mutta eipäs niin käynytkään. Toki itketti muutamassa herkimmässä kohdassa, mutta ei se mitään täysvollotusta ollut. Seurana minulla oli pari kohtalotoveria, joten ainakin oli vertaistukea saatavilla. Elokuvan jälkeen tilanteidemme puiminen glögin ja kakkupalan ääressä teki oikein hyvää. Minulle jäi mieleen erään dokumentin päähenkilön itkuinen, epätoivoisella äänellä sanottu "Miksi pitää olla viallinen? Toiset tekee monta aborttia ja toiset ei saa edes alulle sitä yhtäkään". Kyllä tuntui mahanpohjalla (tyhjässä kohdussa?) asti, miten samaistuin noihin sanoihin. Suosittelen kyllä dokumenttia, se olisi aika hyvää katsottavaa myös lapsettomuuden kanssa kamppailevien ja hedelmöityshoidoissa käyvien läheisille. Pääsee oikeasti näkemään, mitä se todellisuus on, ja ehkä sitä kautta ymmärtää hieman paremmin. Minua vähän häiritsi kuitenkin julkisen puolen aika suora mollaaminen. Väestöliittohan on ollut tukemassa dokumentin tekoa, ja se kyllä kuului. Sitä kyllä kehuttiin, mutta julkinen puoli tuli haukutuksi, ainakin minusta... Ymmärrän toki, että isoissa kaupungeissa ne jonot julkiselle ovat pitkiä eikä hoito ehkä niin yksilöllistä kuin pienemmällä paikkakunnalla. Olenkin tosi tyytyväinen, että asun paikkakunnalla, jossa julkiselle ei jonoja IVF-hoitoon ole eikä ole myöskään mitään tarkkaa rajaa (ainakaan tällä hetkellä) siinä, kuinka monta hoitoa tehdään. Jokaisen parin kohdalla tilanne katsotaan yksilöllisesti. Mutta siis, suosittelen kyllä dokumenttia, jos aihe kiinnostaa. En sen tarkemmin dokumentissa mukana olleiden lopputuloksia tässä paljasta, jos joku haluaa pitää sen salaisuutena ja nähdä itse.

Huomenna lähdemmekin viikonlopuksi muutaman sadan kilometrin päähän pikku reissulle. Luvassa on lauantaina häähumua, pitkästä aikaa saa vuodattaa kyyneliä onnesta. Vaikkakin toisten, niin silti. :)

Älä avaa Facebookia -päivä

Jepujee, tämä on taas niitä päiviä, kun kannattaa pysyä poissa Facebookista. Isille sitä ja isille tätä ja juu. Toki minä ymmärrän, että isänpäivän riemut halutaan jakaa, hehkuttaisin varmasti itsekin, jos saisin rakkaalleni tehdä isänpäiväkakun ja lasten kanssa väkertää kortteja sun muita. Siksi kirjoitinkin, että parempi minun pysyä poissa Facebookista, varjelen itseäni enemmältä mielipahalta. Äitienpäivä on toinen paha päivä nykyään, puolen vuoden päästä on sitten taas se edessä. Voi että, minä kuitenkin jo pikkuisen salaa alkusyksystä toivoin, että tänä vuonna ehkä jo voisin miehelleni isänpäivänä jonkun pienen lahjan antaa. Ensimmäistä kertaa oli kuitenkin edes jonkinlaista mahdollisuutta siihen, että meillekin olisi pikkuinen tulossa. Vaikka ihan alussahan se vielä olisi ollut. Turhaanhan minä taas toivoin.

Joulun lähestyminenkin ahdistaa nyt hieman. Minä olen aina ollut jouluihminen, rakastan jouluvalmisteluja ja jouluhössötystä. Nyt siitäkin on tulossa ikävä asia, kun niin toivoisin omaa lasta osaksi joulunviettoamme. Ja on vielä tosi tuoreessa muistissa viime jouluaaton pettymys, josta olen kirjoittanutkin aiemmin. Nyt on lähipiirissäkin pikkuisia, joille on mietinnässä joululahjojen ostoa. Ihanaa heille on ostaakin lahjoja, mutta olen jo pitkään surrut sitä, että minä se vaan aina ostan muiden vauvoille ja lapsille lahjoja, mutta omille en saa ostaa. Saankohan ikinä? Jos meille joskus lapsi tulee, hukutan hänet varmaan ensimmäisenä jouluna lahjavuoren alle. Otan takaisin kaikki ne joulut, jolloin olisin halunnut pikkuiselle lahjoja ostaa, mutta en ole saanut. Aikamoista itsesäälissä kieriskelyä taas tämä...

Muuten oloni on onneksi kohentunut hieman. Ehkäpä jopa  pieni valo pilkottaa tunnelin päässä. Puhuimme perjantai-iltana miehen kanssa ja se helpotti. Emme ole kuitenkaan vielä päätöstä tehneet sen suhteen, että menenkö seuraavan hoidon suunnittelukäynnille jo ennen joulua vai vasta polin joulutauon jälkeen tammikuussa. Mies on kurkkuaan myöten täynnä tätä nyt ja haluaa nyt olla miettimättä koko asiaa. Katsomme uudestaan parin viikon päästä. Kovasti toivon, että mieskin tulisi siihen johtopäätökseen, että sen käynnin voisi tehdä jo ennen joulua. Hyvässä lykyssä silloin voisin jo osan lääkkeistäkin ostaa tämän vuoden puolella Kelan piikkiin. Jos suunnittelukäynti on vasta tammikuussa, itse hoito taitaa mennä maaliskuulle asti, jos pitkällä kaavalla taas etenemme. Sinne tuntuu kyllä olevan vielä ihan kamalan pitkä aika enkä jaksaisi niin pitkään odottaa. Mutta katsotaan nyt, kuinka tässä käy.

Pääntyhjennys

Blogini on viettänyt viikon ajan hiljaiseloa. En ole jaksanut oikein kirjoittaa mitään, koska ajatukset ovat pyörineet vain sitä samaa rataa kuin edellisessä postauksessani kuvailin. Pettymys, pelko, ahdistus, masennus, väsymys, viha, katkeruus. Sanoja, joita myös terapeutin fläppitaululle tänään ilmestyi, kun minua pyydettiin kuvailemaan tunteitani. Eipä ole kaunista katseltavaa. Olotilani on nyt sellainen, että sen kehittymistä on seurattava, tarvitseeko ryhtyä toimenpiteisiin. Menen uusintakäynnille parin viikon päästä ja yritän nyt jaksaa sinne asti. Olen niin väsynyt, että aamuisin tuottaa todella vaikeuksia nousta sängystä ylös, vaikka olisinkin nukkunut ihan hyvin. Minua ei oikein mikään jaksa kiinnostaa, haluaisin vaan olla rauhassa. Toisaalta haluan käydä läpi näitä tunteita ja puhua, mutta kun minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Onhan minulla tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, mutta kun ei tälle kukaan voi tehdä mitään eikä kukaan voi oikeasti auttaa. Itkeminen helpottaisi, mutta nyt ei sekään tule, ja se on minulle jo aikamoinen hälytyskello. Etten saa oloa helpotettua edes itkulla, kun se ei nyt tule.

Sain kyllä apua polin terapeutilta. Hän sanoi, että edellisen hoitokierron päättymisestä (ja siis negasta) on kuitenkin vasta kaksi viikkoa. Ei kenenkään pitäisi olettaa, että siinä ajassa koko juttu olisi paketoitu, vaan se on kuitenkin vielä melko lyhyt aika. Ja ihmiset ovat yksilöitä, toiset selviävät nopeammin kuin toiset. Minun kohdallani huolestuttavinta on nyt se, että kohdistan nuo kaikki negatiiviset tunteet itseeni. Kaiken vihan ja syyllistämisen. Peilikuva on taas vihollinen, siellä näkyy inhottava läski. Olen huono ihminen, kun en nyt kykene tästä vielä nousemaan, huono vaimo ja paska ystävä. Olen itsekäs, koska minusta tämä lapsettomuutemme on elämäni tärkein asia enkä oikein jaksa kuunnella toisten murheita juuri nyt. Kaikki muu tuntuu niin toisarvoiselta. Työasiat, opiskelu... Mutta kun niitä olisi juuri nyt jatkettava, voimaa olisi jostain kaivettava. Minua hiukan helpotti, kun minulle sanottiin tänään, että minä en ole liian ylipainoinen, että se vaikuttaisi hoitotuloksiin. Se on nimittäin vaivannut minua ja aiheuttanut kamalan stressin painonpudottamisesta. BMI pyörii 27.5-28 välillä. Minä vain taidan nähdä itsessäni vielä turhan usein sen muutaman vuoden takaisen ihmisen, jonka BMI oli 41. Olenkin ihmetellyt suuresti sitä, että lääkäri ei ole polilla kertaakaan ottanut painoani puheeksi tai kehottanut laihduttamaan. Itse olen siitä siellä kitissyt.

Tänään paukautin terapeutille, että voiko minusta edes tulla tasapainoista äitiä, kun olen tällainen. Kuulemma voi, nyt vain on tilanne, josta täytyy päästä eteenpäin. Seuraava hoito on jo odottamassa, jotenkin vain täytyy jaksaa sinne asti. Minun pitäisi olla hyvä itselleni eikä rankaista ja syyllistää itseäni. Myös parisuhteeseen tulisi nyt kiinnittää huomiota. Tunnustinkin tänään, että taitaa olla niin, että olen unohtanut, että parisuhteemme on muutakin kuin tätä vauvantekohommaa. Siihen pitää tulla muutos. Nyt meidän pitäisi keskittyä suhteessamme siihen hyvään, mitä meillä on. Voi kun minä pystyisin siihen!

Seuraavaan hoitoon pääsisimme nopeammin mitä luulin. Halutessamme suunnittelukäynti voitaisiin toteuttaa jo ennen joulua, ja saisin siis reseptit samalla. Tieto tuosta mahdollisuudesta helpotti kyllä huomattavasti oloani. Pahinta minulle on tämä odottaminen kun mitään ei tapahdu. Nyt on oikeastaan miehestä kiinni, mitä päätämme. En tiedä suostuuko hän hoidon aloittamisen aikaistamiseen. Terapeutti oikaisi myös käsitystäni siitä, että polillamme kaikki hoidot tehtäisiin pitkällä kaavalla. Kuulemma myös lyhyen kaavan hoitoja tehdään, kaikki hoitokierrokset arvioidaan aina yksilöllisesti sen hetken parhaan tiedon mukaan. Minä koenkin itseni onnekkaaksi siinä mielessä, että olen tosi tyytyväinen polimme toimintaan ja henkilökuntaan. Minusta minua on aina kuunneltu siellä eikä koskaan ole tullut oloa, että "äkkiä vaan ulos ja seuraava potilas". Minulle on hirvittävän tärkeää tässä tilanteessa, että voin luottaa ihmisiin siellä. Kuten terapeuttikin sanoi, he ovat siellä meitä varten ja kaikilla on sama yhteinen päämäärä.

Tästä tekstistä tuli nyt kamalan sekava, kirjoitin vain päästäni melkein suoraan kaiken mitä siellä on. Hieman kaunistellusti ehkäpä kuitenkin. Nyt tekee taas hyvää kirjoittaa tunteista ja tästä koko tilanteesta. Ei varmastasti ole helppoa luettavaa, mutta itsekkäästi nyt taas ajattelen, että nyt autan itseäni tällä kirjoittamisella. Jos se auttaa minua selviytymään päivästä toiseen, se kannattaa.

Synkkääkin synkempää

Loppusyksy on minulle ollut aina vaikeaa aikaa. Nyt se tuntuu extravaikealta. Olen koko ajan surullinen ja kauhea pelko jäytää mieltäni. Nyt olen vasta ihan toden teolla alkanut pelätä sitä vaihtoehtoa, että jos meille ei lasta tulekaan. Tämä pelko nyt juontuu huonosta hoitotuloksesta. Tiedän, tiedän, että tulokset voivat olla seuraavassa hoidossa ihan eri luokkaa. Mutta mitä jos ne eivät ole? Mitä jos vasteeni ei ole tuon kummempi, vaikka millaiset lääkkeet ja annostukset itseeni piikittäisin? Jos tuloksena on aina korkeintaan yksi alkio, eivät onnistumismahdollisuudet ole kovinkaan huomattavat. Kun se yksi ei todellakaan aina riitä, kuten varsin hyvin selvisi ensimmäisessä hoidossa.

Minusta tuntuu, että tässä lapsentekohommassa meillä ovat toteutuneet ne kaikki pahimmat skenaariot, mitä olen pelännyt. Ensin se, että emme saakaan lapsia luonnollisella tavalla. Siitä minulla oli aavistus jo yrityksen alkuvaiheessa. Toiseksi pelkäsin, että vikaa on miehessä. Naisten vikoja on yleensä helpompi hoitaa, miehille ei juuri hoitoja ole. No, meille kävi juurikin näin, ja nyt sitten vielä mietin (ja varmasti lääkärikin pohtii), onko minussakin vielä jotain vikaa, kun ei munasarjoilla ollut kummoista vastetta hoitoon. Kolmanneksi olin ihan varma, että me emme todellakaan tule onnistumaan millään kevyillä hoidoilla (OI ja IUI), ja näinhän tietenkin kävi. Neljäs pelkoni oli, että koeputkihoidon lääkitys ei tehoa minuun toivotulla tavalla ja kappas, tuloksena oli kuusi munarakkulaa, joissa kolme munasolua. Ensinnäkin munarakkuloita oli tosi vähän, ja jos munasoluja oli vain 50% niistä, niin onhan se huono tulos. Pelkäsinkin, ettemme saa yhtään alkiota pakkaseen, se toteutui. Sentään saimme sen yhden elävän alkion kohtuuni, vaikka pelkäsin jo, että sekään ei onnistu. Mutta summa summarum: eihän tuosta voinut todellakaan seurata mitään muuta kuin puhdas negatiivinen tulos. Ainoa positiivinen seuraamus tuosta oli, että lunastin lupaukseni itselleni Simpukkaan liittymisestä, jos 1. ICSI ei tuota tulosta. Sen tein heti testipäivänä.

Nyt toivo toisen hoidon paremmista tuloksista on vaihtunut pelkoon siitä, että nämä pahat asiat vaan jatkavat voittokulkuaan. Miksi kurssimme nyt kääntyisi, kun koko taival on ollut melkeinpä yhtä pettymystä? Kuinka monta tällaista pettymystä jaksaa ilman, että romahtaa lopullisesti? Ja minulle on ihan turha tulla sanomaan, että onnistuisitte paremmin, jos olisit positiivisempi. Tuo on minusta täyttä paskaa. Minä en enää jaksa väkisin olla toiveikas ja positiivinen, jos minusta ei oikeasti tunnu siltä. Voihan se olla, että kun seuraava hoito lähestyy, alan taas toivoa. Mutta sinne on vielä pitkä matka. Annan itselleni luvan toivoa vasta korkeintaan ensimmäisessä seurantaultrassa FSH-pistosten aloituksen jälkeen, jos näyttää siltä, että aihetta toivoon on.

Mutta tämä lapsettomuus. Minä en enää jaksa tätä. Hoidot kestän vaikka hammasta purren, mutta tätä lapsettomuutta enää en. Minä en pidä siitä, millaiseksi minä olen muuttunut. En pidä siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut. En jaksa tätä valtavaa kaipuun tunnetta, joka usein iltaisin saa minut valtaansa. Sylini ja kohtuni todella tuntuvat tyhjiltä ja se tuntuu tuskalliselta. En jaksaisi iloita mistään, en kiinnostua mistään enkä keskittyä mihinkään. Pakko on kuitenkin jatkaa muuta elämää, vaikka koko ajan sisimmässä huutaa ääni, että mitä väliä millään muulla on? Olenko minä loppuelämäni surullinen?

Katkeraa päännollausta... ja ällövaroitus

Ei raskaus- ja syntymäilmoituksia, kiitos! Katkera akka minussa haluaa nyt sulkea korvansa ja silmänsä moisilta. Meinasin kilahtaa perjantai-iltana Kuorosotaa katsoessani, kun eräs kuorolainen esitteli neljän viikon ikäistä poikaansa ja sanoi jotenkin tähän malliin "näitä hyviä asioita nyt vain tipahtelee jostain": Ei mennyt sanatarkasti noin, mutta siihen suuntaan. Vai että ihan tipahtelee?? Onnea vaan heille! Tiedän, että tämä on kamalan pateettista ja pikkusieluista, mutta en vain nyt voi sille mitään. Toisille niitä vauvoja vain tipahtelee ja toisille ei, vaikka alku laitetaan jo valmiiks ikohtuun. Ainoa, mikä minulle tipahtelee, on veri ja kohdun limakalvon palaset :(.

Anteeksi yksityiskohtainen ilmaus, mutta nämä menkat ovat olleet aika erilaiset kuin ennen. Älkää lukeko, jos heikottaa... Mutta pakko kysyä, jos jollain toisella olisi samoja kokemuksia..? Minulta on siis tullut ihan selviä riekaleita jostain, veikkaan että se on sitten se kohdun limakalvo. Sehän siis kehittyi varmasti varsin paksuksi lugejen vaikutuksesta. Siis ne eivät olleet mitään verihyytymiä, vaan näyttivät ihan joltain ihon palasilta. Lauantaina siis noita tuli muutama kappale. Itse vuoto ei ole ollut niin runsasta kuin pelkäsin, mutta en todellakaan ole tehnyt toista raskaustestiä. Ihan kunnon vuoto se on silti ollut ja sitten vielä nuo riekaleet... Ei siellä voi mitään elävää olla.

Minä odotan jo kovasti ensi viikon torstaita, jolloin pääsen juttelemaan polin terapeutille. Haluaisin jo aiemminkin, mutta minulla on tuolloin vapaapäivä ja ajattelin, että parasta mennä sinne niin, ettei tarvitse mennä sen jälkeen töihin. Sieltä olen aina saanut voimaa ja positiivisuutta, meidän polin terapeutti on aivan ihana ihminen ja todellakin ihminen oikeassa paikassa. Lauantai-iltana "terapoin" itseäni vetämällä kunnon kännit. Meillä oli ihana ilta miehen kanssa, söimme intialaista ruokaa ja oltiin yhdessä. Sitten se jotenkin lipsahti, ja minä ajattelin, että menköön nyt kun kerran ei ole mitään estettäkään. Mieskin sanoi, että ei se haittaa, jos joskus nollaa päätä ihan kunnolla. No, kunnolla nollattiin. Eilen oli aivan järkyttävä päivä! Oksensin ja makasin sohvalla koko päivän. Pystyin syömään vasta joskus viiden aikaan iltapäivällä. Tulipahan opetus, ei tuollaista päännollausta enää! Kyllä minä nautin mieluummin krapulattomista viikonlopuista kuin tuollaisesta pahasta olosta, olipahan muistutus.

Palatakseni vielä tuohon, että en halua kuulla raskausuutisia... Tämä ei siis koske tietenkään teitä, jotka samaa polkua tallaatte. Nytkin jännään ihan vilpittömästi yhden kohtalotoverin testin tulosta! :)

Surullinen lohtushoppailija

Tänään minulla on ollut aika huono olo koko päivän. Pikkuisen etoo koko ajan ja väsyttää. Syömisen jälkeen maha turpoaa ja tuntuu, että kehossa olisi hieman nestettä. Lugejen tekosia ainakin tuo turvotus ilmeisesti. Tuikkasin aamulla viimeiset menemään ja nyt pitkin päivää onkin vuoto pikkuisen ilmoitellut alkamisestaan. Huonon olon ja väsymyksen luulen johtuvan surullisesta mielestä ja univajeesta. Koko työpäivän oikeastaan vain odotin, että pääsisin pois. Tarkoituksenani oli lähteä lohtushoppailemaan töiden jälkeen. Tunnin shoppailun jälkeen väsähdin niin totaalisesti, että oli pakko lähteä kotiin. Ei jaksanut mieli eikä keho enää. Sain minä kuitenkin viimeinkin käytettyä alusasuliikkeen lahjakorttini, jonka mieheni osti minulle synttärilahjaksi. En ole ikinä ostanut niin kalliita tissiliivejä! Mutta nätit ne ovat! Ostin myös meille liput viikon päästä olevalle Insomniumin keikalle. Ja huomisillaksi punaviiniä, saanpahan ainakin siitä sitten nauttia ihan rauhassa.

Miehen kanssa eilen puhuimme, ja hän on tosiaan tyytyväinen hoitotauosta. Hänelle tässä kuulemma on rankinta juuri hoidon alkuvaihe, kun pitää kaikki aikataulut järjestää ja minun hormonihoitoni alkavat. Kuulemma hänestä loppuaika on ollut helpompaa. Vähän sitä ihmettelin, koska nimenomaan loppuvaiheessahan siellä polilla pitää juosta, alussa vaan odotetaan ja kärvistellään. Minulle taas rankinta on tämä odotus, kun ei tapahdu mitään. Vaikka en minä todellakaan olisi nyt ollut valmis lähtemään heti suoraan siihen rumbaan, onneksi tulee se parin kuukauden tauko ainakin. PASsit olisivat tietenkin olleet asia erikseen... Laskeskelin, että nyt minulle tulee ensimmäinen täysin hormoniton kierto sitten huhtikuun, koska kesätauollakin minä käytin itsekseni Femareita (lääkärin luvalla tietenkin). Ei tämä hormonihuili kropalle ja mielelle varmasti ainakaan pahaa tee.

Vielä mielentila tuntuu kovin hauraalta, mutta kyllä minä osaan jo katsoa hieman tulevaankin. Me emme ainakaan luovuta! Olkoon tämä ensimmäinen hoito sitten se testierä, ja seuraava sitten se oikea. Minä olen kestänyt elämäni aikana jo aiemminkin karikkoja enkä minä mene rikki näin helposti, vaikka välillä todella tuntuu, etten jaksa enää enkä kestä enää. Minä kyllä tiedän, että kestän vaikka kuinka monta hoitorumbaa, halu äidiksi on niin suuri. Ainoa, mitä minä tuskin kestän on se, jos me emme saa lasta hoidoista huolimatta. Kun ajattelenkin tuota vaihtoehtoa, ahdistun niin paljon, etten voi sitä edes ajatella. Minulle on turha sanoa, että on elämässä muutakin. Kyllä minä sen tiedän, mutta itselleni on aina ollut tärkeintä perheenperustaminen. Ikinä en ole haaveillut mistään uralla etenemisestä, äitiys on ollut minulle aina se juttu, jota kohti olen ollut menossa. 

Huomenna on edessä varmasti ihana ilta, kunhan työpäivästä ensin selviän. Mies aikoo tehdä intialaista ruokaa ja vietämme rauhallisen koti-illan ihan kahdestaan. Ja juomme sitä punaviiniä. Huomenna tulee kuluneeksi 12 vuotta Halloween-bileistä, joista meidän yhteinen taipaleemme alkoi. :)

Päivän biisi

Siivotessa kuuntelin kunnon meteliä, että saisin energiaa ja ajatukset muualle. Sitten tuli tämä herkistely (tykkään kyllä biisistä) ja eikun taas hanat auki... Sopii vaan aika hyvin päivän tunnelmaan. Jos nyt kuitenkin vaihtaisin taas metelimpään, että saisin siivousta jatkettua.

Yksi viiva

Klo 7:30, yksi kirkuvan punainen viiva. Tämän olen nähnyt jo liian monta kertaa aiemminkin. Vieressä puhtaanvalkoinen ruutu. Ei häivähdystäkään mistään muusta väristä. En uskaltanut itse sitä edes katsoa, vaan miehen piti katsoa ensin. Sitten tuli itku. Ja sitä riittää ja riittää ja riittää. Miksi? Siis me ei onnistuta, vaikka meille pakotetaan alkio hedelmöittymään työntämällä siittiö munasoluun ja laitetaan valmiiksi kohtuun. Ja silti ei onnistu, vaikka se kohdun limakalvokin oli niin erinomainen. Tämä tuntuu niin pahalta ja niin väärältä, etten osaa kuvailla. Tämän testin negatiivinen tulos tuntuu tuhat kertaa pahemmalta kuin aiemmat. Nyt tiedän, että kohtuuni laitettiin alkio ja tiedän, että se on ollut siellä jonkin aikaa. Mutta jostain syystä se ei halunnut jäädä sinne. Oliko siellä niin paha olla?  Mikä minussa on vikana? Minulle tämä tulos ei tullut yllätyksenä, mutta silti tunnen nyt sellaista tuskaa ja epätoivoa, joka tuntuu sydämessä asti. Rintaa painaa ja päätä särkee. Itku ei lopu. En tiedä, onko nyt mitään järkeä kirjoittaakaan, mutta pakko saada nämä tunteet ulos. Onneksi minulla on tänään vapaapäivä, en olisi töihin kyennytkään.

Sain soitettua polille ja hoitaja oli ihana. Sama hoitaja toimii polin terapeuttinakin ja varasin jo hänelle ajan kahden viikon päähän. Pakko päästä puhumaan hänen kanssaan, ja kun sitten on jo vähän aikaa kulunut, osaan ehkä olla vähän vastaanottavaisempikin. Lugeja minulle jäi huomisaamuun asti ja sain käskyn käyttää ne loppuun asti, koska vuoto ei ole alkanut. Menkkatuntemuksiakaan minulla ei nyt ole. Mutta ne varmasti alkavat kun luget loppuvat. Hoitaja sanoi kuitenkin, että käytä nyt ne pallerot loppuun ja jos vuoto ei ala viikonloppuna, tee uusi testi. Mutta ei hänkään halunnut enää herättää turhia toiveita vaan totesi, että negaltahan tuo vaikuttaa. Meillä on pakkanen tyhjä. Jos edes siellä olisi jotain, ei varmaan ihan näin pahalta tuntuisi. Nyt joudumme odottamaan yli vuodenvaihteen, että koko rumba aloitetaan alusta. Hoitaja sanoi, että nyt kuitenkin lääkäreillä on enemmän tietoa tilanteestamme, ja seuraavaa hoitoa suunnitellaan sitten yksilöllisemmin sen mukaan. Kai sen voi sitten ottaa positiivisena asiana. Miehen mielestä tauko tulee nyt tarpeeseenkin. Kai minäkin olen oikeasti sitä mieltä, mutta olen niin väsynyt tähän ainaiseen odottamiseen.

Nyt ovat kuitenkin voimat lopussa, henkiset ja fyysiset. Olo on niin tyhjä kuin vain olla voi. Haluaisin vain maata peiton alla ja itkeä. Toisaalta tuntuu, että nyt olisi hyvä päivä siivota ja olisi ihan hyvä tehdä jotain eikä vain velloa tässä olossa. Mutta ketään en halua nähdä. Onneksi saan olla kotona koko päivän. Haluan kuitenkin kiittää kaikkia teitä ihania, jotka olette täällä blogissa minua tsempanneet ja jakaneet omia kokemuksianne. Teistä on ollut minulle uskomattoman iso apu ja lohtu. Ilman teitä tämä olisi varmasti vieläkin raskaampaa... <3

PP 13 - Pelko

Huomenna on testiaamu. Minua pelottaa kamalasti. En ole koskaan ollut "himotestaaja". Ennen hoitoja en varmaan koskaan tehnyt testiä ennenkuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Hieman epäsäännöllisen kierron takia niitä tuli tehtyä muutamia. Usein vuoto alkoi jo ennen testiä. Kun yritystä oli takana vuoden verran kesällä 2010, tiesin jo varmasti jonkin olevan vialla enkä uskonut enää luomuplussaan kohdallamme. Viimeisen raskaustestin ennen hoitojen alkua tein viime jouluaattoaamuna. Silloin pienesti toivoin viimeisen kerran, että meille tapahtuisikin joulun ihme. Olin lapsellinen, ei meille tietenkään sellaista tapahtunut. Jouluaatto käynnistyi pettyneellä itkulla. Kuin pisteenä i:n päälle vuotokin alkoi jouluaattoiltana kuinkas muutenkaan kuin lahjojen jakamisen aikana. Hyvää joulua ja onnellisempaa uutta vuotta, Rowan! Inseminaatioiden jälkeen tein testin aina vasta virallisena testipäivän. Niinkuin nytkin.

En siis ole koskaan saanut positiivista tulosta raskaustestiin. Olen joskus kaivanut testin vielä roskiksestakin, ja tarkistanut jospa siihen kuitenkin olisi tullut joku haamu! Eikä ikinä ole. Tuttu tilanne Meinasin kaatua -sarjakuvablogista varmasti meille monelle. Nyt minä pelkään sitä huomista testaamista niin paljon, että melkein tekisi mieli jättää koko testi tekemättä. Niin kauan, kun vuoto ei ala ja en testaa, on toivoa. Kun testi näyttää negaa, on toivokin mennyt. Pakkohan se silti on testata, tiedän. Viime yönä heräsin klo 3:45 ja mietin, että en minä ole raskaana. Tietenkään en ole. En nukkunut enää koko yönä. Päivällä taas mietin, että jospa sittenkin? Nyt taas on sellainen tunne, että ei varmasti. Joku voi varmaan jo ihmetellä, että miksi se ei jo tee sitä testiä pois, onhan jo pp 13 -ilta. Mutta en minä uskalla. Haluan pitää siitä viimeisestäkin toivonrippeestä kiinni vielä edes hetken.

PP 12 - Hopeless?

Eilisen aikana rintojen pingotus alkoi hävitä eivätkä ne ole enää oikeastaan kipeätkään. Mitä muuta se voi tarkoittaa, kuin menkkojen alkamista? Näin minulle käy usein. Rinnat kipeytyvät loppukierrosta, mutta hetki ennen menkkoja kipu katoaa. Tosin nyt se kipu ja varsinkin pingotus ja turvotus oli ihan eri luokkaa kuin koskaan ennen, mutta nyt se sitten taitaa olla varmaa, että luget sen tekivät. Jos olisin raskaana, tuskin nuo oireet olisivat hävinneet. Eilen illalla alkoi myös melkoinen päänsärky. Olin illalla niin väsynyt, että uni tuli siitä huolimatta. Aamulla sitten heräsin viiden jälkeen siihen päänsärkyyn taas, pakko oli ottaa särkylääkettä.

Olen kamalan väsynyt. Tulee varmasti "ratkiriemukas" työpäivä. Masentaa. Ei tästä mitään tule.

PP 10 - Pohdintaa testaamisesta

Kyllä ne päivät vaan johonkin kuluvat, vaikka hitaasti tuntuvatkin etenevän. Vielä olisi kuitenkin neljä pitkää päivää edessä ennen testausta. Ellei "punainen paholainen" rynnistä paikalle ennen sitä. Tiedän, että moni alkaa testailla jo paljon aiemmin, jopa pp 7 paikkeilla. Moni testaa viimeistään pp 12. Periaatteessahan pp 12 olisikin tavallaan "oikea" aika, koska munasoluhan on hedelmöitetty jo punktiopäivänä eikä siirtopäivänä. Jos siis olisi kyse luomutilanteesta, laskettaisiin piinapäivät ovulaatiosta. Mutta nyt ne lasketaan vasta siirtopäivästä.

Olen jonkin verran seurannut keskustelupalstoilla ja blogeissa muiden piinapäiväkirjoittelua ja moni tuntuu saavan vain lisästressiä siitä, kun aloittaa testailun aikaisin. Joskus tulos voi olla jo aikaisilla päivilläkin selvä plussa, ja se on tietysti aivan mahtava tilanne. Joskus kuitenkin voi näyttää vielä negaa, mutta muuttuu vielä myöhemmin plussaksi. Joskus testiin piirtyy haamuviiva, joka on toki positiivinen tulos. Hyvässä lykyssä se haamu vahvistuu päivä päivältä sitä mukaa, kun hCG-hormoni elimistössä lisääntyy. Joskus käy niin ikävästi, että haamusta ehtii jo iloita, mutta seuraavana päivänä se onkin entisestään haalistunut tai sitä ei näy enää ollenkaan. Siitä seuraa tietysti epätietoisuus ja valtaisa pettymys, jos on jo ehtinyt plussasta iloita, ja kyseessä onkin ollut vaikkapa kemiallinen raskaus. Minä stressaan muutenkin jo tarpeeksi, että en kaipaa tuollaista hermoilua enää näihin viimeisiin päiviin. Siksi olen päättänyt, etten testaa ennenkuin torstaiaamuna, jos siis ei menkat ala ennen sitä. Silloin sen tuloksen pitäisi olla jo melko varma kuitenkin. Myönnän, että hirveästi tekisi mieli testata jo, mutta oman pääni kannalta tiedän sen olevan huono idea. Mies on samaa mieltä kanssani.

Rintoja aristaa edelleen. Tänään ne ovat olleet kipeät jo aamusta alkaen. Lisäksi ne ovat hiukan turvonneet ja miehen mielestä jotenkin kovemmat kuin normaalisti. Eivätkä tunnu yhtään omilta. Pakko sanoa, että paremmalta näyttää kuin normaalisti. :D Lempirintsikat eivät mahdu päälle, vaan tissit pursuilevat kupeista, nyt täytyy pitää sellaisia pehmeitä, lempeitä liivejä. Menkkakipuja on ollut edelleen. Lisäksi eilen illalla oli muutaman kerran kovempi kipuaalto kohdun alueella. Se alkoi voimistua, ja muuttui polttavan viiltäväksi kivuksi (ihan kuin kohtu olisi jotenkin pingottunut tai supistunut tms.) niin, että vesi tulvi silmistä. Pikkuhiljaa se laantui jomotukseksi ja hävisi itsestään. Samanlaiseen kipuun heräsin myös aikaisin tänä aamuna. Noiden kipukohtausten jälkeen olin ihan varma, että nyt alkaa veritulva, mutta ei vaan ole alkanut. Jotenkin luulen, että jos ei olisi lugeja käytössä, olisivat menkat jo alkaneet. Yksi outo ilmiö tässä myös nyt on. Nimittäin jatkuvasti tekee mieli seksiä. Tämä on minulle aika harvinaista ennen menkkoja. Ja viime keväänä lugejen vaikutus oli kyllä ihan päinvastainen. Mutta ota nyt selvää näistä hormoneista, mikä vaikuttaa milloinkin ja mitenkin.

PP 7 - Pelkoa, toivoa, epätoivoa

Tasan puoliväli. Viikko sitten pikkuruinen alkio siirrettiin kohtuuni. Viikon päästä olisi virallinen testipäivä. Ellei menkat ala ennen sitä. Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan, onko alkio vielä siellä, missä sen kuuluisi olla. Joka ilta silittelen alamahaani ja pyydän sitä jäämään. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta se pitää edes vähän minua kiinni siinä ajatuksessa, että alkio siellä vielä olisi ja toivottavasti pysyisi. Jos se ei ole kiinnittynyt ja tuloksena on menkat ja nega, tunnen itseni varmaan maailman typerimmäksi. Maanantaista (pp 4) lähtien minulla on ollut kyllä jo ihan selviä menkkakipuja mahassa. Tiistai-ilta oli kamala. Olo oli juuri sellainen, kun menkat ovat alkamassa just tai seuraavana päivänä. Itkin pettymystä, surua, lohduttomuutta, pelkoa ja epätoivoa. En osaa edes kuvailla, miten pahalta minusta tuntui. Kun olimme menossa nukkumaan, mies kysyi vieläkö minua pelottaa. Silloin pystyin vain sanomaan, että "jos näistä oireista huolimatta se vielä tuolla on, haluan vain sanoa sille, että älä mene pois". Miehen ilme oli surullinen ja hän laittoi oman kätensä mahani päälle. Jospa se olisi auttanut pientä sinnittelemään.

Eilen oli sitten tosi rankka päivä töissä, silmät turvoksissa ja väsymys hirveä. Töissä taas oltiin huolissaan jaksamisestani. Minä en jaksaisi sitäkään, kun koko ajan kysellään vointia. Vaikka näkyihän se varsinkin eilen ainakin kilometrin päähän, miten väsynyt olin. Eilen menkkakipuja ei sitten niin paljon ollutkaan, paitsi illalla pikkuisen. Illalla olivat mieheni siskon perhe tulossa kylään. Näemme heitä tosi harvoin, kun he asuvat usean sadan kilometrin päässä. Heillä on kaksi tyttöä, 2-vuotias ja 4 kk, jälkimmäinen on kummityttömme. Päivällä ajattelin, että en todellakaan jaksaisi nyt. Mutta ihanaa, kun tulivat käymään. Tytöt olivat suloisia ja kummityttökin oli kasvanut. Ihana oli pitää häntä sylissä. Kun he lähtivät, tuli kuitenkin taas se suru. Kyllä miehen kanssa puhuimme, miten olisi jo tervetullut meillekin oma pikkuinen. Me olemme jo odottaneet niin kauan emmekä tästä ainakaan enää nuorru. Minä olen huomannut viimeisen kuluneen vuoden aikana kasvoissani nopeaa vanhenemista. Luulen, että suurin osa siitä johtuu jatkuvasta surullisuudesta.

Otsikossa on kuitenkin myös sana toivo. Ne menkat eivät kuitenkaan ole vielä alkaneet. Joka kerta vessassa käydessä pelkään, miltä näyttää. Aamuisin ja iltaisin lugeja laittaessa jännitän, tuleeko punaista. Tuntemukset silti ovat. Tiedän, että menkkatuntemuksia voi tulla myös alkuraskaudessa ja varsinkin lugejen kanssa. Rintani ovat myös kipeytyneet parin päivän aikana asteittain kipeämmäksi ja kipeämmäksi. Tästäkään ei voi kuitenkaan päätellä mitään, sillä minulla ne hieman kipeytyvät aina ennen menkkoja ja ovat myös lugejen sivuoirelistassa. Eipä tästä siis voi vielä päätellä mitään ja edettävä on päivä kerrallaan. Tai oikeammin hetki kerrallaan. Kun ei olisi tätä menkkaoloa, olisi oloni varmasti helpompi. Myös lauantaina edessä olevat serkkuni hautajaiset vievät mielialaa alaspäin. Siitä tulee varmasti tosi raskas päivä. Voin vain toivoa, että menkat eivät ala ainakaan ennen sitä, koska miten minä muuten siellä kestän ollenkaan kasassa.

PP 4 - Kaikenlaisia kiemuroita

Kyllä tämä aika nyt kuluu uskomattoman hiiitaaaastiiii...... Ihan järkyttävää, kun välillä on tunne, että kyllä se pikkuruinen kiinnittyy/on kiinnittynyt ja viiden minuutin kuluttua olen satavarma, että ei varmasti kiinnity ja onkohan se edes enää siellä. Siirrosta lähtien minulla on kyllä ollut päivittäin kohtutuntemuksia, mutta kun ei tässä voi todellakaan mihinkään tuntemuksiin luottaa, kun luget tekee tepposiaan. Siellä se limakalvo vahvistuu ja voi aiheuttaa tuntemuksia. Mitään tunnistettavaa erityistä kiinnittymiskipua en ole ainakaan tuntenut. Toiset kuvaavat sitä kunnon pistoksena tai kouraisuna, ja joiltakin tulee hieman verta. Minulla ei ole ollut kuin tasaisempaa, menkkamaista lievää jomotusta aina välillä. Ja oikea munasarja jomottelee hieman vieläkin. Sellainen lievä painontunne, jollainen minulla usein on silloin, kun ovulaatio alkaa lähestyä.

Eilen oli todellinen vuoristoratapäivä. Aamulla olin ihan kanttuvei, väsytti tosi paljon ja lepäilin sohvalla. Sitten meille tuli miehen kanssa riitaa. Kun mies meni kattorännejä puhdistamaan, minä jäin sisälle tekemään makaronilaatikkoa ja vollotin sydämeni kyllyydestä. Vatkasin munamaitoa ja itkin. Se teki kyllä ihan hyvää. Miehelle en näyttänyt itkuani. Menin sitten itsekin pihahommiin, haravoin sellaiset 1,5 tuntia. Tuli huono olo ja kohtukin taas ilmoitteli olemassaolostaan. Lämmitimme saunan ja välit mieheen olivat taas ihan kunnossa ja juttelimme kaikenlaista. Mies tosin sanoi, että hänestä minä olen ollut väsynyt jo vuoden ajan. Ja kyseli, että milloinhan minun mielentilani mahtaa olla seuraavan kerran tasapainossa. En osannut vastata, mutta totesin, että onko se muka ikinä ollutkaan? Saunan jälkeen, kun aloin vaahdottaa shampoota hiuksiini, alkoi yhtäkkiä huimata reippaasti. Piti laskea kädet alas ja poistua suihkusta hetkeksi. Mies avasi ikkunan, että happi kulki paremmin. Sain lopulta itseni pestyä, mutta loppua kohden olo paheni: korvat menivät lukkoon ja sitten ne alkoivat suhista, näkökenttä hämärtyi ja tuli tosi oksettava olo. Tukka vettä valuen kipitin sängylle makaamaan, ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Mies toi vesilasin, joka ei aluksi meinannut pysyä kädessä, kun vapisutti niin. Aika pelottavaa. Huono olo oli koko loppuillan ja nytkin on vähän. En tosin ole syönyt vielä mitään, joten siksi voi nyt olla huono olo. Minä luulen, että tuo jättiannos lugeja vaikuttaa minuun noin. On vaan todella ikävää, jos tuollaiset oireet jatkuvat, jos vaikka oikeasti pyörryn jonnekin. Mies on huolissaan, että kaadun ja satutan itseni ja alkiolle sattuu jotain. Itsellänikin on päällimmäinen huoli tietysti alkiosta, sille ei saa sattua mitään pahaa, jos se kohdussani vielä kuitenkin olisi. Haluan suojella sitä kaikin keinoin.

Painoni on pudonnut nyt kuukaudessa 3,5 kg, vaikka en ole harrastanut liikuntaa koko aikana. Ennen punktiota se (aamupaino) nousi turvotuksen takia 700 g, iltaisin en edes uskaltanut astua vaa'alle, mutta heti keskiviikosta lähtien alkoi taas pudota. Nytkin tein päätöksen, että en mene salille ennenkuin tiedän tämän ICSI:n lopputuloksen. En halua, että joudun sitten jossittelemaan, jos tämä ei onnistu. Syömiseni ei ole ollut mitenkään parhainta mahdollista. Ruoka ei aina oikein maistu, mutta toisaalta tekee mieli koko ajan suklaata ja muita herkkuja. Siksi ihmettelenkin painon putoamista, vaikka toki se sinällään on positiivinen asia. Mutta ettei vaan olisi lihasmassa, joka katoaa..? Lugejen aloittamisen jälkeen ruokahaluni on vähentynyt entisestään, tämä sama tapahtui jo viimekin keväänä. Voisin elää suklaalla, mitään muuta ei oikeastaan tee mieli. Ja nyt pitäisi syödä hyvin ja mahdollisimman terveellisesti. Tämäkin lisää paineita, kun en pysty syömään niinkuin pitäisi. Ja pohjimmiltani olen vain tyytyväinen painon putoamisesta, vaikken olekaan varma sen syystä. Ja pelkään, että se lähtee taas nousuun.

PP 2 - Heinäseiväs

Heiluu kuin heinäseiväs. Tuli tuo sanonta mieleeni tämänhetkisestä olotilastani. Laitoin neljännen lugeannoksen tuossa 1,5 tuntia sitten ja nyt huippaa aika reippaasti. Olihan tämä odotettavissa, keväällä kun inseminaatioiden jälkeen annostus oli 3 kertaa pienempi (ja vain ennen nukkumaanmenoa), silti tunsin välillä lievää huimausta. Nyt oikeasti heiluttaa ja päässä pyörii silleen vienosti. Toivottavasti menee ohi. Iltapäivällä on rakkaan kummitytön nimiäisjuhla ja toki haluaisin siellä pysyä pystyssä. Voi että minä vihaan lugeja! Inhottava sotku varsinkin nyt kun aamullakin pitää laittaa. Ja jos viimekeväiset oireet toistuvat, luvassa on väsymystä ja alakuloa. Mutta toisaalta inssien jälkeen ei toiveita raskautumisesta juuri ollut, ja se lisäsi alakuloisuutta. Tämä viikko on ollut tosi raskas ja olen kärsinyt univaikeuksista. Toissa yönä nukuin vain 1,5 tuntia, joten eilinen työpäivä oli aika kamala. Töissä tosin sain paljon halauksia ja kyyneleitäkin siellä vuodatettiin, kun kerroin työkavereille uutiset. Ihanat työkaverit! Munasarjat ovat vielä vähän kipeät ja kohtukin ilmoittelee silloin tällöin olemassaolostaan. On varmaan vähän häiriintynyt, kun sinne on viime päivinä tungettu vieraita esineitä.

Minä ajattelen miltei lakkaamatta sisälläni olevaa pikkuruista alkiota. Kai se siellä vielä kuitenkin on? Miten minä voin olla ajattelematta sitä? Minua hieman pelottaa, sillä minulla on jo nyt herännyt joitain tunteita sitä kohtaan. Ei saisi, sillä eihän tässä ole kuin se n. 30% mahdollisuus onnistua. Ja mitä enemmän ajattelen tuota solumöykkyä, sitä pahempaa on, jos se ei haluakaan jäädä kohtuuni jatkamaan kasvuaan. Luulen, että tässä on kyse osaksi siitä, kun tuo alkiomme on ainokainen tästä hoidosta saatu. Jos olisimme olleet niin onnekkaita, että olisimme saaneet alkioita myös pakkaseen, voisin edes vähän tuudittautua siihen tunteeseen, että sitten mennään PAS:iin. Nyt en voi ajatella noin. Kaikki toiveeni ovat nyt tuossa yhdessä pienessä alkiossa. Kaikki sanovat minulle, että "yksi riittää", ja tiedän, että sillä tarkoitetaan hyvää. Mutta entäs jos se ei riitä? Se ei todellakaan riitä, jos nyt en raskaudu.

Normaalissa raskaudessa ovulaation jälkeen tai inseminaation jälkeen ei voi olla varma, onko munasolu hedelmöittynyt. Nyt tiedän varmasti, että on ja että se alkio on oikeasti laitettu sisääni. Siksi tässä on nyt ihan huikea ero kevään inseminaatiohoitoihin. Inhottavaa, kun minulla ovat jo nyt jotkut äidinvaistot heränneet ja ihan valtava suojelunhalu alkiota kohtaan. Kun sen nyt olen kerran kohtuuni saanut, en halua luopua siitä ja olen valmis suojelemaan sitä kynsin hampain. Ehkä nämä tunteet ovat vahvoja myös siksi, että tämä on ensimmäinen alkiomme. Jos joudumme uusiin hoitoihin, varmaan ajan mittaan tunteetkin haalistuvat. Vai mahtaako olla niin? Tai sitten se riippuu niin ihmisestä. Minä olen muutenkin niin herkkä ja tunteellinen ja äidiksi tulemisen kaipuu on musertava. Pelottaa, miten kestän negatiivisen lopputuloksen. Nyt on piinapäivä 2, vielä 12 jäljellä!

Siirtokertomus

Pikkuruinen siirrettiin tänä aamuna minun kohtuuni. Tiedän, että nyt täytyy pitää jalat maassa ja pää kylmänä, mutta tänään olen antanut itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni minun kohdussani on alkio. Vaikka en olekaan raskaana vielä, niin tämä on minule äärettömän iso asia. Kaikkien pettymysten, pessimismin ja epätoivon jälkeen olen tänään onnellinen ja aloitan piinailun vasta huomenna.

Viime yö meni huonosti, ei paljon unta tullut. Aamu oli myös kamala, ja rakkoakin piti täyttää. Polille mentyämme olin jo aivan hermoraunio. En voinut edes istua odotustilassa, kun jännitti niin. Ravasin siinä edestakaisin sen puoli tuntia, minkä jouduimme odottamaan. Kun pääsimme huoneeseen, ensimmäinen kysymykseni oli "onko meillä mitään enää?". Hoitaja vastasi, että "on, olisinhan minä jo tullut sinulle kertomaan, että voit käydä pissalla, jos ei olisi ollut". Näin minäkin jo vähän ajattelin, mutta en silti uskaltanut vielä tuudittautua odotellessa siihen. Alkio oli vielä kaksisoluvaiheessa, mutta kuulemma hyvänlaatuinen. Labrahoitajan mukaan se oli juuri jakautumassa, ja hyvin aktiivisen ja eläväisen oloinen. Pinnalla vähän rosoisuutta, mutta se kertoo siitä, että aktiivisuutta on. Itse siirto oli sitten hieman kinkkinen. Olin kiitollinen taas, että paikalla oli tuttu ja turvallinen lääkäri. Hän sanoi, että ei muistakaan, milloin olisi ollut näin hankala homma. En ole ihan varma, mitä tarkoitti, mutta kyse oli siis varmaankin kohdun asennosta tai muusta vastaavasta. Mikään ei kuitenkaan ollut vialla ja lääkäri sanoikin, että kyllä se alkio perille saadaan. Hoitaja oli myös ihana ja silitteli polvesta, rauhoitteli ja käski hengittämään. Itse en huomannut, mutta mies sanoi, että olin välillä tärissyt siinä. Olinkin kamalan hermona enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ja siirto oli myös kohdallani epämukava, jopa kivulias. Lääkäri näytti ultralaitteen ruudulta kohtuni ja näin katetrin, joka sinne laitettiin. Sitten pikkuruinen alkiomme tuotiin ja laitettiin sisään. Olo oli todella tukala, kun alakerta oli instrumentteja täynnä ja lisäksi mahan päältä painettiin ultralla. Ja siinä välissä kivasti se halkeamaisillaan oleva virtsarakko. Kun katetri otettiin pois, labrahoitaja tarkisti vielä, että se oli tyhjä. Joskus harvoin kuulemma voi käydä niin, että alkio jää katetriin kiinni. Meillä se oli tyhjä, joten ainakin se oli mennyt oikeaan osoitteeseen. Pöydältä ryntäsin äkkiä pukemaan housut jalkaan, vetskari ja nappikin jäivät auki, ja äkkiä vessaan. Aaaahhh, mikä helpotus!

Keskustelimme vielä tovin lääkärin ja hoitajan kanssa. Olimme huolissamme siitä, että miksi meidän kolmesta munasolusta kaksi oli alkanut kehittyä monitumaiseksi, eli siirtokelvottomaksi. Ajattelimme, että onko meillä solutasolla mahdollisesti jotain häikkää. Lääkäri sanoi, että ei siihen ole mitään viitteitä, on ihan tavallista, että noita monitumaisia tulee. Niitä ei vaan sitten tietenkään siirretä. Lääkäri kertoi, että kohdun limakalvo minulla on erinomainen, joten siitä ei pitäisi kiinnittymisen jäädä kiinni. Hoitaja sanoi ihanasti, että "hyvä sinä!". Minä en voi nyt oikeastaan mitään tehdä sen eteen, että pikkuruinen kiinnittyisi, mutta toisaalta en voi toimillani sitä onneksi sabotoidakaan. Puhuimme myös hoidostamme, joka kuitenkin meni siinä mielessä pieleen, että tuloksena oli vain yksi alkio. Jos nyt tästä ei meille lasta tule, niin seuraava sitten mietitään uudelleen. Se on selvää, että ainakin lääkitystä lisätään. Lääkäri sanoi taas, että he haluavat välttää hyperstimulaatiota kuin ruttoa, koska se voi olla hengenvaarallinen, ja siksi ensimmäinen hoito tehdään tiettyjen standardien mukaan. Munasarjat olivat stimulaation jäljiltä vielä kuulemma "pullakat", joten pari päivää vielä pitää rauhallisemmin ottaa. Sitten kun itse tuntuu siltä, voin mennä salille.

Tänä iltana aloitan sitten Lugesteronit. Viime keväänä käytin niitä kahden inseminaatiokierron jälkeen. Silloin annostus oli 2 kpl iltaisin. Nyt annostus on kolminkertainen, eli 3 kpl aamuisin ja 3 kpl iltaisin. Hyi! Aamullakin siis pitää laittaa. Se tietää, että pikkuhousunsuojia kuluu aika lailla tulevina viikkoina. Testipäivä on sitten kahden viikon päästä, 27.10. Se on vielä niiiiin kaukana. Elämäni pisimmät kaksi viikkoa!

Pikkuruinen, kaikki on nyt kiinni sinusta! Haluatko jäädä kasvamaan ja kehittymään kohtuuni? Me haluaisimme jo niin kovin, että jäisit, ja kasvaisit siellä omaksi rakkaaksi lapseksemme. Olisit niin odotettu ja rakastettu.

Yksi

Tärisen, kyyneleet valuvat pitkin poskia. En tiedä, mitenpäin olla. Äsken tuli soitto polilta. Eilen kerätyistä kolmesta munasolusta yksi on hedelmöittynyt, ja kuulemma näyttää oikein kauniilta ja hyvältä. Sen enempää ei vielä osaa sanoa. Kaksi muuta olivat kolmetumaisia, eli eivät hedelmöittyneet normaalisti, menivät siis roskiin. Eli pakkaseen ei meille ainakaan jää mitään. Hoitaja kysyi, haluammeko mennä polille aamulla joka tapauksessa, vai soittavatko he sieltä, jos alkio ei lähde jakautumaan. Minä sanoin, että haluamme tulla joka tapauksessa keskustelemaan. Haluan käydä lääkärin kanssa läpi tämän kuluneen hoitokierroksen ja jos ei siirtoon päästäkään, olisi hyvä tietää jo, miten edetään jatkossa.

Mutta siellä, polin labrassa on tällä hetkellä meidän pikkuruinen alkio! Ihan ensimmäinen, ikinä! Kamalan ristiriitaiset tunteet. Pelottaa aivan järkyttävän paljon. Hoitaja sanoi kyllä, että alkio näyttää lupaavalta ja ystävällisesti vielä tarkasti labran henkilökunnalta, olisiko siitä jakautumisesta vielä mitään uutta tietoa. Mutta kuulemma on vielä liian aikaista. Kuulin puhelimeen, kun hoitaja kysyi "onko Rowanin alkiosta vielä uutta tietoa?" Siis minun? Meidän? Ihanko oikeasti?

Pikkuruinen, ole niin kiltti ja lähde jakautumaan! Ole huomenna kaunis nelisoluinen, niin pääset kohdun lämpöön. Älä luovuta! Kaikki toivo on nyt sinussa, pikkuruinen. Me niin kovasti haluaisimme jo sinut kasvamaan äidin masuun!

Punktio

No, kerron nyt ensiksi päivän saaliin, joka ei paljon mieltä ylennä. Kolme munasolua! KOLME! Siis tuon saman verranhan voisi tulla jossain onnekkaassa luomukierrossakin ihan itsekseen. Ja tällainen vaiva ja viikkojen piina. Olen pettynyt.

Viikonlopusta lähtien oloni on ollut aika hankala, ja siksi elättelin jo vähän toiveita, että sieltä vielä jokunen maijamyöhäinen olisi tulossa peliin mukaan. Eilen oli maha jo niin turvoksissa, etten voinut housuja laittaa töihin, vaan piti hameessa mennä. Vaikka eihän se sinällään haittaa, pidän hameista. Töissä en oikein voinut istua ja kaikki tekeminen tuntui pahalta. Työkaverit passittivatkin minut jo kotiin aiemmin, kun näytin kuulemma pahoinvoivalta. Tänä aamuna kävelykin tuntui pahalta, ihan kuin munasarjojen paikalla olisi ollut täyteen puhalletut ilmapallot, jotka poksahtavat hetkellä millä hyvänsä.

Polilla oli onneksi työvuorossa tuttu lääkäri-hoitaja -kaksikko, joka minua on yleensäkin hoitanut. Heti tuli parempi olo, vaikka pelottikin kamalasti. Lääkäri vakuutteli ettei ole pelättävää ja hän kertoo koko ajan mitä tapahtuu. Mies oli mukana kädestä pitämässä, onneksi. Vaikka taisin välillä puristaa aika kovaakin. Kun olin mennyt tutkimuspöydälle, sain tippakanyylin käteeni ja kohta minulle tulikin rento olo. Sanoinkin, että "miksi minua naurattaa nyt, kun ei olekaan naurattanut moneen viikkoon?". Kun näin puudutuspiikin, hymy hyytyi ja miehen ilmekin oli melkein pahoinvoiva. Lääkäri kysyikin häneltäkin, onko hän kunnossa. Miehellä kun on aika paha piikkikammo ja oli kuulemma järkytys nähdä, että sellaisen piikin meinaavat sisuksiini tunkea. Vähän se puudutus sitten sattuikin, mutta sain nopeasti kipulääkettä kanyyliin kiinnitetystä lääkeruiskusta. Ensin tyhjennettiin vasen puoli, ja en voi sanoa, etteikö se olisi sattunut. Vähän piti ääneen valittaa ja mies sanoi, että ilmeeni oli ollut aika tuskainen. Olisin silti odottanut paljon pahempaakin kipua. Oikea puoli näytti etukäteen kinkkisemmältä, siinä oli kuulemma suoli välissä (???) ja lääkäri joutui korjaamaan munatorven asentoa. Pelkäsin siis, että varmasti sattuu ja kovaa, mutta oikean puolen punktio ei sitten tuntunutkaan enää ollenkaan. Hyvät oli lääkkeet siis. Ja taitavat tekijät. Operaation jälkeen hoitaja kärräsi minut paareilla toipumistilaan ja toi vielä kipulääkettä suun kautta otettavaksi. Loikoilin siellä 1,5 tuntia ja sitten saimme luvan lähteä kotiin. Kävely oli vielä kivuliasta, mutta selvittiin siitä kuitenkin. Nyt kotona olen nukkunut päiväunet ja kipulääkettä piti kyllä ottaa lisää.

Huomenna polilta soitetaan, onko yksikään munasolu hedelmöittynyt. Ne kaikki on icsattu ja nyt sitten ollaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että edes yksi hedelmöittyisi ja alkaisi jakautua, että pääsisimme torstaina siirtoon. Pakkaseen jos jotain saisimme, se olisi jo lottovoitto. Olen siis hyvin pessimistisellä mielellä tämän hoidon suhteen. Silti tiedän, että sydämeni särkyy, jos emme pääse edes siirtoon saakka.

Tuntemuksia

Tänään on ollut vähän tukala olo. Kun minulla ei ole ollut mitenkään pahoja tuntemuksia ja kun ei niitä folleja kerran ole kovin montaa ilmeisesti tulossa, ajattelin uskaltaa haravoida pihamaata. Meille tuli myös talven takka- ja saunapuut, niiden kantamisen liiteriin jätin suosiolla kokonaan miehen kontolle. Raukka ahertaa pihalla vieläkin, mutta onneksi on sauna lämpiämässä. Haravoinnin lopetettuani mahani kuitenkin turposi aika isoksi. Sivulta näyttää ihan kuin olisin raskaana. Nestettä siis ilmeisesti vatsaan on kertynyt. Toivottavasti en aiheuttanut sitä itse tuolla haravoinnilla, vaan olisi tullut muutenkin. En kuitenkaan ole kovin huolissani, sillä ei minulla kipuja ole. Vähän on jomotellut munasarjojen tienoille kyllä, tai siis lähinnä oikealle, mutta se kuuluu asiaan. Istuminen tuntuu vähän pahalta, tämän kirjoitettuani aion mennä sohvalle lepäämään. Toivottavasti en ole maanantaina näin turvoksissa, luulevat töissä vielä vaikka mitä! Tänään on 11. ja viimeinen Puregon-päivä.

Zombie

Toinen ultra on takana ja eipä siellä sen enempää folleja ollut nyt kuin maanantainakaan, nyt niillä isoimmilla oli kokoa 12-14 mm. Lääkäri tosin sanoi, että lopullinen follikkelimäärä selviää sitten punktiopäivänä, joka on ensi tiistai. Kohdun limakalvo oli oikein hyvännäköinen kuulemma, paksuutta oli jo 12 mm. Lääkäri oli kyllä ihan positiivisella fiiliksellä tästäkin tilanteesta, mutta myönsi, että olisi niitä folleja voinut muutama enempikin tulla. Hän kuitenkin sanoi, että kun tämä on minun ensimmäinen hoitoni, alussa on lähdettävä maltillisilla lääkeannostuksilla liikenteeseen, kun ei ole mitään tietoa, miten munasarjani hoitoon reagoivat. Lääkärit eivät halua ottaa riskiä siitä, että niitä folleja tulee liikaa, joka voi aiheuttaa pahimmillaan hengenvaarallisen tilan ja pidemmän sairaalareissun. Hyperstimulaatiostahan hän siis minulle puhui. Kyllähän minä tiedän nuo asiat, mutta silti vähän kismittää. Toivottavasti nyt noissa kaikissa punktoitavissa rakkuloissa on sitten hyvänlaatuiset munasolut sisällä. Jos ne kaikki hedelmöittyisivät, olisi meillä ihan ok-tilanne. Alkionsiirrollekin varattiin jo aika torstaiksi, toivottavasti siihen myös pääsemme. Nyt pistän Puregonia vielä 225 IU kolmena iltana, ja sunnuntai-iltana täytyy pistää Pregnyl-piikki. Maanantai onkin sitten ensimmäinen piikitön päivä! Jee!

Eilen kuulin suru-uutisen, joka on tehnyt tästä päivästä vaikean. Päivälleen 3 vuotta minua vanhempi serkkuni oli kuollut tiistaina. Emme ole olleet oikeastaan tekemisissä kuin lapsina, mutta silti tuntuu kamalan pahalta. Viime yönä heräsin klo 2 enkä saanut oikein enää nukuttua. Tänään oli siis aamulla poliaika ja sitten menin töihin. Minusta tuntui (ja varmaan näytinkin) ihan zombielta, moni työkaveri kysyi olenko sairas. Kerroin kyllä, mistä oli kyse ja onneksi sain olla enemmän taustahommissa eikä minun tarvinnut olla niin paljon asiakaspalvelussa. Elämä tuntuu taas niin helvetin epäreilulta.

Töiden jälkeen kävin kuitenkin syömässä rakkaan ystävän kanssa, ja se teki kyllä tavattoman hyvää. Kävimme syömässä pizzaa. Ehkäpä sen sallin itselleni, koska painokin on pudonnut viimeisen 3 viikon aikana 2,5 kg. Tästä olenkin aika ihmeissäni, sillä en ole käynyt salilla tuona aikana kertaakaan. Ja nyt ei lääkärin sanojen mukaan saakaan enää tehdä mitään raskasta, vaan pitää ottaa rennosti ja pitää itsestä huolta. Nyt olen niin väynyt, että sohva on maailman paras paikka.

Pessimisti ei pety?

Minua jännittää torstaiaamun ultra nyt tosi paljon. Toivon niin kovasti, että uutiset olisivat parempia kuin eilen ja pelkään, että muutosta ei ole tapahtunut. Jotenkin etukäteen ajattelin, että kun minulla omakin "munatuotanto" toimii ihan hyvin, buustattuna tulisi reippaasti sitten follikkeleja maltillisellakin annostuksella. Tosin kyllä pistosten alettua jo osasin arvailla, että ei siellä mitään kymmentä per munasarja ole todellakaan kasvamassa, kun ei juurikaan tuntemuksia ole ollut. Tuo eilinen tulos oli silti siis aika pettymys. Tämä alkaa olla taas yhtä piinaa, kun koko ajan on jotain jännitettävää. Eilen pistin Puregonia siis sen 225 IU ja sain sen vielä puristettua siitä ensimmäisestä sylinteriampullista, vaikka siinä olisi ollut enää 150 IU jäljellä. Mutta Puregonia on aina jonkin verran ylimääräistä siinä ampullissa. Tänään sitten on otettava toinen ampulli käyttöön. Torstaina selviää sitten sekin, pitääkö vielä kolmaskin käydä ostamassa.

Punktiohan on sitten aika tarkkaan viikon päästä edessä. Nyt oikeastaan jo sattuneesta syystä jännään enemmän, että tuleeko meille edes siirrettävää. Tietysti myös miehen tilanne mietityttää. Viimeksihän siittiötilanne on katsottu huhtikuussa viimeisen inseminaation yhteydessä, ja silloin se siis oli huono. Toivottavasti nyt ei olisi ainakaan enää huonontunut. ICSI on tietysti siitä hyvä menetelmä, että siihen valitaan se paras / ne parhaimmat yksilö(t). Silti tässä on niin paljon muuttuvia tekijöitä ja asioita, jotka voivat mennä pieleen. Enemmän ja enemmän ihmettelen, miten kenelläkään voi olla niin hyvä säkä, että raskautuu luomusti. Ja joskus jopa yhdellä yrittämällä? Voi onnelliset. Katkeruus alkaa taas nostaa päätään, ja minä inhoan sitä. Miksi, miksi, miksi? Miksi meillä täytyy olla vaikeuksia juuri tässä asiassa? Ihan mikä tahansa muu... Vihaan tätä pelkoa, tuskaa (joka tuntuu välillä ihan fyysisenäkin), vihaa ja epävarmuutta. Kuulostaa säälittävältä, mutta olen minä miettinyt, että mitä pahaa me olemme tehneet, että ansaitsemme tämän?

Nyt pessimismi jyllää taas. Mutta tällä hetkellä minä en yksinkertaisesti jaksa enkä uskalla ajatella kovin optimistisesti. Tiedän kyllä, että vaikka kuinka pessimisti olisin, huonot uutiset ja tulokset tuntuvat silti yhtä pahoilta. Kuitenkin pyrin siihen, että jospa en sitten putoaisi niin korkealta. (Ja paskat.)

Pieni pettymys

Ensimmäinen kontrolliultra on takana ja uutiset sellaisia, jota vähän uumoilinkin. Eli vaste Puregoniin ei ole ollut niin hyvä kuin tulisi olla. Oikeassa munasarjassa näkyi 4-5 hieman suurempaa follikkelia ja muutama pienempi, mutta niitä ei kuulemma kunnolla vielä erottanut. Vasemmalla puolella näkyi vain 1-2. Minulla ei ole kovin suurta luottoa tuohon vasempaan puoleen muutenkaan, sillä se on aina ollut laiskempi puoli ja olenkin aina ovuloinut enemmän oikealta puolelta. Polilla oli vierailevana tähtenä, niinkuin hoitaja asian ilmaisi, lisääntymislääketieteen dosentti TYKS:sta, joten eiköhän ainakin asiansa osaa. Puregon-annostusta nostettiin ja tänään, huomenna ja keskiviikkona pistän 225 IU. Torstaiaamuna on sitten seuraava kontrolli, johon nyt siis toivotaan, että niitä pienempiäkin follikkeleja saataisiin peliin mukaan. Lääkäri ilmeisesti huomasi, että olin pettynyt tuloksesta, koska käski olla huolehtimatta. On kuitenkin aina parempi aloittaa hiukan pienemmällä annostuksella varsinkin ensimmäinen hoito, kun vasteesta ei vielä ole tietoa. Jos aloitetaan liian suurella annoksella, follikkeleja saattaa tulla tosi paljon ja ne voivat kasvaa nopeasti, mutta silloin laatukin voi heikentyä. Mieluummin vähemmän, mutta hyvälaatuisia soluja kuin paljon huonoja. Ja useinhan osa follikkeleista voi olla myös tyhjiä. Minun munasolujeni laadustahan meillä ei ole vielä mitään tietoa, se selviää sitten punktion yhteydessä. Olisipa kamalaa, jos follikkelit olisivatkin tyhjiä!

Nyt täytyy vain laittaa peukut pystyyn, että isompi annos Puregonia pistää munasarjoihin vauhtia ja saataisiin vielä edes muutama follikkeli kypsymään ensi viikkoa varten. Saa nähdä, joudunko apteekista hakemaan vielä kolmannenkin sylinteriampullin. Torstaina ollaan taas sitten vähän viisaampia.

Auringon päivä

Tänään on ollut upea syyspäivä! Aurinko paistoi päivällä ja ilma oli raikas. Luonto alkaa hiljentyä ja valmistautua tulevaan talvikauteen, mutta pukeutuu ensin parhaimpiinsa väriloistossaan. Päätimmekin miehen kanssa lähteä tänään retkelle läheiselle ulkoilualueelle, joka muodostuu pienistä saarista kotikaupunkiamme halkovassa joessa. Otimme mukaan makkarat ja sinapit ja pukeuduimme lämpimästi, sillä aurinkoisuudesta huolimatta sää oli melko viileä kovan tuulen takia. Otin kamerankin mukaan, että voisin ottaa kuvia syksyisestä luonnosta. Joen vartta kulkiessamme katselin haikeana lintuparvea, olivatkohan kurkia tai hanhia, kun auramuodostelmassa lensivät. Ne olivat matkalla kohti etelän lämpöä. Tervetuloa takaisin keväällä! Myös sorsaparven kohtasimme matkalla, melko kesyjäkin olivat kun päästivät melko lähelle kuvaamaan. Tällaisina päivinä toivon, että minulla olisi kunnon kamera, jolla saisi tarkkoja ja kauniita kuvia. Määränpäässä menimme laavulle, jossa paistoimme nuotiolla makkaraa. Samalla laavulla oli myös toinen, vanhempi pariskunta kultaisennoutajansa kanssa. Ihana koira se olikin, tykkäsi tulla heti tutustumaan. Tänään on siis ollut hyvä päivä. Alan huomata taas ympärilläni hyviäkin asioita ja näen taas maailman eri tavalla väreissä kuin mitä viimeisten viikkojen aikana olen kokenut.

Huomenna on ensimmäinen seurantaultra Puregonin pistelyn aloituksen jälkeen. Tänä iltana menee siis 5. annos. Vähän jännittää, millainen vaste minulla on. Toivon kovasti, että siellä näkyisi monta hyvässä kasvussa olevaa follikkelia ja pelkään, että niitä on vain muutama, pari tai ei ollenkaan. Hieman on sellaista kuplivaa tunnetta ollut alavatsalla parin päivän aikana. Olen siitä päätellyt, että jospa ne munasarjat ovat ainakin jollain tasolla heränneet unestaan. Perjantaina kävin apteekista hakemassa toisen 900 IU -sylinteriampullin Puregonia. Ostin jo valmiiksi myös pari pakettia Lugesteronia. Aikomuksena oli ostaa jo Pregnylkin, mutta apteekissa odotellessa tuli mieleeni, että se pitää säilyttää jääkaapissa ja olin töihin menossa, eli se pitää sitten ostaa joskus kotimatkalla. Joka tapauksessa nyt se lääkekatto sitten meni rikki. Maksoin lääkkeistä tällä kertaa 300 €, mutta Kelalta pitäisi tulla takaisin melkein 200 €, koska lääkekatosta uupui enää n. 80 €. Luget menevät omaan piikkiin. Nyt siis odottelen Kelalta kirjettä, että pääsen hakemaan rahoja takaisin ja päätöstä siitä, että loppuvuoden lääkeostot saan 1,5 eurolla.

25 faktaa

Belly haastoi minut kertomaan 25 asiaa itsestäni. Jospa yrittäisin tällä kertaa olla sisällyttämättä yhtään lapsettomuusaiheista asiaa ja muistaa, että minä olen muutakin kuin lapsettomuushoidoissa käyvä hormonihirmu. Haasteeseen kuuluu myös 5 blogiystävän haastaminen. Ohjeistus: Kun olen merkinnyt sinut, se tarkoittaa että haluan tietää sinusta enemmän. Kun sinut on merkitty haasteeseen, tehtävänäsi on kirjoittaa muistiinpano, joka sisältää 25 satunnaista asiaa, faktaa, tapaa tai tavoitettasi.

1. Minulla on karjalaiset juuret ja olen kiinnostunut niistä! Isoenoni oli kansanrunoilija, joka käytti kalevalanmittaa runoissaan. Mummoltani olenkin perinyt kiinnostukseni Karjalaan ja sen kulttuuriin ja historiaan. Haluaisin joskus käydä luovutetun Karjalan vanhoissa kylissä.

2. Tykkään kuitenkin myös matkustaa ja nähdä maailmaa. Viime aikoina siihen ei oikein ole ollut aikaa eikä varaakaan.

3. Asuimme 2,5 vuotta sitten 3 kuukautta USA:ssa, syvässä etelässä Georgian osavaltiossa. Mieheni oli siellä "työkomennuksella" ja minä lähdin mukaan leikkimään desperate housewifea. Kävimme myös kauniissa Savannahin kaupungissa sekä New Yorkissa.

4. Lempikaupunkini on Lontoo. Ja siellä olen ihastunut varsinkin Camden Towniin.

5. Haluaisin matkustaa Irlantiin ja Skotlantiin katsomaan vanhoja linnoja ja vihreitä nummia. Jospa Irlannissa törmäisi leprechauniinkin! ;)

6. Minua kiehtovat menneet ajat. Keskiaika ja sitä vanhemmat aikakaudet erityisesti kiinnostavat ja tykkään lukea historiallisia romaaneja sekä tietokirjallisuutta. Keltit, viikingit ja muinaiset egyptiläiset erityisesti kiinnostavat, sekä tietysti muinaiset "suomalaiset", joista valitettavasti tietoa on kovin vähän saatavilla.

7. Olen kiinnostunut myös vanhoista uskonnoista ja itsenikin luokittelisin pakanaksi. Lähinnä sydäntä on suomenusko, mutta en koe suoranaisesti harjoittavani sitä. Haaveilen välillä, että olisin syntynyt tänne joskus 1000 vuotta sitten... Toki kuvani sen ajan maailmasta on romantisoitu ja tiedän, että elämä on silloin ollut kovaa ja lyhyt. Välillä vaan tuntuu siltä, että sieluni ei kuulu tähän maailmanaikaan.

8. Tykkään metallimusiikista ja kuuntelen sitä oikeastaan laidasta laitaan. Erityisesti pidän kuitenkin folk-vaikutteisesta metallista ja haaveenani on nähdä joskus livenä sveitsiläinen Eluveitie.

9. Menimme naimisiin kesällä 2009 ja meillä oli mielestäni kaunis siviilivihkimistilaisuus hääpaikan pihalla. Tulomusiikkina meillä oli juuri mainitsemani Eluveitien kaunis instrumentaalikappale. Minulla oli ylläni pitkä, tummanvihreä samettihame mustin nauhakoristein, pitkähihainen vihreä pusero ja sen päällä musta korsetti.

10. Häitä edeltävä aika oli piinaavaa, sillä olin loukannut polveni USA:n reissulla ja se leikattiin Suomessa 1,5 viikoa ennen häitä. Pelkäsin, että joudun keppien kanssa vielä häissä kulkemaan, mutta onneksi en niitä enää tarvinnut. Harmiskeni en kuitenkaan voinut käyttää korkokenkiä, vaan minun oli tyydyttävä mataliin avokkaisiin.

11. Lempivärini on musta. Rakastan pitkiä, mustia hameita, korsetteja ja kaikkea mikä sopii tuohon tyyliin. Itse omistan kaksi korsettia, mutta hyvin harvoin niitä tulee käytettyä, valitettavasti.

12. Olen muutenkin melkoienn "synkistelijä", eli minusta tietynlainen synkkyys on kaunista. Olen luonteeltanikin melankoliaan taipuvainen, mutta olen kuitenkin sosiaalinen ja osaan iloita elämän pienistäkin asioista. 

13. En uskaltanut aiemmin pukeutua niinkuin itse haluan. Olisihan se ollut vaikeampaakin, kun ympärillä oli rasvaa 35 kg enemmän kuin nyt. Laihtumisesta on seurannut sekin hyvä puoli, että nykyään uskallan olla enemmän oma itseni ja pukeutua niinkuin haluan.

14. Lapsena ja nuorena ja aikuisiälläkin olen karttanut liikuntaa. Minä kuitenkin heitän romukoppaan ajatukset, että jos ei ole tottunut liikkumaan lapsena, ei tee sitä aikuisenakaan! Minä nimittäin aloitin kuntosali-harrastuksen muutama vuosi sitten ja nyt olen koukussa. Jos en pääse salille muutamaan päivään, tuntuu se heti mielessä ja kehossa. Nyt on jo kohta 3 viikon tauko flunssan takia, ja se kismittää!

15. Olen koukussa myös suklaaseen. Harmi.

16. Pelkään hämähäkkejä! Enkä ole muidenkaan ötököiden ystävä.

17. Muuten kyllä pidän eläimistä. Tunnustan olevani kissaihminen. Harmikseni en voi ottaa mitään karvaturria allergiani vuoksi.

18. Rakastan kirjoja. Voisin haalia niitä itselleni vaikka kuinka paljon! Olisi ihanaa, jos olisi niin iso talo, että siellä olisi oma kirjastohuone, jossa hyllyt notkuisivat kirjoista ja siellä olisi sellainen pehmeä laiskanlinna, johon voisi syventyä lukemaan. Ja takka. Kirjan sisältö on tietysti tärkein, mutta kaunis kansi tuo mielestäni kirjalle lisäarvoa. Kirja on parhaimmillaan kaunis esine.

19. En omista ajokorttia.

20. Lempipuuni on pihlaja, josta myös nimimerkkini tulee. Pihallamme kasvaa myös suuri, kaunis pihlaja, asumme siis todellakin pihlajapuun katveessa, josta blogin nimi tulee. Pihlaja on Raunin puu ja se on suomenuskoisille pyhä. Pihlaja kotipihassa tuo onnea.

21. Inhoan siivoamista.

22. Pidän leipomisesta. Kun elellään kahdestaan, ei tule kuitenkaan usein leivottua, kun kahdelle niistä tulee aina liikaa. Ja se ei tee hyvää linjoille!

23. Syntyessäni minulla oli ollut suurempi mahdollisuus kuolla kuin jäädä henkiin. Äidilläni oli paha raskausmyrkytys ja hänkin oli hengenvaarassa, ja siinä tilanteessa äidin henki on etusijalla. Onneksi molemmat selvisimme. Olen selvinnyt myös vaikeasta masennuksesta. Isäni sanoi silloin minulle, että olen selviytyjä eikä minun pidä luovuttaa. Hänelle minun syntymäni oli tietysti järkyttävä kokemus, kun meinasi mennä sekä vaimo että lapsi. Hän onkin aina uskonut, että minä olen selviytyjä kun selvisin kuitenkin hengissä, vaikkei kukaan siihen oikein ollut uskonut. Olen selvinnyt myös pitkästä ja vaikeasta painonpudotusprosessista (joka ei ole ohi vieläkään). Mutta jossain se raja tulee vastaan. Tällä hetkellä selviytymiseni on kyllä vaakalaudalla. Mutta luovuttaja en ole!

24. Rakastan kynttilöitä ja pimeässä vuodenajassa on se hyvä puoli, että kynttilöitäkin on mukavampi polttaa.

25. Olen jouluihminen. Tykkään kaikesta jouluhössötyksestä ja olen jo nyt lainannut muutaman joulukirjan, jos jo pikkuisen alkaisi vilkuilla niitä.

Olipas hankalaa keksiä noin paljon! Laitan kapulan eteenpäin Rubiinille, Tuikulle, Kertulle ja Hyrskylle. Jos ei teitä ole jo haastettu ja jaksatte osallistua.

Syksy saapui pihlajapuun katveeseen

Ajattelin vähän muuttaa blogini ulkoasua vuodenaikaan sopivampaan, pimeä syksy on jo aluillaan ja takapihamme pihlajapuun iloisen punaiset marjatkin ovat jo tummuneet. Toivottavasti tummalta taustalta ei ole liian hankalaa lukea vaaleaa tekstiä. Blogipohja ja banneri ovat Itkupillin upeista mallistoista.

Mars ja Venus

Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä lapsettomuuskriisissä olen huomannut, miten eri tavalla me miehen kanssa suhtaudumme tunnepuolen asioihin. Osa tästä on varmasti ihan sukupuolisidonnainen juttu, mutta myös persoonallisuus varmasti vaikuttaa. Minä olen melko herkkä ja tunteellinen, ja olen aina ollut sellainen haaveilija-idealisti, mutta kuitenkin melkoinen pessimisti. Elämän kolhut ovat tuoneet mukaan myös tiettyä kyynisyyttä. Mies taas on hyvin realisti, joka uskoo järjen ja tieteen voimaan. Herkkyyttäkin hänessä on, ja kyllä hän osaa tunteensa minulle osoittaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikeita asioita hän monesti käsittelee huumorin avulla. Kyllä minäkin joskus vitsailen tästä lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta se vaatii oikean ajan ja paikan. Joskus minua ärsyttää suunnattomasti, kun mies ei puhu asiasta vakavasti, vaan viljelee mustaa huumoriaan. Olen aina niinä hetkinä sanonutkin asiasta, että nyt en jaksa tuollaista, vaan voisit ottaa vakavasti. Välillä se taas on ihan ok, ja lähden mukaankin juttuun. Riippuu aivan tilanteesta, päivästä ja mielialasta. Varsinkin nyt kun lääkityksen aikana mielialani on heitellyt rajustikin, on miehellä varmasti vaikeuksia tunnustella, että millähän mielellä se nyt on.

Väärinkäsityshän meille sattui viimeksi maanantaina, siitä voi lukea edellisestä postauksestani. Loppujen lopuksi minä olin siis ymmärtänyt miehen sanat väärin, vaikka minusta edelleen ne oli sanottu aika kovaan äänensävyyn, ja mielsin ne siis niin, että ei tämän jälkeen hoitoja ainakaan pian. Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että mies oli tarkoittanut tuolla aikamääreellään kuukausia, ei vuosia niinkuin minä kuvittelin. Ja PAS-hoidot kuulemma toki tehdään heti kun lääkärin lupa niihin saadaan, jos tuoresiirto ei onnistu ja jos pakkaseen saamme huuruneniä. Minä en vaan välillä oikeasti ota selvää, mitä miehen mielessä liikkuu. Ehkä sen polikäynnin jälkeen mies oli vain niin myrtynyt siitä diagnoosista, vaikka väitti ettei kyse ole siitä. Mutta minun sydämeeni sattui, kun hän sanoi, että on paljon miettinyt, mitä olisi voinut tehdä elämässään toisin, ettei olisi jouduttu tähän. Nyt mietin, että minä en ole ottanut tarpeeksi huomioon miehen tunteita enkä sitä, että tämä tilanne sattuu myös häneen. Vaikka minä olen meistä aina ollut se (ja edelleenkin), joka niitä lapsia enemmän haluaa, tottakai miehellekin tämä on iso asia. Tosin hänelle vaikeinta tässä tuntuu olevan se, että minä voin huonosti ja koko elämä tuntuu olevan yhtä lapsettomuushoitoa. Mies on kyllä sanonut, että hän voi kuvitella elävänsä ilman lapsiakin. Minä taas olen odottanut aina sitä aikaa kun minusta tulee äiti, ja se on siis ollut aina se juttu elämässäni, jota eniten haluan. Siksi tämä tilanne ottaakin niin koville, kun en voi edes ajatella sitä, etteikö meille ikinä sitä vauvaa tulisi. En todellakaan tiedä miten minulle käy, jos niin käy. En uskalla ajatella sitä vaihtoehtoa.

Olen kyllä toisaalta myös sitä mieltä, että erilaisuus on myös positiivinen asia. Missähän jamassa parisuhteemme olisi, jos me molemmat olisimme samanlaisia hermoheikkoja tässä kuin minä nyt ja kaikki olisi vain yhtä suurta tunnetta. Ehkä se on vain hyvä asia, että edes toisella meistä myös järki pelaa. Olisi vaan vapauttavaa välillä itkeä ilman, että mies siitä heti ahdistuu. Hänelle minun itkemiseni on todella rankkaa, mutta minulle taas ei tee hyvää pidätellä tunteita. Olen monta kertaa sanonut, että itku tekee hyvää ja ettei siitä pidä huolestua, mutta mies hermostuu melkein aina, kun minulla alkavat kyyneleet valumaan. Yllättävän vähän olen edes itkenyt, maanantai taisi olla ensimmäinen kerta tämän hoidon aloittamisen jälkeen.

Eilen illalla muuten meni ensimmäinen 150 IU Puregonia. Mies sääti kynän toimintavalmiiksi ja itse hoidin vain pistämisen. Tuo neula oli kuin unelma verrattuna aiempiin neuloihin (Menopur ja Pregnyl sekä Procren), joilla olen pistänyt. Meni jotenkin helpommin ihosta läpi. Vähän nipisteli pistoksen jälkeen, mutta ei pahasti. Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran kahteen viikkoon kunnolliset yöunet ilman hikoilu-paleluja ja paniikkiheräilyjä. En tiedä, voiko tuo lääke vielä tuohon vaikuttaa, vai olinko vain niin poikki, että uni vei voiton. Eilinen oli kyllä hyvin hankala päivä, koin yhden päivän aikana varmaan melkein kaikki oireet, mitä minulle on Procrenin aikana tullut viimeisen 3 viikon aikana: pahoinvointia, hirveä päänsärky, henkisesti hyvin paha olla, hiki-palelu, nivelkivut. Koko työpäivän vain odotin, että pääsen kotiin sohvalle lepäämään. Lisäksi Procrenista on tullut vaikutus, jonka takia en ole vielä uskaltanut käyttää mieheltä synttärilahjaksi saamaani lahjakorttia alusvaateliikkeeseen. Nimittäin mielestäni rintani ovat pienentyneet! Tai ainakin tyhjentyneet. Semmoiset tyhjät lapaset ne nyt ovat. Toivottavasti ne siitä elpyvät, kun hormonitoiminta taas pyörähtää käyntiin.

Kohti ICSIä

Aamusella kävimme polilla 0-ultrassa. Hyvältä näytti, eli munasarjat olivat lepotilassa ja kohdun limakalvo ohut 6 mm. Puregonin pistelyn aloitan ylihuomenna ja ensin pistän joka ilta annostuksella 150 IU sunnuntai-iltaan asti. Maanantaina 3.10. on sitten seurantaultra, jolloin katsotaan, miten follikkelit ovat alkaneet kehittyä ja täytyykö lääkeannostusta muuttaa. Torstaina 6.10. on toinen seurantaultra, jossa kehitystä seurataan ja päätetään punktiopäivä viikolle 41. Se kuulemma tehdään maanantaina, tiistaina tai keskiviikkona. Nyt meidän hoitokortissa lukee selvä diagnoosikin: male factor only. Hoitomuodon kohdassa lukee ICSI, joten voi olla, etteivät ne IVF:ää lähde sitten edes yrittämään..? Ellei sitten jostain syystä punktiopäivänä miehen tulos olisi parantunut keväisistä.

Voisi kuvitella, että nyt olisin innoissani, kun vihdoin homma taas etenee. Mutta ei. Mies toi minut kotiin ennenkuin lähti töihin ja siitä asti olen vain itkenyt. Ja itsekin pitäisi tuossa vajaan tunnin päästä alkaa töihin lähteä. Mies nimittäin paukautti autossa kotimatkalla, että hän ei kyllä sitten enää tähän rumbaan lähde, ainakaan ihan heti. Olin aika yllättynyt, koska mielestäni hän on jaksanut tosi hyvin tämän ajan enkä ajatellut, että hänellä moisia ajatuksia on. Tai sitten se on nyt vain ohimenevää ketutusta. Kuulemma on niin rankkaa, kun on tämä vaikuttaa koko elämään ja minulla on paha olla ja se vaikuttaa sitten häneenkin. Täytyypä nyt sitten entistä enemmän toivoa ja stressata, että nyt tämän ensimmäisen hoidon pitäisi tuoda tulosta, jos kerran mietteet ovat tuollaiset. Voihan se olla, että se mieli vielä muuttuu ja tämä oli vain väliaikainen kiukunpuuska. Toivottavasti ainakin. Kipeäkin vielä olen, kurkku kipeytyi yöllä uudelleen ja imusolmukkeet kaulalla arkoina. Kävin sairaalalla samalla otattamassa labrassa tulehdusarvot verestä sekä nielunviljelyn. Töihin meinaan silti tänään mennä, vaikka sekä psyykkinen että fyysinen kunto ovat nyt aika heikoissa kantimissa. Toivottavasti en ala töissä vollottaa. Ja toivottavasti se Puregon auttaisi kohottamaan mielialaa!